Juha Roihasta tuli ortodoksi myöhäisellä iällä: "Syntien anteeksipyytäminen oli minulle hyvin vaikeaa"
Toimittaja Juha Roiha saattoi nuorena ajautua riitoihin uskonasioista. Hän kavahti auktoriteetteja. Myöhäisellä iällä hän löysi tiensä ortodoksiseen kirkkoon. Rukouksesta Juha on löytänyt rauhan.
Kaunis valkoinen rakennus pienen mäen päällä Vantaan Tikkurilassa kylpee kevätauringossa. Kun Juha Roiha astuu kotikirkkoonsa, Kristuksen taivaaseen-astumisen kirkkoon, hän tekee ovella ristinmerkin ja painaa lopuksi päänsä pieneen kumarrukseen.
Värikylläinen ja koristeellinen, kultaisena hehkuva ikonostaasi erottaa alttarin ja kirkkosalin toisistaan kuten aina ortodoksisissa kirkoissa. Se kutsuu seurakuntalaisia hiljentymään. Juhan mieli rauhoittuu heti.
”Olen karjalaista syntyperää, ja tähän kirkkoon liittyessäni tuntui, kuin olisin tullut kotiin”, kertoo Juha.
Loimaalla kasvaneen Juhan vanhemmat ovat kotoisin Kurkijoelta ja Hiitolasta, luovutetusta Karjalasta. He olivat evankelisluterilaisia, ja varsinkin äiti oli, ja on, uskonnollinen. Perhe kävi säännöllisesti kirkossa, erityisesti mummun eläessä. Juha muistaa lapsuudestaan myös karjalaiset illat, joissa puhui pappi.
”Uskonnollisuus ja ajatus Jumalasta kiehtoivat lapsen mieltä, mutta heti kun tulin täysi-ikäiseksi, erosin kirkosta. Voi sanoa, että jumaluus jäi taakse, kun maailma tuli vastaan”, Juha kertoo.
Hän pohti jo nuoruudessaan uskonasioita paljon ja ajautui tanssipaikoilla helposti riitoihin uskovaisten kanssa.
”Kun he huomasivat, että aihepiiri oli minulle tuttu, he olivat kimpussani. Minun oli siihen aikaan helppo perustella, että Jumalaa ei voi olla olemassa, koska maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa.”
Vaikka Juha ymmärsi kirkon hyvät puolet, yhteisöllisyyden, lähimmäisenrakkauden sekä auttamisen, hän oli jyrkästi evankelisluterilaisen kirkon edustamaa uskonkäsitystä vastaan. Vanhatestamentillinen tuomio uskon ytimenä tuntui liian vakavalta ja yksitotiselta. Se ei houkutellut.
Juha kutsuu itseään populaarikulttuurin kasvatiksi. Nuorena aikuisena toimittajan työ vei hänet mennessään, ja uskonto sai jäädä pitkäksi aikaa.
Nyt Juha ymmärtää, että juuri ortodoksisuus alkoi vedota häneen myöhemmällä iällä.
”Ortodoksisuuden ydin on armo, eikä siinä uskota perisyntiin. Se puhuttelee minua.”
Kipinä ortodoksisuuteen syttyi toden teolla muutama vuosi sitten. Juha oli käynyt kirjoittamassa Valamon luostarissa Heinävedellä, ja siitä oli muodostunut hänelle tärkeä paikka.
Samoin oli käynyt vähän aiemmin hänen vaimolleen, joka Valamon innoittamana oli liittynyt ortodoksiseen kirkkoon yhdessä heidän alakouluikäisen tyttärensä kanssa.
Kirkko kiehtoi Juhaa siinä määrin, että hän kävi jumalanpalveluksissa säännöllisesti. Hän pohti uskon asioita. Noin vuoden harkinnan jälkeen, viime vuoden palmusunnuntaina, Juhastakin tuli ortodoksi.
”Minut otettiin seurakunnan jäseneksi uskontunnustuksen kautta sekä mirhavoitelulla. Se oli hieno kokemus. Pappi teki pyhällä öljyllä pienet ristinmerkit eri puolille kehoani, muun muassa jalkateriin.”
