Tämä haastattelu voisi kertoa näyttelijä Jutta Urpilaisesta. Jos nuoruuden unelmat olisivat toteutuneet, harrastajateatterissa Lumikkia näytellyt tyttö saattaisi olla teatterialalla.
Olihan suvussa taiteellisuutta. Täti Tuija Töyräs näytteli Kuopion teatterissa, ja hänen luonaan Jutta vietti koulun talvilomia. Teatterin katsomo ja kulissit olivat paikkoina kiehtovia.
”Tätini oli suurin innoittajani, mutta minusta ei tullut näyttelijää, ja hyvä niin. Ei välttämättä olisi ollut lahjojakaan.”
Tuli sen sijaan poliitikko, joka oli kuuden vuoden ajan tiukassa prässissä demareiden nuorena puheenjohtajana. Valtiovarainministeriyttä hän hoiti aikana, jolloin eurokriisi oli akuuteimmillaan.
Ne ajat ovat nyt ohi, ja elämäntilanne on vaihtunut myös sen jälkeen . Poliitikon elämä vaihtui vuodeksi vanhempainvapaaseen ja kotiäitiyteen.
Olen onnellinen, että meitä on nyt kolme! Nyt opetellaan lapsiperhe-elämää, kansanedustaja kirjoitti Facebookiin vuoden 2016 maaliskuussa.
Jutta Urpilainen ja hänen miehensä Juha Mustonen adoptoivat silloin Kolumbiasta reilun vuoden ikäisen pojan, Johanneksen.
Mutta jotta Jutta Urpilaisen viimeisimmän elämänmuutoksen suuruutta ymmärtäisi, on palattava ajassa taaksepäin sitä edeltäviin risteyskohtiin.
Lasikattojen rikkoja
Jutta Urpilainen lauloi En etsi valtaa, loistoa joululauluista koostetulla levyllään, jolla hän hankki rahoitusta eduskuntavaalikampanjalleen vuonna 2002.
Valtaan hän kuitenkin pääsi, ja loistoakin tuli myöhemmin. Tosin myös sen kääntöpuolta. Politiikkaan hän oli lipsahtanut vähän kuin sattumalta. Kun isä, pitkäaikainen kansanedustaja Kari Urpilainen luopui eduskunnasta, tukijat pyysivät tytärtä isän tilalle vaaleihin.
”Istuimme mieheni Juhan kanssa Töölössä keittiönpöydän ääressä ja pohdimme, mitä teemme. Lähdemmekö ulkomaille kehitysyhteistöihin, kuten olimme suunnitelleet, vai muutammeko kotikaupunkiini Kokkolaan”, Jutta Urpilainen sanoo.
Aviopuoliso on valtiotieteilijä, Jutta oli tehnyt opinnoissaan valinnan Helsingin konservatorion ja Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen välillä. Musiikin sijaan hän oli valinnut vaihtoehdoista turvallisemman. 1990-luvun alun lama oli pahimmillaan, ja opettajalle löytyisi kulttuurialaa varmemmin töitä.
Keittiönpöydän ääressä Kokkola ja eduskuntavaalit veivät voiton. Sen jälkeen Jutta Urpilainen on rikkonut monet lasikatot. Hän oli 32-vuotias, kun hänet valittiin demarien puheenjohtajaksi, ja tehtävässään ensimmäinen nainen. Vastaehdokkaana oli Erkki Tuomioja.
”Olin valinnasta valtavan ylpeä. Tein jotain sellaista, mitä en itsekään ollut uskonut pystyväni tekemään. Voittajatunne oli vahva.”
Hyvän itsetunnon siemenet oli kylvetty jo kotona. Suvussa oli vahvoja naisia, ja ilmapiiri perheessä oli kannustava ja rohkaiseva. Kaikki oli mahdollista.
Rohkeus luottaa omaan intuitioon
Valtiovarainministeriys oli enemmänkin oma valinta. Puolueen puheenjohtajana Jutta Urpilainen halusi ottaa raskaimman salkun, jonka kautta pääsi vaikuttamaan. Koskaan ennen nainen ei ollut ollut ministerinä valmistelemassa maan budjettia.
”Halusin näyttää, että nainenkin selviytyy siitä.”
