Kirjailija Juha Itkonen, 47, kertoo elämänsä rooleista muun muassa isänä, puolisona, poikana ja maailmanparantajana.

”Hienot asiat ovat usein uskonhyppyjä. Ei tiedä mitä edessä on, mutta silti haluaa heittäytyä.

Monet haluavat kontrolloida elämäänsä ja harkitsevat, onko lapsen hankkiminen järkevää. Tunnistan elämänhallinnan tarpeen, mutta olen usuttanut itseäni uskaltamaan.

Minulla ei ollut erityistä kiirettä vanhemmuuteen, mutta tiesin haluavani isäksi. Emme keskustelleet asiasta vaimoni Maijan kanssa sen rationaalisemmin. Meistä molemmista oli luonnollista hankkia lapsia, vaikka olemme kunnian­himoisia myös työmme suhteen.

Kun Maija alkoi odottaa esikoistamme, tunsin aluksi itseni ulkopuoliseksi. Mutta kun pieni poika oli sylissäni, kaikki oli heti luontevaa.

Esikoisemme täyttää seuraavaksi kahdeksantoista. Hän sai monta vuotta olla perheen ainoa lapsi. Toinen, kohta 12-vuotias poika syntyi pikkuveljeksi eikä saanut koskaan yhtä jakamatonta huomiota kuin esikoinen. Kaksosemme, tyttö ja poika, ovat vasta viisivuotiaita, ja heillä oli vanhempien lisäksi heti kaksi isompaa sisarusta tukenaan.

En ole ollut samanlainen isä kaikille lapsilleni. Olen kasvanut tässäkin roolissani. Lapset ovat kasvattaneet minua, mutta paljon johtuu myös iästä ja elämänkokemuksesta.

Olen omasta mielestäni parempi isä nyt kuin kolmekymppisenä. En hermostu lapsiin yhtä herkästi, olen tyynempi ja kärsivällisempi. Nautin leikkimisestä ja lasten viihdyttämisestä entistä enemmän.

Esikoiseni kanssa suhteemme on jo muuttunut. Käymme teatterissa ja puhumme asioista välillä kiivaastikin, vähän kuin kavereiden kesken.

Olen ottanut kantaa perhe-elämän onnellisuuden puolesta ja ajanpuutteesta valittelua vastaan. On tärkeää, että perheen ja työn yhdistämistä ei nähdä vain ongelmana. Monet tavalliset asiat voi kokea joko ikävästä tai valoisasta näkökulmasta. Tietoisia valintoja voi tehdä joka päivä.

Joitakin on ärsyttänyt, kun olen sanonut, että lapsettoman on vaikea kuvitella sitä onnen tunnetta, mitä isänä koen. Tiedän, etten itsekään voisi kuvitella onneni luonnetta, jos elämäni olisi mennyt toisin.

On väärinkäsitys, jos puheeni tulkitaan kannanotoksi jonkun toisen valintoihin tai tilanteeseen. On myös sanottu, että hyväosaisena minun on helppo puhua näin. Kyllä, aivan yhtä helppoa kuin niiden hyväosaisten, jotka haluavat nähdä pikkulapsiajan raskaina ruuhkavuosina.

Isyys on vahvin roolini. Olen vilpittömän onnellinen lapsistani. Voisin kuvitella itseni jossakin muussa ammatissa kuin kirjailijana, mutta en voi kuvitella, että en olisi isä.

Perhe on elämäni perusyksikkö, ja joskus minun on vaikea erotella, olenko jossain tilanteessa enemmän isä kuin aviomies.”

”Kohtasin tulevan vaimoni lieden ääressä leirikeskuksen keittiössä. Oli hänen äitinsä 50-vuotispäivät, ja Maija laittoi ruokaa juhlaväelle. Itse olin paikalla pianistina.

Olin 22-vuotias, ja ihastuin häneen silmänräpäyksessä. Hän viehätti minua suunnattomasti, hän oli niin valoisa ja energinen. Loppuillasta juhlaväki ihmetteli, eikö pianisti aio ollenkaan lähteä kotiin.

