Maija Vilkkumaa kiinnittää lattialle tippuneen julisteen seinään. Työhuoneella on pakkaspäivien jälkeen kylmä eikä sinitarra meinaa pysyä seinissä.

Oven takaa kuuluu kitaransoittoa. Vilkkumaan puoliso Mikko Kosonen pitää omalla puolellaan kitaratunteja.

Pariskunta vuokrasi yhteisen työhuoneen korona­keväänä, kun koulut suljettiin ja tyttäret jäivät kotiin. Koko perhe oli koko ajan samassa tilassa ja Vilkkumaa kaipasi työrauhaa. Nyt hänellä on oma sohva, työpöytä, seinän kokoinen kirjahylly ja neljä kitaraa huoneen nurkassa.

"Tuntuu kuin olisin parikymppinen ja muuttanut juuri pois kotoa", Vilkkumaa sanoo ja vetää villasukat jalkaansa.

Vaikka korona on pysäyttänyt maailman ja pakottanut muusikot keikkatauolle, Vilkkumaan työhuone ei ole hiljentynyt. Hän on kirjoittanut musikaalia, toteuttanut bändinsä kanssa kolme isoa striimikeikkaa ja nauhoittanut The Voice of Finland -tv-ohjelmaa. Tänä vuonna Vilkkumaa keskittyy uuden musiikin julkaisuun.

Vilkkumaa muistetaan monista mahtipontisista kertosäkeistä ja rakastetuista hiteistä, mutta viime vuosina hän on kirjoittanut muutakin kuin musiikkia: radiokuunnelman ja romaanin. Lokakuussa Helsingin kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Vilkkumaan esikoisnäytelmä Merisää.

"Olen ammatti-identiteetiltäni lauluntekijä, todennäköisesti aina", Vilkkumaa sanoo.

"Mutta jos keskittyy vain yhteen asiaan, pienentää oman tilansa. Joutuu raatamaan yökerhoissa loputtomiin ja toivomaan, että kappaleista tulisi hittejä. Sellainen elämä tuntuu ahtaalta."

Nyt Vilkkumaa kertoo, mitä on uransa aikana oppinut.

The Voice of Finlandin avausjaksossa Vilkkumaata kutsuttiin musiikillisen itsemääräämisoikeuden valtiattareksi. Se on osuva kuvaus, mutta itsevarmuus ei ole syntynyt hetkessä. Uransa alkuaikoina Vilkkumaa kamppaili usein riittämättömyyden tunteen kanssa.

Yksi hänen ensimmäisistä isoista soolokeikoistaan oli esiintyminen Provinssirockissa kesällä 1999. Esikoissingle Satumaa-tango oli juuri ilmestynyt ja Vilkkumaa oli buukattu keikkansa peruneen Travisin tilalle.

Esiintyminen jännitti valtavasti.

"Silloin ajattelin, että en missään nimessä riitä tälle lavalle – enkä riittänytkään. Ei minulla ollut tarvittavaa kokemusta."

Nyt Vilkkumaa valmentaa The Voice of Finlandissa artistin urasta haaveilevia laulajia, joilla on samankaltaisia ajatuksia kuin hänellä 22 vuotta sitten. Vaikka jokaisella kilpailijalla on epävarmuutensa, yksi kysymys yhdistää useimpia: ”Voinko mitenkään riittää?”

Vilkkumaalla on epävarmuuteen kaksi neuvoa, jotka ovat auttaneet myös häntä: harjoittele ja ota vastuuta työstäsi.

"Tiedän, että epävarmuudet eivät lähde vain psyykkaamalla. Siksi tarvitaan vastuuta. Sitä, että ajattelee, että jos haluan tätä, minun pitää tehdä epävarmuudelle jotain. Kesyttää jännittävät tilanteet harjoittelemalla."

Kun Vilkkumaa aloitteli uraansa, hänen teki joskus mieli sysätä vastuuta muille.

Minähän teen nämä kappaleet ja harjoittelen laulua, hän ajatteli. Eikö levy-yhtiö voisi vain kertoa, mitä sen jälkeen tapahtuu?

"Muille antautuminen ei ole sitä, että on yhteistyökykyinen. Se on sitä, että yrittää siirtää vastuun jollekin muulle."

Vilkkumaalle vastuunotto on ennen kaikkea sitä, että miettii jokaisen asian kohdalla, miten haluaisi itse sen tehdä.

Ideoita on hyvä ottaa vastaan, mutta lopullinen vastuu on itsellä.

"Se saattaa tuntua aluksi raskaalta mutta oikeasti se on vapautus. Silloin ei tarvitse enää miettiä, mitä muut ajattelevat ja onko tarpeeksi hyvä muiden mielestä. Kun ottaa vastuun itselleen, muiden mielipiteet lakkaavat merkitsemästä."

Omasta visiosta kiinni pitäminen on vaatinut Vilkkumaaltakin opettelua. Helpointa se on ollut silloin, kun hän on ollut varma asiastaan.

Kun Vilkkumaa oli lukiossa, käytävän seinälle ilmestyi lappu, jonka hän muistaa vieläkin. Siinä kerrottiin, ketkä pääsivät uuden näyttämöilmaisun opettajan ylimääräiseen ryhmään. Ryhmään ei voinut itse hakea vaan opettaja valitsi siihen haluamansa oppilaat.

Salamyhkäisyys ahdisti Vilkkumaata. Hän ei kehdannut kysyä, mitä ryhmässä tapahtui, eivätkä muut kertoneet.

”Ajattelin silloin, että tämä on vain kateutta, koska minua ei todellakaan valittu. Tunne oli kuitenkin muutakin. Tuntui kurjalta, että asioita järjesteltiin selän takana.”