Kirkkoon liittyessään Juha kävi ensimmäistä kertaa läpi myös synnintunnustuksen, katumuksen sakramentin.
”Siinä tunnustetaan kaikki, mitä kokee tehneensä väärin itseään, toisia ja Jumalaa kohtaan. Syntejä pyydetään anteeksi. Minulle se oli hyvin vaikeaa, mutta sen jälkeen oli syvän helpottunut, hieno ja puhdas olo”, Juha kertoo.
Pääsiäinen on ortodokseille kirkkovuoden suurin juhla, ja sitä ennen vietetään 40 päivän paasto. Juha liittyi kirkkoon viime vuonna kesken paaston, ja tänä keväänä hän paastosi toisen kerran. Paastoon valmistaudutaan lihasta luopumisen viikolla, jolloin kala, öljy, kananmunat ja maitotuotteet ovat vielä sallittuja.
”Paaston aikana opetellaan elimistön kautta hiljentämään tahtia. Ruoalle ei anneta niin paljon huomiota, vaan asioita tutkiskellaan sisäisesti.”
Käytännössä paastoaminen tarkoittaa eläinperäisten tuotteiden välttämistä. Kasviksia ja vihanneksia saa syödä, ja viikonloppuisin saa nauttia välillä myös kalaa sekä öljyä ja viiniä.
”Lopuksi maha säikäytetään kilolla lampaanlihaa”, Juha sanoo tuttuun tapaansa huumorin säestämänä.
Paastoa edeltävä sunnuntai on sovintosunnuntai, jolloin paastorukouksen jälkeen kaikki läsnäolijat pyytävät vuorollaan toisiltaan anteeksi. Siihen vastataan, että Jumala antaa anteeksi, anna sinäkin anteeksi.
”Minusta se on valtavan kaunis rukous.”
Rukoileminen on hyvä keino hiljentyä. Jeesus-rukouksen toistamisella on Juhaan voimakas vaikutus. Rukouksessa lausutaan Herra Jeesus Kristus Jumalan poika, armahda minua syntistä.
”Sitä on toistettu tuhansia vuosia, ja siihen on kiteytynyt valtavan paljon energiaa.”
Rukoilla voi milloin vain, kun se tulee mieleen.
”Saatan sanoa rukousta mielessäni autoa ajaessani, jos jokin asia ahdistaa tai olen hyvin väsynyt. Rukous antaa lohtua. Eräs ystäväni kertoi rukoilevansa ääneen lenkkipolulla välittämättä ohikulkijoista”, Juha kertoo virnistäen.
Ennen nukkumaanmenoa Juha saattaa toistella rukousta mantranomaisesti. Lisäksi hänen perheellään on joka ilta yhteinen rukoushetki. Se auttaa rauhoittumaan ja tyhjentämään mieltä.
Mysteeri
”Selittämättömän, tästä todellisuudesta piittaamaton, ymmärrykselle sanoittamaton, täydellinen läsnäolo.”
Valo
”Elämän edellytys, joka voi tulla sekä ulkoa että sisältä ja valaista ihmisen kasvot lämpimällä hehkullaan.”
Pyhyys
”Paras tapa olla kokematta pyhyyttä on yrittää kuvata se.” (Munkki Serafim)
Juha Roiha on etsinyt vastauksia perimmäisiin kysymyksiin aiemminkin. Hän on tutustunut nuorempana buddhalaisuuteen, ja hän uskoi aiemmin maailmansieluun. Siihen, että me kaikki yhdessä olemme Jumala.
Juha kokee kuitenkin löytäneensä nyt ensimmäistä kertaa vastauksia kysymyksiinsä.
”Ortodoksisuus on palauttanut minut yhteyteen, jossa olen aina pohjimmiltani ollut, mutta josta olin pitkään poissa. Se on antanut varmuutta siitä, minkä olen aina tiennyt”, hän pohtii.
Juhaa viehättää ortodoksien käsitys siitä, että kuoleman jälkeen me menemme tuonilmaisiin, olemassaolomme jatkuu.
”Sieltä sitten yhdessä noustaan joskus taivaaseen.”
