Kaari Utriolla ei olisi mitään sitä vastaan, ettei heräisi enää huomenna: ”Minulla on ollut erinomaisen ihmeellinen elämä”
Haastattelu
Kaari Utriolla ei olisi mitään sitä vastaan, ettei heräisi enää huomenna: ”Minulla on ollut erinomaisen ihmeellinen elämä”
Kaari Utrio sanoo kahvipöydän ääressä olevansa valmis kuolemaan vaikka kahdenkymmenen minuutin päästä.
Teksti
|
Kuvat
Julkaistu 15.2.2023

HENKOSEN JÄLKEINEN nautinnollinen puhallus.

Kaari Utrio, 80, on sytyttänyt tupakan. Alle kymmenen savuketta päivässä on nautinto, josta hän pitää kirjaa.

”Aion polttaa elämäni loppuun asti”, hän sanoo ruokapöydän ääressä.

Ensin on syöty tomaattipiirakkaa, jonka päälle Kaari on levittänyt lautasellaan reilun kerroksen smetanaa ja jonka hän on sitten paloitellut pedantisti pieniksi neliöiksi. On juotu kahvia ja makeutettu se, koska:

”Olen maailman viimeinen ihminen, joka käyttää sokeria.”

Tässä Somerniemen hirsitalossa, johon Kaari muutti vuonna 1975 miehensä, kustantaja ja tietokirjailija Kai Linnilän kanssa, tuntuu lumisena aamuna pehmeä lämpö. Se leijailee keittiön kasettitakasta ja viereisen huoneen pönttöuunista, joita Kaari lämmittää päivittäin.

Tässä talossa mikään ei ole minimalistista. Pelkästään kirjoja on 30 000, ja kotivaraa olisi viikoiksi suuremmallekin porukalle.

”Kaikki on tässä yhdessä sotkussa. Jos tulisi suuri kriisi, tämä olisi paratiisi.”

Kirjailija ja historiantutkija istuu pöydän ääressä yllään itse neulomansa valkoinen villapaita ja kaulassaan korumainen suurennuslasi. Hänestä huokuu huolellisuus.

Mistä voi aloittaa keskustelun ajattelijan kanssa, joka on kirjoittanut 37 historiallista romaania ja parikymmentä menestynyttä tietokirjaa sekä satoja televisio- ja radiokäsikirjoituksia, artikkeleita ja kolumneja?

On yritettävä, koska Kaari Utrion kaltaisilla 1940-luvulla syntyneillä, yhteiskunnallisesti suuntautuneilla naisilla on sanottavaa, joka on syytä kuulla.

Kukaan ei enää puhu kukkahattutädeistä. Heitä kirjailija Merete Mazzarella kuvasi 1990-luvulla siihen tapaan, että kun sali on täynnä keski-iän ylittäneitä naisia, ovelta kuuluu ”eihän täällä ole ketään”.

”Mietin naisen asemaa edelleen joka päivä aktiivisesti ainakin tunnin”, Kaari sanoo ja tuumaa hetken, ovatko hän ja hänen kollegansa, kuten Pirkko Saisio, Tuula-Liina Varis tai Aulikki Oksanen, kiinnostavampia kuin koskaan.

”Minun sukupolveni naisilla voi olla sellaista tietoa, jota ei netistä löydy. Boomerit ovat tehneet naisten hyväksi enemmän kuin mikään muu sukupolvi.”

”Anna jollekin ihmiselle tilaisuus auttaa itseäsi. Se on parasta, mitä voit toiselle tehdä. Ihminen saa auttamisesta eniten mielihyvää”, sanoo kirjailija ja historiantutkija Kaari Utrio.

KAARIN VIIMEINEN romaani Hupsu rakkaus ilmestyi 2017. Lopettamispäätöksen syy ei ollut helppo. Kaari tiesi, ettei enää kykenisi vuosien työhön, jonka jokainen kirja on vaatinut.

”Oli hirveää tietää, etten enää pystyisi siihen ja että seuraava kirja ei olisi edellistä parempi.”

