Aamulla neljän aikoihin Juha Hurme, 60, nousee ja alkaa tehdä työtä. Hän lukee ja kirjoittaa nelisen tuntia, kunnes muu perhe herää. Sitten hän puristaa tuoremehut aamiaispöytään vaimolleen, muusikko Petra Poutanen-Hurmeelle ja yli kaksivuotiaalle pojalleen Toukolle.
Aamiaisen jälkeen kirjailijan työpäivä jatkuu puoleen päivään saakka, jolloin hän ottaa lapsenhoitovastuun ja vaimo omistautuu omalle sävellystyölleen.
Ensin isä ja poika ottavat yhdessä päiväunet ja sitten leikitään. Pikku Kakkonen on osa päivän ohjelmaa.
”Päivääni kuuluu monta tuntia leikkiä lapsen kanssa. Se on riemullista, ja se tekee minulle todella hyvää. Joudun kehittämään itselleni uutta luovuutta, että osaan olla hyvä kaveri hänelle.”
Isänsä poika
Touko on isänsä poika, hän rakastaa kirjoja yli kaiken. Juha on hankkinut pojalleen ison kirjaston, mutta rakkaimpia suosikkeja luetaan aina uudelleen ja uudelleen. Toistot opettavat isää löytämään kyllästymättä aina uusia näkökulmia läpituttuihin tarinoihin. Se on oivallista koulutusta kirjailijalle.
”Jos sanon yhdellä sanalla, oma lapsi opettaa epäitsekkyyttä. Se on aika tärkeä opiskeluala, sillä olen ihan yhtä itsekäs paskiainen kuin kaikki muutkin.”
Juha Hurme tuli ensimmäisen kerran isäksi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Tytär Saara Hurme asuu nykyisin Lontoossa ja on ammatiltaan tanssija-koreografi.
Isänä oleminen pienelle lapselle on ollut Juhalle yllättävän samanlainen kokemus kolmekymppisenä ja kuusikymppisenä. Hän sanoo olevansa ylipäätään taipuvainen hakemaan asioiden välillä pikemminkin yhtäläisyyksiä kuin etsimään erottavia tekijöitä.
”Lapsen tuoma ilo ja riemu on yhtäläinen ja tunnistettava. On ollut hauska ällistellä, mihin kolmekymmentä vuotta ovat hujahtaneet tässä välissä.”
Toinen lapsi on nostanut mieleen takaumia ensimmäisestä kerrasta. Eikä lapsi kysy, kuinka vanha isä on.
”Eräässä mielessä Touko on myös syventänyt minun ja tyttäreni välejä. Saara on ollut hyvin onnellinen yllättävästä pikkuveljestään ja todennut, että 29 vuotta on juuri sopiva ikäero. Nyt hän oli valmis ottamaan vastaan pikkuveljen.”
Juha Hurme kertoo itse syntyneensä kirjastoon. Hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettajia, ja koti sijaitsi koulurakennuksessa, jossa oli myös kirjasto. Juha oli perheen viides lapsi, hänellä on neljä vanhempaa sisarta.
Koti oli kulttuurikoti, jossa lapsia kannustettiin lukemaan.
”Olen pienestä pitäen ollut intohimoinen kirjallisuuden ystävä. Ajatus omasta taiteilijuudesta oli silloin vieras, mutta minä valmistauduin tuleviin tehtäviini tietämättäni siten, että luin jo lapsena todella paljon, enkä ole koskaan päästänyt siitä irti.”
Aku Ankka ja rockmusiikki
Juha Hurme kuvailee vanhempiaan rakastaviksi ja hyvää tarkoittaviksi, mutta henkinen etäisyys heihin kasvoi hänen vartuttuaan nuorukaiseksi.
”Äitini oli palvellut lottana, ja he elivät sotaveteraaneina topeliaanista maailmankuvaa. Kansakoulunopettajina he olivat keskiluokkaisia porvareita, missä ei ole mitään vikaa itsessään. Mutta minun kulttuuriset ja ehkä taiteelliset taipumukseni eivät saaneet vastakaikua siitä ilmapiiristä. Koin olevani aivan toiselta planeetalta kuin he.”