Nopeasti kävi ilmi, että rakastettuni energia suuntautui vielä enemmän muihin asioihin kuin ruuanlaittoon. Kun tutustuimme, Maija oli oboeta soittava muusikko, mutta hän opiskeli teolliseksi muotoilijaksi ja kiinnostui bisnesaineista. Ensimmäisen yrityksensä hän perusti vuonna 2009, ja vauhti on ollut melkoinen.

Maijan edellisen firman kehittämästä nyhtökaurasta tuli menestys. Nyt hän johtaa perustamaansa yritystä, joka kehittää identtistä kananmunan proteiinia, joka valmistetaan ilman kanaa.

Välillämme ei ole koskaan ollut kilpailua. Toimimme eri aloilla, ja voin vain ihailla ja ihmetellä, että ai, hän tekee nyt tuollaista.

Olemme riidelleet lähinnä ajankäytöstä, siitä kumman työ on milläkin hetkellä tärkeämpää. Maija on tehnyt paljon töitä, ja välillä tunsin vapaana kirjailijana kantavani liikaa vastuuta perheen ja lasten hoidosta.

En nähnyt asioita tarpeeksi hyvin Maijan kannalta. Sittemmin olen oppinut, että riitojen taustalla on aina jokin oma ärsytyksen tai epäonnistumisen tunne. Siitä seuraa negatiivisuuden kierre, jonka heijastaa helposti läheisiin.

Maija sanoo, että pitää yrittää paikallistaa milloin ja missä ärsytys alkoi. Usein jo hermoilun lähteen nimeäminen helpottaa – ja senkin olen oppinut häneltä.

Riitatilanteissa minua auttaa myös etäännyttäminen. Kun katson kohtausta kuin ulkopuolisen silmin, voin nähdä tilanteen jopa humoristisena. Riitaan ei viitsi ryhtyä, kun tietää, kuinka juoni etenee.

Ison perheen ja kahden kunnianhimoisen uran yhdistäminen on välillä stressaavaa. Mutta oikeastaan parisuhteemme on vain selkiintynyt sen jälkeen, kun saimme kahden poikamme lisäksi kaksoset. Tiukkoja yhteenottoja on entistä vähemmän.

Olen hyväksynyt, että toista ei voi muuttaa. Jos jokin piirre ärsyttää, sen kanssa pitää elää ja yrittää muistaa, kuinka paljon hyviä puolia puolisossa on.

Ihailen Maijassa samoja asioita kuin suhteemme alussa: valoisuutta ja kykyä saada asioita aikaan. Hänestä on vuosien myötä tullut hieman rauhallisempi. Hän on onnellisempi ja kukoistavampi kuin nuorempana.

Ehkä pitkän suhteen salaisuus on vain se, että pysyy yhdessä, ei halua erota. Me olemme yhtä ja tuemme toisiamme.”

”Uusimman kirjani nimi oli alun perin vaimoni heitto. Olimme muuttuneet suurperheeksi ja kirjoitin taas jotain elämästämme. Maija sanoi, että minulla tuntuu olevan niin paljon sanottavaa, että minun pitäisi kirjoittaa teoria perheestä.

Oikeastaan kirjoitan perheestä kaikissa kirjoissani. Miksi en kirjoittaisi, jokaisella on kokemusta perheistä ja perhesuhteet ovat ikuisesti mielenkiintoisia?

Opin lukemaan nelivuotiaana ja askartelin jo alakouluikäisenä kirjoja myös itse. Ne olivat ohuita ja löyhästi sidottuja, ja tarinoissa yhdistelin lukemiani lastenkirjoja. Tein myös haastatteluja sukulaisista.

Murrosikäni alkoi myöhään, mutta se oli ärhäkkä. Piti riuhtoa irti perheestä, ja ottajia oli paljon: kirjoittamisen lisäksi musiikki, ystävät, rakkaus, alkoholi, tupakka.