Hän tunsi työstään ylpeyttä, mutta kivikkoiselta ja vaikealtakin tie tuntui. Odotukset uutta puoluejohtajaa kohtaan olivat kovat. Puolueessa oli totuttu tummiin pukuihin pukeutuviin vahvoihin miesjohtajiin, jotka ärähtäen linjaavat, miten toimitaan. Sitten johtoon tuli nainen naisellisine pukeutumistyyleineen ja korkokenkineen.
Osa halusi säilyttää työväenliikkeen vanhat traditiot, osa toivoi uudistusta.
”Toiset sanoivat, että älä käytä enää sanaa toveri, puhu ystävistä. Joidenkin mielestä marssit olisi pitänyt vaihtaa brunsseiksi. Ymmärsin niitäkin, jotka halusivat vaalia perinteitä. Olinhan itsekin neljännen polven demari ja kasvanut perinteisiin jo lapsesta.”
Ensimmäinen vuosi puheenjohtajana oli vaikea.
”Oli niin paljon uutta, ristiriitaisia odotuksia ja vastuuta, ja olin kokematon toimimaan valtakunnan median kanssa.”
Vähitellen alkoi löytyä rohkeutta ja luottamusta kuunnella omaa intuitiota ja ajatuksia. Samalla puoluejohtaja oppi navigoimaan omaa linjaa noudattaen eteenpäin.
Tarja Haloselta vitsikäs lahja
Muillakin pohjoismaisilla työväenpuolueilla oli samaan aikaan nuorehkot ensimmäiset naisjohtajansa. Tanskassa oli Helle Thorning-Schmidt, josta tuli myöhemmin pääministeri. Ruotsissa demareita johti Mona Sahlin.
”Meistä tuli toisillemme oma vertaistukikerhomme. Juttelimme siitä, miten me nuorehkoina naisina voimme murtaa vanhaa kulttuuria ja mikä on sallittua ja sopivaa.”
Kaikilla kolmella oli omat ulkonäköön liittyvät julkiset episodinsa. Mona Sahlinin lahjaksi saamasta merkkilaukusta virisi keskustelu, ja Tanskassakin puoluejohtaja leimattiin pukeutumisensa vuoksi Gucci-Helleksi. Suomessa käytiin verkkosukkakeskustelua.
”Jaoimme kokemuksiamme siitä, millaista on johtaa työväenpuoluetta ensimmäisenä ja suhteellisen nuorena naisena, kun taustalla on vahva miesjohtajien traditio.”
Naisten välistä huumoria osoitti presidentti Tarja Halonen, joka antoi Jutta Urpilaiselle lahjaksi omaan muumimammakohuunsa viitaten pienen käsilaukun muotoisen korun.
”Tarja Halonen oli niinä aikoina tärkeä mentorini ja taustatukeni.”
Valtiovarainministerin näkökulmasta maailma oli miehinen. Virkamiehet, tiedemaailma ja maan korkein yritysjohto koostui lähes yksinomaan miehistä.
”En koskaan silloin kokenut, että minuun olisi suhtauduttu ministerinä eri tavalla sukupuoleni vuoksi. Eurokriisin aikaan ulkomailla kokouksissa oli harvoja naisia. Siitä oli etuakin. Jäin ihmisten mieleen.”
"Mietin, miksi en enää kelvannut”
Toukokuussa 2014 Jutta Urpilainen käveli Helsingin Senaatintorin poikki ja katsoi valtiovarainministeriön ylimmän kerroksen ikkunaa. Ikkunaa, jonka takana hänen työhuoneensa oli ollut vielä samana päivänä.
Olo oli eriskummallinen ja ristiriitainen. Tunteisiin sekoittui helpotusta, mutta myös haikeutta.
Antti Rinne oli voittanut puoluekokouksessa täpärästi Jutta Urpilaisen. Eroa oli vain neljätoista ääntä, mutta häviö merkitsi luopumista myös ministerin salkusta.
Jutta Urpilainen puhuu häpeästä, jonka tappio aiheuttaa.
”Mietin, mitä olin tehnyt väärin, kun ihmiset käänsivät selkänsä enkä enää kelvannut.”
Hän siteeraa muusikko Samuli Putroa, joka on sanonut tappion hetkellä ihmisen muuttuvan itsensä kokoiseksi.
”Tappio oli minulle kasvun paikka. Jouduin miettimään, kuka oikeasti olen. Pentti Saarikosken sanoin elämä on epätasaisesti valoisaa. Ei voi olla vain voittoja ja menestystä.”