Sittemmin Juha Hurme on osannut kääntää sukupolvien välisen kuilun itselleen kulttuurihistorialliseksi oppitunniksi. Lapsuudenperhe on osoittanut, kuinka paljon jo yhden perheen sisällä ajatukset esimerkiksi suomalaisuudesta muuttuivat sukupolvesta toiseen.
Myös käsitykset taiteesta ja kulttuurista olivat eri maailmoista.
”Aku Ankka ja rockmusiikki veivät minut jättiharppauksin jo lapsena sellaiseen kulttuurimaastoon, mitä vanhempani eivät tunnistaneet ollenkaan.”
Suvaitsevuutta ja muutosta
Lapsuudenperheen näkemyserot ovat synnyttäneet suvaitsevaisuutta seuraavia sukupolvia kohtaan. Juha Hurme pitää jämähtäneisyytenä puhetta, jonka mukaan nykynuorisossa olisi jotain vikaa, kun he vain pelaavat ja somettavat. Vaikka hän ei itsekään ymmärrä tai ole perillä nykynuorison kaikista jutuista, hän ei lähde tuomitsemaan.
”Muutos on kovinta todellisuutta, ja se on ainoa tapa pitää elämää pystyssä. Uudet sukupolvet ratkaisevat ongelmia uusilla tavoilla, jotka ovat vanhemmille vieraita.”
Vähän päälle kaksikymppisenä Juha Hurmeen oli otettava täydellinen irtiotto lapsuudenkodistaan. Hän lähti Ruotsiin pariksi vuodeksi töihin.
”Kodin ilmapiiri oli sellainen, että en oikein osannut käsitellä sitä, ja se ahdisti. En ymmärtänyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, joten vaihdoin maata. Lähdin Tukholmaan sosiaalihuollon töihin auttamaan vanhuksia.”
Etäisyyden ottaminen vanhoista kuvioista synnytti vapauden tunteen, ja oma polku alkoi hahmottua.
”Minun piti mennä toiseen maahan ja vieraaseen kielipiiriin, että oma minäni erottui näkyväksi. Tukholmassa tajusin, että voisin olla oikeasti myös taiteen tekijä.”
Juha Hurme palasi Suomeen ja alkoi opiskella Jyväskylän yliopistossa estetiikkaa. Hänellä oli ajatus, että hänestä tulisi kirjailija, mutta ylioppilasteatteri tuli väliin ja vei miehen mennessään.
Teatterissa Hurme touhusi kaikenlaisissa rooleissa: näyttelijänä, näytelmäkirjailijana, ohjaajana ja teatterinjohtajana. Hänen esikoisromaaninsa Volvo Amazon ilmestyi vuonna 2007, ja viides romaani Niemi voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2014.
Niemessä Hurme tutki nykyisen Suomen alueen kulttuurihistoriaa maailmankaikkeuden synnystä 1800-luvun alkuun.
Kirjassa Juha Hurme esittelee muun muassa ”etevän ystävänsä”, filosofi Baruch Spinozan. Ystävikseen hän kutsuu itselleen tärkeitä ajattelijoita, vaikka nämä olisivat eläneet satoja vuosia sitten.
Spinozan ajattelussa kaikki todellisuus on yhtä kokonaisuutta, eikä mikään ole siitä irrallaan. Yhdellä kokonaisuudella on vain lukemattomia ilmenemismuotoja.
Mitä kaikkea on suomalaisuus?
Juha Hurme näkee itsensä yhteyksien rakentajana.
”Historiallisia teoksiani kirjoittaessani yhdistelen ilmiöitä. Teen havaintoja asioista, jotka vaikuttavat toisiinsa. Puran esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin suomalaisuus. Kun sitä tutkii tarkemmin läpi vuosisatojen, se ei ole merkityksetön asia mutta se hajoaa monikulttuuriseksi, vahvaksi, ihanaksi virraksi.”