Vaikka Juha luonnehtii itseään ”samaksi hölösuiseksi esittäjäksi kuin ennenkin”, usko on tuonut hänestä esiin henkisemmän puolen.
Ihmisenä hän on muuttunut suvaitsevaisemmaksi niin itseä kuin toisiakin kohtaan.
”Vaikka en ole pitänyt itseäni muita parempana, olen kuitenkin jollain tavalla ajatellut, että on olemassa ihmisiä, joiden kanssa en haluakaan tulla juttuun. Nyt ymmärrän heitäkin paremmin. Suhtaudun maailmaan hyväntahtoisemmin.”
Usko on pehmentänyt kulmia, mutta se ei silti tarkoita, että Juha hyväksyisi mitä vain ideologioita, esimerkiksi rasismia tai ylipäänsä epätasa-arvoa.
”Mutta en ehkä hermostu enää niin nopeasti kuin ennen. Mietin kaksi kertaaennen kuin annan takaisin. Minulla ei ole pakonomaista tarvetta osoittaa olevani oikeassa”, Juha sanoo.
Hän näkee asian niin, että kun hän ottaa ensimmäisen askeleen kohti Jumalaa, Jumala tulee vastaan.
”Kaikki on kiinni Jumalan armosta. Sen hyväksyminen on vapauttavaa, mutta ei poista omaa vastuuta. Olemme aina itse vastuussa siitä, mitä teemme.”
Usko on ortodoksisen käsityksen mukaan aina henkilökohtainen.
”Henkilökohtainen Jumala-suhde on kaikki kaikessa. Itsestä lähtee kaikki. Kirkko vie meitä eteenpäin omassa Jumala-suhteessamme.”
Kirkko on myös hierarkkinen rakennelma, jossa joku on toista ylempänä. Itseään vanhaksi anarkistiksi kutsuvalle Juhalle kaikki hierarkiat ovat hieman vaikeita sulattaa.
”Mutta tässä tapauksessa pystyn hyväksymään sen, sillä se ei ole ihmisen luoma hierarkia. Kun pyydän papilta siunausta, en toki pyydä sitä oikeasti papilta, vaan ylempää.”
Juha kertoo, että ortodoksisessa kirkossa yhteisöllisyys auttaa kitkemään nopeasti väärät käytännöt. Siksi hän uskoo, etteivät pedofiliaskandaalien tapaiset tapahtumat olisi siellä mahdollisia.
”Usko ei perustu sääntöihin, vaan filosofiaan ja tunteisiin.”
On olemassa teoria itäisen ja läntisen kirkon eroista. Läntinen, Rooman kirkko perustuu latinan kieleen, joka on lain, sääntöjen ja sodankäynnin kieli. Itäinen, ortodoksinen kirkko taas perustuu Bysantin kulttuuriin ja kreikan kieleen. Se on filosofian, pohdiskelun ja kirjallisuuden kieli.
”Ajattelutavassa on syvällinen ero.”
Sekin viehättää, että itäisessä kirkossa on enemmän sakramentteja eli pyhiä toimituksia kuin läntisessä. Ortodoksisuudessa esimerkiksi ristinmerkki ja tuohuksen sytyttäminen ovat molemmat rukouksia.
”Synnintunnustuksen jälkeen oli hyvin helpottunut, hieno ja puhdas olo.”Juha Roiha
Tämä kirkko ei kuitenkaan hyväksy naispappeutta. Mitä mieltä Juha on siitä?
”Ortodoksisuus pyrkii lähelle alkuseurakuntaa eli Jeesuksen seuraajien pian hänen kuolemansa jälkeen perustamaa seurakuntaa. Jeesus syntyi mieheksi, ja pappi on Kristuksen ikoni eli pyhä kuva. Näinhän sitä perustellaan”, kertoo Juha.
Hänen mielestään voisimme yhtä hyvin ajatella, että Jumala on kaikki sukupuolet. Niin miehet, naiset kuin muunsukupuolisetkin.
”Tämä kysymys jää kuitenkin henkilökohtaisen Jumala-suhteen alle.”
Juha sanoo, ettei pidä sitä niin olennaisena. Hän vieraili viime lokakuussa Pohjois-Kreikassa Athos-vuorella, joka on autonominen munkkitasavalta. Sinne ei ole naisilla pääsyä.