Kaarin kirjat kertovat yhteiskunnasta naisen aseman ja toiminnan kautta. Silti hänen uransa alussa kriittiset ärsyyntyivät kirjojen erotiikasta ja vähättelivät tyylilajia rouvaspornoksi.

Mutta Kaari oli luonut kirjallisuuteen uuden naismallin, naisen, joka käyttää seksuaalisuuttaan.

Kaari kovetti nahkansa. Hän sanoi kiertelemättä olevansa feministi. Feministi tuli myös hänen miehestään Kaista, kun tämä luki tietokirja Eevan tyttärien käsikirjoituksen – kuten kaikkien muidenkin vaimonsa kirjojen käsikirjoitukset – ensimmäisenä.

Vuonna 1984 ilmestynyt Eevan tyttäret popularisoi naishistorian, eikä siihen ollut totuttu. Kaari sai osakseen tutkijoilta yhtä kovaa kritiikkiä kuin toimittaja Maria Pettersson viime syksynä kirjastaan Suomen historian jännät naiset, tosin useasta eri näkökulmasta.

Pelättiin, että paljon julkisuutta saanut teos määrittelisi, mitä naishistoria tai naisen historia on.

Joidenkin naistutkijoiden mielestä kirja ei tehnyt oikeutta historiankirjoituksen menetelmille, eikä kirjaa pitänyt lukea tutkimuksena – mitä se ei Kaarin mukaan ollutkaan.

Kaarin näkökulmaa kritisoitiin tarkoitushakuisuudesta seksuaalisine latauksineen ja juoruineen, kurjuuden historian tarjoilemisesta ja siitä, että hän näytti naiset liian alistettuina. Pahimmillaan häntä nimitettin kirjallisuuden Spede-ilmiöksi. Kirjaa kritisoitiin jopa epähistoriallisuudesta.

”Se tuntui ikävältä, koska olin saanut historioitsijan koulutuksen.”

Mutta kansa luki. Puolessa vuodessa kirjaa myytiin 154 000 kappaletta. Suoranaisia virheitä siitä ei löydetty.

Toissa vuonna ilmestynyttä elämäkertaansa lukiessaan Kaarista tuntui, kuin hän olisi lukenut jonkun toisen elämästä.

TOISSA KEVÄÄNÄ ILMESTYI toimittaja Anna-Liisa Haavikon kirjoittama 509-sivuinen elämäkerta Kaari. Kirjasta käy ilmi, kuinka Kaari 1980-luvulla totesi, ettei ole suuri kirjailija vaan tarinankertoja, joka pyrkii kertomaan mahdollisimman vauhdikkaasti ja hauskasti.

Hän ei uskonut, että mikään, minkä hän luo, eläisi hänen jälkeensä. Kuitenkin hänen oli itse arvostettava omaa työtänsä ja tehtävä se niin hyvin kuin hän osasi.

Kritiikki ei vienyt kirjoittamisen iloa. Kun tarina alkoi viedä, työn nautinto oli suurimmillaan. Kaari itki ja nauroi ja kuljetti sankareitaan. Hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman kirjoittamisen tuomia nautinnon hetkiä hän ei voinut elää, hänen täytyi kirjoittaa.

”Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä”, hän sanoo elämäkerrassaan.

EI PIDÄ PAIKKAANSA etteivätkö hänen tekemisensä eläisi hänen jälkeensä.

Juuri ”boomereiden”, ja erityisesti Kaarin kaltaisten ansiosta, naiset saivat 1970- ja 1980-luvulla luvan käyttää omaa sukunimeä, lain tasa-arvosta, luvan toimia pappina ja mahdollisuuden aborttiin myös sosiaalisista syitä.

Kaari Utrio & Eevan kirjaklubi - kuuntele jakso 

Kaari on puolustanut avioeroa. Historioitsijana hän tietää, että avoimempia perhemuotoja on ollut aina. Kun kuolema ennen korjasi varhain jommankumman puolison, leski avioitui yleensä heti uudelleen. Lapsia oli monesta liitosta.