Ministerivallan menetystä Jutta Urpilainen kuvailee karuksi. Presidentti pitää muutaman minuutin puheen myöntäessään eron, kollegat halaavat. Sen jälkeen entinen ministeri poistuu takaovesta ja suuntaa työhuoneelleen noutamaan pahvilaatikkoon pakkaamansa tavarat. Samana päivänä huoneessa istuu jo seuraaja.
Haikeuttahan se aiheuttaa. Oli jätettävä myös ne ministerit, jotka oli itse demareiden keskuudesta hallitukseen valinnut.
”Se haikeus ei liittynyt niinkään itse ministerin salkkuun. Ei valta-asemiin saa ihastua, eikä niitä voi pitää itsestäänselvinä. Olin muistutellut itselleni koko ajan, että ministeriys on vain väliaikaista. Haikeus liittyi ennemminkin työhön, joka jäi kesken.
”Vallanvaihto oli niin nopea, ettei Jutta ehtinyt hyvästellä eurooppalaisia kollegoitaan.
”Monien kanssa pidän kuitenkin edelleen yhteyttä.”
"Valta tuo kaikkivoipaisuuden tunteen”
Valtaa ja vallan turmelevaa vaikutusta hän on miettinyt paljon jälkeenpäin.
”Olen nähnyt vallan syövän hyvinäkin pitämiäni tyyppejä. Valta tuo mukanaan kaikkivoipaisuuden tunteen. Kun yrittää selvitä tiukoista aikatauluista ja työpäivistä juoksemalla kellon kanssa kilpaa, kadottaa samalla kosketuksen arkeen.”
Puolueen puheenjohtajan ympärillä riitti selkääntaputtajia.
”Se luo illuusion, että on erityisen tärkeä. Ympärillä pitäisi olla enemmän aidosti rehellisiä ihmisiä, jotka antavat kriittistä palautetta.”
Palataanpa vielä Senaatintorille ja siihen hetkeen, jolloin ministeristä oli tullut tavallinen kansanedustaja.
”Olo oli myös valtavan vapautunut. Säkillinen tavaraa oli pudonnut niskastani. Kukaan ei enää käskenyt minua menemään minnekään eikä laatinut minulle aikatauluja.”
Kuusi edellistä vuotta oli omistettu lähes yksinomaan työlle. Aamulla oli lähdettävä matkalaukun kanssa ministeriöön, sillä aina ei tiennyt, pitääkö vielä samana päivänä lähteä Brysseliin kriisikokoukseen.
Ja kun lomalla lämmitteli kesämökillä saunaa, oli oltava valveilla maailman tapahtumista ja tavoitettavissa.
Kreikasta saattoi taas kantautua uutisia, joihin odotettiin kommentteja.
”Omalla tavallaan sekin oli kuluttavaa”, Jutta sanoo.
Ministeristä vapaaksi pyöräilijäksi
Kesällä 2014 Jutta osti itselleen uuden polkupyörän.
”Tein pyörälenkkejä ja samalla ajattelin, että kukaan ei tiedä, missä olen. Voin mennä vaikka jäätelölle. Olin kalenterini ja oman elämäni herra.”
Meni toista vuotta, ennen kuin Jutta Urpilainen oli mielessään prosessoinut Antti Rinteelle kärsimänsä häviön.
”Toipumisessa auttoi ihmisten myötätunto. Sain valtavasti kannustavaa palautetta ja sympatiaa. Ihmiset pysäyttelivät kadulla ja lähettivät villasukkia kotiin.”
Jutta Urpilaiselle tarjottiin Euroopan investointipankin varapääjohtajan paikkaa, mutta hän kieltäytyi ja päätti jäädä kotimaahan. Ulkomailta tuli useampia työtarjouksia, samoin kotimaasta politiikan ulkopuolelta.
”Minussa on edelleen sitä samaa nuoren tytön paloa politiikkaan, vaikka tuskin eduskunta on se paikka, josta jään eläkkeelle.”
Eduskuntavaalit ovat jälleen kahden vuoden kuluttua, mutta Jutta ei ole vielä päättänyt, lähteekö ehdokkaaksi. Hän ei etsi aktiivisesti uusia töitä, muttei sulje mitään poiskaan.
”Mieheni on diplomaatti, ja hän on joustanut paljon työni takia. Hän on tehnyt lyhyitä ulkomaan komennuksia, mutta ollut pääasiassa kotimaassa.”
Viereisestä sängystä kuuluu ”äitii, äitii”, kun Jutta Urpilainen avaa aamuisin uniset silmänsä.