”Naisia ei päästetä munkkiluostareihin, kuten miehiäkään ei päästetä nunnaluostareihin. Näen asian niin, että ortodoksisen seurakunnan toiminnassa on mukana runsaasti naisia, ja heillä on siellä paljon rooleja, esimerkiksi kanttorin ja lukijan rooli.”
Ortodoksisuus ottaa Juhan mielestä naiset huomioon itse asiassa paremmin kuin toinen kansankirkkomme.
”Neitsyt Marialla on merkittävä rooli, onhan hän Jumalan synnyttäjä. Häntä kunnioitetaan valtavasti, ja hän on jo noussut taivaaseen.”
Hengellisyyden viehätys on myös siinä, että kaikkea ei tarvitse selittää. Usko sisältää mysteerin.
”Usko on uskon asia. Vastauksien ei tarvitse perustua aina järkeen.”
Kun ihminen pyrkii kohti pyhyyttä, hän voi pyytää Jumalaa auttamaan.
”Suuntautuminen kohti pyhää vähentää tarvettamme tuomita toisia ihmisiä”, Juha muotoilee.
Hengellisyys on tuonut helpotusta myös pakonomaiseen kontrollin tarpeeseen.
”Kontrollista on vaikeaa päästää irti, mutta se on myös tarpeellista ja vapauttavaa. Olemme vastuussa siitä, mitä teemme, mutta emme voi loputtomasti kontrolloida maailmaa tai itseämme.”
Kirkkoon liittyminen on tuonut Juhan elämään levollisuutta ja rauhaa.
”Toki epätoivon hetkiä tulee välillä, mutta pääsen niistä nopeammin yli.”
Juha puhuu uskosta mielellään, ei itseään korostaakseen vaan siksi, että joku toinen voi saada sitä kipinän. Jumalastakin puhuminen on hänestä hyvä asia. Moni kaihtaa sitä ympäristön reaktion pelossa.
”On sääli, että uskontoa pidetään usein ihmistä rajoittavana, kutistavana tekijänä.”
Juhalle ortodoksisuus on armollista. Se on elämän ja ilon uskonto, joka ei koskaan tuomitse.
”Se on osa minua. Nykyisin en enää sano, että olen uskossa. Sanon, että usko on minussa.”
”Minua viehättää se, että liturgiassa toistuu tietty kaava. Se vaatii keskittymään.”Juha Roiha
Pienessä Tikkurilan kirkossa on ihana, lämmin tunnelma. Juha käy mieluiten juuri siellä, kotikirkossaan.
”Minulle tilalla ei ole niin väliä. Kun liturgia alkaa, se vaatii keskittymään ja kuuntelemaan. Minua viehättää se, että liturgiassa toistuu tietty kaava. Ja kun pappi pitää opetuspuhetta eli saarnaa, mielelläni katson, miten hän sen tekee. Olenhan itsekin esiintyjä”, Juha kertoo hymyillen.
Kotikirkossa parasta on tiivis yhteisöllisyys. Ihmiset tuntevat toisensa. Myös musiikki on Juhalle tärkeä osa palvelusta. Tuohukset palavat, ja ihmisten välittäminen tuntuu konkreettisena lämpönä.
Ehtoollisen Juha kokee ihmeellisenä.
”Kun ennen ehtoollista tehdään maahan kumarruksia, ollaan jo syvällä hartaudessa. Siinä tapahtuu jotain mystistä. Energian tuntee, kun sana tulee lihaksi.”
Ja kun koittaa pääsiäisyön messu, lapset viedään Tikkurilan kirkon kellarin kerhotilaan nukkumaan makuupusseissa. Sellaiseen kirkkoon Juha Roiha kuuluu mielellään.
Juha Roiha
aloitti uransa Turun Ylioppilaslehden päätoimittajana ja työskentelee nyt radio- ja televisiotoimittajana Yleisradiossa. Hän on ollut Puoli seitsemän -makasiiniohjelman toimittaja vuodesta 2009. Roihan erikoisalueita ovat kulttuuri ja luonto. Juha on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehdessä 3/2020.