Kun menin yliopistoon lukemaan kirjallisuutta, ajattelin, että minusta tulisi runoilija. Tajusin nopeasti, että yliopistossa kirjallisuutta tutkitaan eikä kirjoiteta, eivätkä runonikaan olleet kovin kummoisia. Päätin suuntautua toimittajaksi.

Soitin opiskeluaikana rokkibändissä. Kun 26-vuotiaana tunsin olevani siihen liian vanha, aloin haaveilla esikoisromaanista. Kirjoitin Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa novellin kahdesta Suomessa lähetystyötä tekevästä mormoninuorukaisesta. Siitä kehittyi esikoisromaanini Myöhempien aikojen pyhiä.

Alkuaikoina haaveilin kirjoittavani maailman parhaan romaanin. Motiivini oli päästä esille, tulla huomatuksi ja luetuksi.

Olen kirjoittanut kaikenlaista: lehtijuttuja, kolumneja ja kirjoja, faktaa ja fiktiota. Fiktio on vaikeinta ja antoisinta, mutta kokeilen mielelläni erilaisia kerronnan muotoja.

Olen mielestäni enemmän kirjoittaja ja ajattelija kuin tarinan kertoja. Haluan kuvata maailmaa sekä ihmisten elämää ja ajattelua. Se on kiinnostavampaa kuin pelkän tarinan kertominen.

On kiehtovaa, kuinka kirjoittaessa voi käsitellä aikaa ja siirtymiä. Myös muisti on kiinnostava. Ihminen muistaa tietyt asiat muka varmoina, vaikka tiedetään, että muistia on helppo huijata, tietäen ja tietämättään.

Olen kirjoittanut paljon myös itsestäni. Ehkä se johtuu osin toimittajataustastani. On ikävää, jos haastateltava ei kerro mitään. Tai sitten vain siitä, että olen sunnuntailapsi, perusvaloisa ja luottavainen.

Kirjoittaminen on myös terapeuttista. Kirjoittamalla oppii koko ajan jotain itsestään ja elämästä yleensä.

Enää en usko kansainväliseen menestykseeni, mutta toivon jättäväni jäljen joidenkin lukijoiden mieleen.”

”Kuvaan uudessa kirjassani neljän vuoden takaista tilannetta, jossa kiirehdin vauvamuskarista Säätytalolle. Vaihdan vessassa puvun päälle, solmin kravatin ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa paikalle. Olen Kansallisen lukutaitofoorumin puheenjohtaja, selkeästi eri ihminen kuin se, joka puoli tuntia aiemmin puki farkuissaan vauvalle haalaria. Ja kuitenkin olen sama Juha.

Kun minua pyydettiin siihen luottamustehtävään, suostuin, koska lukutaito on tärkeä asia. Nyttemmin olen myös Valtion taideneuvoston puheenjohtaja.

Haluan vaikuttaa ja sanoa mielipiteeni sellaisista asioista, joista jotain tiedän ja jotka ovat minulle merkityksellisiä. Eniten minua kiinnostavat kulttuuriasiat sekä lapset ja lapsiperheet.

Myönnän, että vaikuttamiseni viettää poliittiseen suuntaan. En silti ole ainakaan toistaiseksi uskaltautunut politiikkaan. Arvostan demokratiaa ja puolueissa toimivia, mutta minulle olisi kova kynnys luopua puolueettoman vaikuttajan roolistani.

Silti haluan saada ääneni kuuluviin, tavoitella jotain hyvää ja tehdä jotain yhteiseksi eduksi. Haluan tehdä maailman hiukan paremmaksi.”

”Parikymppisenä ystävät olivat tärkeintä elämässä. Hetkittäin suren sitä, että tässä elämäntilanteessa ystäville on niin vähän aikaa. Suuri perhe on ahnas yksikkö, joka tuntuu välillä nielevän kaiken ajan. Sen kyllä kuuluukin mennä etusijalle.

Meillä on muutamia perheystäviä ja yhteisiä juhlaperinteitä. Lisäksi on paljon kavereita, joiden kanssa voin jakaa asioitani, mutta oikeastaan minulla on vain pari tosihyvää ystävää. Heille voin valittaa murheistani. Yleensä kohtaamme kahdestaan ja perinteisesti kaljatuopin ääressä.