”Sydämessä aina läikähtää. Olen valtavan onnellinen, kun saan herätä Johanneksen ääneen.”
"Äitiys on vavisuttava kokemus”
Vuosien mittaan Jutta sanoi toistuvasti haastatteluissa, että perheeseen saa tulla lapsia. Vuoden 2016 maaliskuussa toive toteutui, kun perheeseen adoptoitiin noin vuoden ikäinen kolumbialaispoika, Johannes.
”Äidiksi tuleminen on elämänmuutoksistani suurin. Se on vavisuttava kokemus, ja elämänmittainen.”
Seuraavan vuoden Jutta oli vanhempainvapaalla ja lapsen kanssa kotona.
”Se on ollut hienoimpia vuosiani. Olen istunut muiden äitien kanssa hiekkalaatikon reunalla, ja olemme eläneet lapsen ehdoilla. Arkiset askareetkin, pyykinpesukoneen täyttäminen tai pullan leipominen, ovat olleet hauskempia, kun niitä on tehnyt yhdessä lapsen kanssa.”
Helmikuussa 2017 Jutta palasi eduskuntaan, ja aviomies jäi hoitamaan lasta kotiin.
Kummilapsia Jutalla ja hänen miehellään on kymmenen, ja sisarustenkin lapset ovat rakkaita ja tärkeitä.
Vanhemmuus on kuitenkin tuntunut erilaiselta.
”Vanhemmuudesta kokee suunnatonta iloa ja rakkautta. Hyvänolon tunnetta. Omat tarpeet jäävät taka-alalle, kun katsoo, mikä lapselle on parasta.”
Äidinrakkauden oheen on tullut muutakin uutta, huoli.
”Olen huolissani siitä, onko pojalla varmasti kaikki hyvin ja ettei hän vaan nyt loukkaa itseään. Minulle on kerrottu, ettei huoli poistu koskaan. Se vain muuttaa muotoaan, kun lapset kasvavat.”
"Elämässäni on nyt rauha”
Äitinä kasvatustieteiden maisteri on joutunut myöntämään, ettei teoriatieto auta aina käytännön tilanteissa, sillä jokainen lapsi on erilainen.
Vaikka välillä on väsynyt yövalvomisten jälkeen, päällimmäinen tunne on kiitollisuus.
”Sain tulla nelikymppisenä äidiksi ja kokea vielä tällaisenkin elämänvaiheen. Minulla on elettyä elämää jo niin paljon takanapäin, että osaan arvostaa nykyisyyttä.”
Eduskuntaakin hän katsoo toisin silmin.
”Kotona vietetty vuosi on tehnyt minulle hyvää niin ihmisenä kuin poliitikkonakin. Poliitikkojen puheet ovat näyttäneet kotisohvalta katsottuna erilaisilta. Eduskunta on omanlaisensa kupla sekin. Kun elää perhearkea ja kuuntelee keskustelua kuplan ulkopuolelta, poliitikkojen puheet vaikuttavat aika tavalla toisten ohipuhumiselta.”
"Vanhemmuus on paras luottamustehtävä”
Demarien presidenttiehdokkuudesta Jutta kieltäytyi pitkän harkinnan jälkeen. Toisaalta olisi tehnyt mieli rikkoa jälleen yksi lasikatto ja näyttää naisena, että perhe-elämän voi yhdistää mihin tahansa tehtävään. Kampanjointi olisi edellyttänyt kuitenkin ainakin vuoden ajan kiertämistä ympäri Suomea ja pitkiä poissaoloja kodin arjesta.
”Se olisi ollut väärin lasta kohtaan. Pienen lapsen sijaan joku muu olisikin ykkössijalla elämässäni. Vanhemmuus on kuitenkin suurin ja paras luottamustehtävä. Paljon kovempi juttu kuin ministeriys tai jokin muu tehtävä.”
Jälkikäteen ajatellen aikoinaan puoluekokouksessa koettu häviö on saanut uuden sävyn.
”Hävisin, mutta nyt se tuntuu voitolta. Se avasi uusia ovia, vaikka siinä hetkessä en sitä heti nähnyt."
Iltamenojaan Jutta Urpilainen yrittää karsia minimiin. Kun hän tulee töistä kotiin ja avaa kotioven, kuuluu pienten, nopeiden askelten ääni.
”Äitii, äitii!”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 5/2017. Nettiversiota on muokattu kesäkuussa 2019.