Kaarin mielestä avioero on hyväksyttävä osana elämää, samoin kuin se, että tunne voi jäähtyä.

Kaarilla on siitä kokemusta. Hänen ensimmäinen liittonsa päättyi 1970-luvun alussa, ja perheen kaksi poikaa jäivät asumaan isänsä kanssa. Kaari kantoi vuosia tilanteesta huolta ja syyllisyyttä ja pyysi myöhemmin pojiltaan kirjeessä tilannetta anteeksi.

Kaari on kokenut myös ajan, jolloin ehkäisypilleri kehitettiin. Hän muistelee, kuinka sodan jälkeen länsimaissa alkoi nousukausi ja naiset oli saatava töihin. Sitä edistämään lääke- teollisuus kehitti e-pillerin, joka olisi voitu kehittää jo kaksi vuosikymmentä aiemmin.

Naiset eivät enää automaattisesti jääneet pois töistä avioliiton alkaessa – Kaarin toimittajaäiti tosin ei ollut tehnyt niin. Toki naiset myös halusivat töihin, tekemään sitä, mihin heidät oli koulutettu.

”Ehkäisypilleri kehitettiin kuitenkin taloudellisista syistä”, Kaari huomauttaa.

Tällaisia pieniä tarinoita hänellä lienee satoja, tuhansia. Hänen tekemisistään ja sanomisistaan jää kuin jääkin jälki, kimmoke seuraaville sukupolville.

Kaari ei luovu päivittäisestä tupakoinnistaan, mutta hänellä ei ole terveysongelmia. ”Olen itsekurin huippumalli.”

KAARI LISÄÄ PUITA kasettitakkaan. Hänen olemuksessaan on jotakin iätöntä, askeleet ovat kuin nuoren. Hän vetää käteensä mustat nahkahansikkaat ja nostaa kookkaita halkoja pesään.

Kaarin sukupolvi opetettiin olemaan reipas, vaikka pelottaisi. Hyvät käytöstavat olivat kaiken lähtökohta, ja koulussa kuri toi turvallisuutta, kun tiesi tehdä mitä käskettiin.

Monien Kaarille tärkeiden arvojen, kuten käytöstapojen, rapautumisesta huolimatta on tapahtunut myös hyvää. Auktoriteeteista vapautuminen on vähentänyt häpeää ja pelkoa. Epäonnistumisen pelko on vaihtunut paremmiksi sosiaalisiksi taidoiksi.

Vaikka ikätoverit kasvatettiin kiltin hiljaisiksi, Kaari ei kuulunut heihin. Hän oppi, että saattoi itse päättää, miten häntä kohdellaan eikä huonoa kohtelua tarvitse sietää keneltäkään.

Suurin oppi tuli verkonnostoreissulta isän kanssa, kun isän valittamisesta kimpaantuneena Kaari heitti airot aaltoihin.

”Ei minulle ole sen koommin kukaan rähjännyt, ei veneessä eikä maalla, enkä itse korota ääntäni”, Kaari sanoo elämäkerrassa.

Kaari kaataa lisää kahvia ja ryhdymme pohtimaan yhteiskunnallisen kriisin uhkaa. Hän oli jo vuosia arvellut, että itänaapurissa tapahtuisi jotain. Silti hän hämmästyi, kun Venäjä hyökkäsi juuri Ukrainaan.

Vuonna 2003 Kaari kirjoitti Iltalehdessä kolumnin Nato-kannastaan. Hän kirjoitti, ettei luota venäläisiin eikä ollut keksinyt yhtään syytä, miksi luottaisi. ”Siksi toivon, että Suomi liittyisi Natoon niin pian kuin pääsee.”

Kaari epäili Venäjän demokratisoitumista, vaikka tilanne oli rauhallinen ja talous kasvoi. Jos kolumnin olisi kirjoittanut joku toinen, se olisi saattanut herättää keskustelun. Nyt kannanotto tuli väärältä ihmiseltä.