Niemi-kirja on ennen kaikkea suomalaisuuden myytin purkamista. Juha Hurmeen mielestä kaikki taiteilijat tekevät juuri sitä: purkavat itsestäänselvyyksiä ja rakentavat uusia yhteyksiä ja kokonaisuuksia.
”Minulla se on tietoinen tavoite ja mekanismi. Mutta se on kaiken taiteen periaate.”
Hurmeen kirjoja lukiessa tuntuu, ettei maailmassa ole asiaa, josta hän ei olisi intohimoisen kiinnostunut. Mies myöntää sen.
”Jokainen päiväni on todella mielenkiintoinen, koska ajattelen, että se on opiskelupäivä. Opintoja voi ja pitää suorittaa myös muulla tavoin kuin lukemalla. Kulkemalla ympäristössä, katselemalla, miettimällä ja kirjoittamalla ylös sitä, mitä näkee ja kokee.”
Kokonaisvaltainen filosofinen lähestymistapa on Hurmeen mielestä kaiken oppimisen lähtökohta. Ja myös harvinaisen järkevä elämänasenne.
Yllättävää onkin, että kouluaikana historia oli Juha Hurmeen heikoin aine.
”Kuninkaiden, päämiesten ja sotien luettelo tympäisi minua.”
Juha Hurme kutsuu itseään syntymäpasifistiksi.
”Minulla ei ole paljon muuta moraalista ohjenuoraa kuin väkivallasta täydellinen kieltäytyminen ja se, että pahaa ei saa tehdä. Inhosin historianopetuksen verilöylyä ja tajusin, että siinä jää jotain todella paljon piiloon.”
Yksittäisiä tapahtumia ei historian tunneilla liitetty laajempiin kokonaisuuksiin, eikä asioiden välille rakennettu siltoja. Kaikenlainen analyysi puuttui.
Juha Hurmeen mielestä juuri ratkaisevien yhteyksien ymmärtäminen tekee asioista mielenkiintoisia.
Juha Hurme, syntymäpasifisti ja feministi
Juha Hurme on feministi. Se on hänelle itsestään selvä asia, ja hän on ollut sitä lapsesta saakka. Koti oli tasa-arvossa edistyksellinen.
Juha on käyttänyt äänioikeuttaan yli neljänkymmenen vuoden ajan kaikissa mahdollisissa vaaleissa.
”Lähtökohtana on, että äänestän nuorta naista. Se on minun poliittinen kategorianasetteluni numero yksi. Sen jälkeen alan katsoa puolueita ja muita kysymyksiä. Tämän jännän asian vuoksi – eikä se ole mikään pieni asia – katson oikeudekseni sanoa, että olen feministi.”
Juha Hurmeen mielestä se, että naiset ovat päättävissä asemissa, on parasta yhteiskuntamme kehityksen kannalta. Naiset voivat tuoda poliittiseen toimintaan viisautta ja malttia, jota maailma kipeästi kaipaa.
”Yksi aivan mielekäs tapa tulkita maailman ongelmia on, että nykyinen järjestys on keski-ikäisten miesten junailema. Valtava määrä ihmiskunnan resursseja on mennyt hukkaan ja menee edelleen siellä, missä naiset eivät saa koulutusta, eivätkä pääse tuomaan omaa lahjakkuuttaan esille.”
Politiikan lisäksi myös teatterissa miesten tarinat ovat olleet kautta aikojen yliedustettuina. Näytelmätekstit ovat olleet suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia tarinoita miehistä, mutta näyttelijöiksi hakeutuu jatkuvasti enemmän lahjakkaita naisia kuin miehiä. Ohjaajana Juha Hurme on ollut usein tilanteessa, jossa hänellä on liuta hienoja miesrooleja ja näyttelijöinä joukko lahjakkaita naisia.
”Tein jo erittäin varhain sen ratkaisun, että irrotin näyttelijän sukupuolen ja roolin sukupuolen toisistaan. Olen hyvin erilaisin tavoin avannut vanhoja tekstejä feministisiksi tulkinnoiksi.”
Juha Hurmeen Suomi
Juha Hurmeen kuudes romaani Suomi jatkaa Finlandia-palkinnon voittaneen Niemen tositarinaa.