Jos kysytään, kenen puoleen käännyn, kun kaipaan lohdutusta, niin alle kolmikymppisenä olisin vastannut, että äitini, ja monissa asioissa tietysti vaimoni. Nykyään vastaan, että vaimoni tai luottokaverini.

Äidin kanssa olen aina puhunut paljon, eikä suhde isäänkään ole ollut etäinen. Sanotaan, että lasten kanssa ei saa olla ystävä, että se ei ole oikeaa vastuun ottamista. Mielestäni saa ja voi olla ystävä kaikenikäisten läheisten kanssa: vaimon, lasten, sisarusten, äidin ja isän. Aina tilanteen mukaan.”

”Viime vuoden lopulla ajattelin poikkeuksellisen paljon kuolemaa. Isältäni leikattiin syöpäkasvain, ja leikkauksen jälkeen tuli pahoja komplikaatioita. Kävin äitini, siskoni ja veljeni kanssa päivästä toiseen katsomassa häntä teho-osastolla ja pelkäsimme hänen kuolevan.

Pyörittelin mielessäni laulun ajatusta, että elämä on kuolemista. Äkkiseltään se tuntui näppärältä, mutta ehkä Juice vain leikitteli sanoilla. Eihän elämä kuolemista ole, vaan elämä on elämistä loppuun asti. Kuolema on kuin piste pitkän virkkeen lopussa.

Kirjoitan kirjassani isäsuhteestani, ja siitä kuinka paljon teimme mukavia asioita yhdessä. Isäni on kauppamies ja luonteeltaan sosiaalinen ja puhelias. Tunteistaan hän ei sen sijaan ole tottunut puhumaan. Pitkään ajattelin, että vaikenimme kaikista vaikeista asioista, mutta tosiasiassa juttelimme niistäkin.

Pitkän sairaalajakson jälkeen isä pääsi kotiin ja on toipumassa. He pärjäävät äidin kanssa kyllä. Palvelusuhde välillämme on kuitenkin muuttunut. Kun perheemme oli vielä nelihenkinen, vanhempani auttoivat minua ja Maijaa paljon. Mutta ikääntymisen lisäksi myös korona-aika on vaikuttanut heihin, ja nykyisin tunnen olevani sekä fyysisesti että henkisesti heitä vahvempi.

Olen paitsi poika, myös reipas mies, enkä rasita heitä huolillani, vaan yritän pikemmin piristää heitä.

Kun pelkää läheisen kuolevan, on täysin avuton. Kävin sairaalassa, odotin, toivoin, puhuin sisarusten kanssa ja siinä sivussa piti olla isä ja huolehtia lapsista. Mutta esimerkiksi töihin keskittyminen oli vaikeaa.

Kirjat, uutiset ja maailmantapahtumat tuntuivat täysin mitättömiltä. Huomasin hakevani lohtua lähinnä filosofisista teksteistä ja jopa Raamatusta.

Myös musiikki auttoi. Erityisesti klassinen musiikki, jota en yleensä niin paljon kuuntele, rauhoitti.

Sairaalan käytävillä ja isän vuoteen vieressä istuessani ajattelin siis kuolemaa. Olen esikoispoika, isän jälkeen seuraava jonossa.

Kun mietin omia ja vanhempieni arvoja, ne ovat yllättävän lähellä toisiaan. Olemme keskiluokkaisen kunnollisia, eteenpäin pyrkiviä ja suvaitsevaisia. Joissakin asioissa varsinkin isä on toki konservatiivisempi.

Kuolemaa miettiessä vahvistui ajatus siitä, että ennen kuolemaa on elämä, ja ainoastaan siitä voin jotain tietää. Vain siihen voin vaikuttaa.

Olen 47-vuotias neljän lapsen isä ja kiitollinen siitä, että saan vielä toistaiseksi olla myös sekä äitini että isäni poika. Elämän arvo tuntuu kirkastuneen entisestään.”

Juttu on julkaistu Eevassa 3/2023