MUUTOKSET NAISTEN asemassa tapahtuvat sukupolvi sukupolvelta, hitaasti. Kaarilla on ollut aikaa seurata kehitystä.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Niin se Kaarin mukaan menee. Siksi on tehtävä töitä ja vartioitava.

Kaarille on antoisaa heittää täkyjä. Kuten vaikkapa, että naisia syyllistetään ja pelotellaan hormonikorvaushoidon käyttämisestä.

”Onko kiva alistaa keski-ikäisiä naisia? Demonisoida hormonihoidot? Minun kohtuni ja munasarjani on poistettu aikoja sitten, käytän estrogeenihoitoa ja aion käyttää pieniä annoksia elämäni loppuun asti.”

Kaari on elänyt ajan, jolloin vanhoja ihmisiä ei ole kunnioitettu, vaan heistä on puhuttu kestävyysvajeena.

”Kummallista tämä vanhempien ihmisten halveksunta. Niin monet eivät tulisi toimeen ilman isovanhempien apua.”

Omien kolmen poikansa perheiden kanssa hän on juuri niin paljon kuin nämä toivovat. Hän ei tyrkytä seuraansa mutta on käytettävissä. Auttaa, missä voi.

”Kannatan mahdollisuutta lopettaa elämänsä kunniallisesti ilman, että joutuu sotkemaan asiaan viattoman rekkakuskin tai veturinkuljettajan.”

KAI LINNILÄN KUOLEMASTA on viisi vuotta. Kaari menetti elämänsä suuren rakkauden, eikä edes esitä nauttivansa elämästä yhtä paljon kuin Kain kanssa.

”Ei mene hyvin. Aina on ikävä. Toki siihen tottuu, että on ikävä. Ei se ikävä minnekään karkaa.”

Kaari kokee jopa häpeää siitä, että suree jatkuvasti, sillä hänen elämänsä on muuten niin hyvää. Onneksi hänellä on vertaistukiystävä, jonka kanssa kirjoitella, kun on oikein vaikeaa.

”Nyt mä vedän yhden röökin”, Kaari sanoo ja sytyttää tupakan.

”Aamut olivat ennen ihania, nyt kamalia. Taas pitää herätä.”

Vaikka Kai kärsi ennen raitistumistaan alkoholiongelmasta, Kaarista ei tullut vieressä kärsivää uhria.

”Mieheni ei ollut juovuksissa ilkeä eikä väkivaltainen. Hän sammui ja nukkui. Meidän molempien rakkaus oli niin valtava, että se kesti.”

Kai oli tuurijuoppo. Hän saattoi olla kuukausia juomatta. Kaari näki miehensä kasvoista, milloin juomakausi alkoi.

”Kasvot lysähtivät.”

Silloin Kaari tajusi, että kyseessä on sairaus.

”Tilanne ei olisi parantunut, jos olisin rätkyttänyt. Olisin voinut vielä huonommin.”

Kaari tiesi, ettei ulkopuolinen voi alkoholistia raitistuttaa, mutta antoi lopulta uhkavaatimuksen. Jos juominen ei loppuisi, hän ottaisi rakastajan. Se tehosi. Vuonna 1980 Kai lopetti juomisen ja hakeutui AA-kerhoon. Hän kävi tapaamisissa monta kertaa viikossa elämänsä loppuun asti.

Kaari ehti olla naimisissa Kain kanssa yli 40 vuotta. Hän ei usko, että uskottomuus tai syrjähyppy olisi ollut liitossa pahinta. Pahinta olisi ollut, jos Kai olisi löytänyt jostakusta toisesta läheisemmän uskotun kuin hän.

”Sovimme, että emme halua kuulla mahdollisista syrjähypyistä. Jos sellaisia ei tuoda ruokapöytään, niistä ei tarvitse välittää. Ajattelimme, että kunhan eivät vaikuta kotielämään, suhteeseemme.”

Kaari pitää tauon.