Kun Niemi päättyi Ruotsin vallan loppumiseen ja Venäjän vallan alkamiseen, Suomi jatkaa siitä eteenpäin. Tosin eräänlaisessa ”hartaassa esipuheessa” otetaan vauhtia maailmankaikkeuden synnystä saakka.
Loppukesästä 2020 olisi tarkoitus aloittaa näytelmän Harhama harjoitukset Espoon Kaupunginteatterissa, jos rajoitukset on purettu niin, että päästään työn pariin.
Harhama-näytelmä on Hurmeen perheen yhteistyöprojekti: vaimo Petra Poutanen-Hurme on tehnyt näytelmään musiikin ja tytär Saara Hurme koreografian.
Perinteiset sukupuolijaottelut saavat jälleen kyytiä.
”Naiset näyttelevät välillä miehiä ja miehet naisia. Teatteritaiteen keinoja käyttäen avataan ja puretaan sukupuoleen liittyvää latautunutta politiikkaa ja tarjotaan raikkaita näkymiä.”
Harhama perustuu Irmari Rantamalan eli Algot Untolan järkälemäiseen romaaniin. Sen päähenkilö seikkailee 1900-luvun alkuvuosina Suomessa, jossa vallitsevat kiihkeät ja kaoottiset ajat. Hurme kuvailee Harhamaa tyypiksi, joka on täydellisen eksyksissä valtavan sekasorron keskellä.
Elämän ennalta-arvaamattomuus on Juha Hurmeelle tuttua omien kokemusten kautta.
Kaikki ei ole aina edennyt suunnitelmien mukaisesti.
”Elämä on meidän pyrkimyksiämme vastustava systeemi. Suuri esikuvani Bob Dylan heitti sellaisen iskulauseen nuoruutensa hurjuudessa, että meidän on hyväksyttävä kaaos. Siinä on minusta suuri viisaus.”
”Koronaviruskriisi on ekologinen ongelma”
Koronakriisi ja sen aiheuttama poikkeustila eivät juuri muuttaneet Juha Hurmeen arkea.
”Olen vanha äijä ja aika monen takaiskun kautta vahvistanut itsessäni kovuutta ja kestävyyttä. Olen lähtökohtaisesti aika hyvin valmistautunut myös tällaisiin totaalisiin yllätyksiin.”
Vaikka teatterimiehen tulot romahtivat, pienen perheen menot on helppo minimoida. Arki jatkuu intohimoisten tutkimusten parissa kotona.
Parhaimmillaan maailmanlaajuinen kriisi voisi Juha Hurmeen mielestä opettaa ihmiskuntaa ymmärtämään ympäristökatastrofin vakavuuden ja muuttamaan elämäntapaamme viisaammaksi. Se, mitä opitaan, on omissa käsissämme.
”Koronaviruskriisi on ekologinen ongelma. Se liittyy samaan ongelmavyyhtiin kuin vaikkapa pölyttäjien joukkotuho, biodiversiteetin romahtaminen, ilmaston lämpeneminen ja merien muovittuminen.”
Pandemia on osoitus siitä, että ihmiskunta elää väärällä logiikalla tuhoten maapalloa. Vaikka tietoa on, emme ole muuttaneet elämäntapaamme.
Juha Hurmeen mielestä hyvä määritelmä elämälle on, että teemme koko ajan tulevaisuutta. Se koskee kaikkia, niin työssäkäyviä kuin työttömiäkin. Tulevaisuuden tekeminen on jokaisen pääammatti.
Juha Hurme ei kuitenkaan ole optimisti ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Hän pitää mahdollisuutena myös suurta tuhoa ja ihmiskunnan joukkokuolemaa, mutta sellaisen kanssa ei kannata meuhkata.
”Minun, niin kuin kaikkien ihmisten, velvollisuus on rakentaa kaikin voimin elämälle mahdollisuuksia eteenpäin. Keskityn siihen. Se ei ole optimismia vaan filosofinen asenne. Se on realismia.”
Artikkeli on julkaistu Eevassa 06/2020. Nettiversiota on muokattu.