”Tämä ei päde kaikkiin eikä kaikille.”

Kai kirjoitti aikoinaan pariskunnan suhteesta paikallislehden kolumnissa, että kyseessä oli kahden itsenäisen ihmisen liitto, eikä ristiriidatonta aviosuhdetta ole olemassakaan. Heidän ruokaillessaan kynttilät paloivat aina: Kain mukaan silloin erimielisetkin keskustelevat sivistyneesti.

Pariskuntaa yhdisti huumorintaju, ja Kain mielestä Kaari oli vapaa kateudesta ja pitkävihaisuudesta.

Kaari lopetti kirjojen kirjoittamisen, kun ymmärsi, ettei seuraavasta enää tulisi parempaa kuin edellisistä. Päätös oli vaikea.

KAARI HALUAISI KUOLLA samalla tavalla kuin miehensä, kerrasta poikki. Hän ei halua joutua muiden armoille, vaan vaikeassa tilanteessa uskoisi keksivänsä tavan päättää päivänsä.

Kahden vuoden ajan miehensä kuoleman jälkeen hän miettikin sitä, mutta lopulta elämän vetovoima voitti. Hän ei käyttänyt omaa ehdotustaan vuodelta 2009, jolloin Ilta-Sanomien lööppi julisti: ”Kaari Utrion raju ehdotus: Kuolinpillerit vanhuksille!”

Kaari muistaa puhelinhaastattelun. Hän oli 67-vuotias. Nuori miestoimittaja kysyi kommenttia vasta julkistetusta vanhustenhoidon selvityksestä, jonka antama kuva suomalaisesta hoidosta oli lohduton.

Kaari oli huolissaan vaipoissa makaavista vanhuksista eikä halunnut sellaista elämää omalle kohdalleen. Hän arvelee sanoneensa jotain sellaista kuin: ”Jos sillä tavalla kohdellaan vanhuksia, ihan sama, jos antaisi kuolinpillerin.”

Kuolinpillerikeskustelu sai aikaan taivastelua mutta ei parannusehdotuksia vanhustenhoitoon. Kaari myönsi valinneensa väärät sanat muttei katunut lausuntoaan.

Hän kannattaa eutanasiaa.

”Kannatan mahdollisuutta lopettaa elämänsä kunniallisesti ilman, että joutuu sotkemaan asiaan viattoman rekkakuskin tai veturinkuljettajan.”

Kaari, 80, ei käy enää pitämässä puheita eikä kirjoita ammattilehtiin. ”Joskus ihminen voi jäädä eläkkeelle.”

OMASTA KODISTAAN Kaari ei aio muuttaa. Hän aikoo kuolla näille jaloille täällä.

”Olen valmis lähtemään. Minulla on ollut erinomaisen ihmeellinen elämä, olisin valmis lähtemään vaikka 20 minuutin kuluttua. Ei tarvitse pyydellä eikä pelätä mitään.”

Mutta uuteen päivään on kuitenkin mukava herätä?

”Ei! En herää enää ajatellen, että ihanaa, tämä päivä tulee. Herään yksinäisessä vuoteessa ja mietin: mitä hemmettiä minä vielä täällä teen. Aamut olivat ennen ihania, nyt kamalia. Taas pitää herätä.”

Ei Kaari katkerana puhu. Hänen mielestään asiat ovat poikkeuksellisen hyvin. Ikävä on vaikuttanut elämänhaluun.

”Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, jos en heräisi huomenna.”

Kaarilla on kuitenkin mielekästä tekemistä: jatkokertomusten kirjoittaminen Facebookiin. Se on nyt Kaarin työ. Siinäkin työssä on selvät sävelet. Niin kauan kuin keskustelu on sivistynyttä, Kaari jatkaa. Jos räyhääminen alkaa, hän lopettaa kirjoittamisen heti.

Mikä on rohkeinta mitä olet tehnyt, Kaari Utrio?

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Juttu on julkaistu Eevassa 1/2023.

Kommentoi +