Hetki on jäänyt Vilkkumaan mieleen, koska se on esimerkki vallankäytöstä – siitä, että tapahtuu jotakin, mistä ei kerrota kaikille avoimesti.

Sittemmin avoin puhe on ollut tärkeä ohjenuora Vilkkumaan uralla. Hän on opetellut tietoisesti puolustamaan mielipiteitään ja sanomaan suoraan, jos jokin asia vaivaa häntä.

Kun hän teki kappaleita esikoislevylleen, hän kysyi Warner Musicin Pekka Ruuskalta, koska levy ilmestyisi. Aikataulusta ei ollut vielä puhuttu mitään.

”Pekkaa varmaan ärsytti, etten ollut valmis tekemään tarpeeksi duunia. Hän sanoi, että ei nyt puhuta vielä levystä, kun ei tiedetä, onko meillä yhtään sinkkuakaan. Mietin, että miten niin, meillähän on Satumaa-tango, se kappale, jonka takia olemme tässä tilanteessa.”

Vilkkumaa keräsi kaksi päivää rohkeutta ja kertoi sitten, mitä ajatteli. Hänestä Satumaa-tango oli selvästi sinkku, ja jos kappaleesta ei ollut Ruuskan mielestä mihinkään, yhteistyöstä ei tulisi mitään.

”Pekka katsoi minua ja sanoi, ettei se ole hänestä huono kappale. Se on tosi hyvä. Laitetaan vain se sinkuksi.”

Avoimuus on kantanut sen jälkeenkin. Aina kun Vilkkumaa menee uuteen työyhteisöön, hän yrittää olla mahdollisimman läpinäkyvä.

”Ei pidä tietenkään tieten tahtoen sanoa ikäviä asioita muille, mutta liika pelokkuus toisten reaktioita kohtaan on turhaa. Aina kun olen sanonut itselleni tärkeissä asioissa suoraan, olen kokenut, että muiden arvostus minua kohtaan on noussut eikä laskenut.”

2000-luvun alussa kaikki tiesivät Maija Vilkkumaan. Esikoislevyä seurannut Meikit, ketjut ja vyöt myi platinaa ja Ei tuplaplatinaa, yli 120 000 kappaletta. Siitä tuli yksi kaikkien aikojen myydyimmistä suomalaisalbumeista.

Kun suosio oli suurimmillaan, Vilkkumaasta tuntui usein, että kaikki tuijottivat. Oma naama oli jatkuvasti lehdissä, ja hänen asiansa kiinnostivat niitäkin, joita musiikki ei yleensä kiinnostanut.

Huomio sai välillä kiukkuiseksi.

Vuonna 2011 Vilkkumaasta alkoi tuntua, ettei hän jaksa tehdä uutta levyä. Kuopus oli juuri syntynyt ja esikoinen 4-vuotias. Vilkkumaa halusi olla heidän kanssaan ja häntä myös väsytti. Hän oli tehnyt levyjä ja keikkoja yli kymmenen vuotta putkeen.

”Alkoi olla ilmiselvää, että isoimmat päiväni ovat ohi. Alas tuleminen oli vaikeaa, vaikka sen hyväksyi ja tajusi.”

Vilkkumaa ajatteli, että jos musiikin tekeminen ei huvita, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa hetkeksi. Hän jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle, joka kesti lopulta kevääseen 2015 saakka.

Tauon aikana Vilkkumaa oli lastensa kanssa, kävi kirjastoissa, kuunteli uutta musiikkia ja kirjoitti esikoisromaaninsa. Hän tunsi vapautuvansa artistin uraan liittyvistä peloista ja vertailusta.

”Lopulta minulta loppuivat rahat. Tajusin, että jos ei tee töitä, ei saa myöskään palkkaa. Olin yliarvioinut sen, kuinka hyvin Teosto-korvauksilla pärjää.”

Tauolta palaaminen ei ollut niin helppoa kuin Vilkkumaa oli kuvitellut. Edellisen levyn julkaisusta oli viisi vuotta, keikoista neljä. Lavalla oli pitkän tauon jälkeen ihana olla, mutta hiljaisesta kotiarjesta rocktähdeksi hyppääminen tuotti vaikeuksia. Vilkkumaasta tuntui, että hän katsoi itseään ulkopuolelta eikä tiennyt, kuka on.

”Jos joku kysyisi minulta, kannattaako hypätä oravanpyörästä, en osaisi vastata. Siinä on myös isot riskit. Mitä jos yhtäkkiä putoaa kaikesta?”

Vaikka Vilkkumaan tauko kesti vuosia, hän ei pelännyt, että yleisö unohtaisi hänet.

”Ennemminkin halusin, että ihmiset unohtaisivat minut. Se oli unelmani täydellisestä uudesta alusta. Tajuan nyt, että se oli harhainen fantasia.”

Vilkkumaa teki paluualbuminsa Sannin hovituottaja Hank Solon kanssa. Hän halusi, että levy olisi postmoderni ja sumea taidelevy, jossa olisi Lost in Translation -elokuvan fiilistä. Hän ajatteli, että kuulijoille olisi itsestään selvää, että musiikki olisi erilaista kuin Vilkkumaan aiempi tuotanto.

Niin ei kuitenkaan ollut.

”Melkein kaikki, jotka levyä kommentoivat, peilasivat sitä vanhaan tuotantooni. Ei ihmisiltä voi pyyhkiä heidän muistikuviaan minusta.”

Levyä verrattiin muuhunkin kuin Vilkkumaan omaan tuotantoon. Kaksi vuotta levyn julkaisun jälkeen Helsingin sanomissa kirjoitettiin: Pian sen jälkeen, kun Sanni löi läpi kirjoittamalla lauluihinsa pieniä nykyajan yksityiskohtia, Maija Vilkkumaa pyysi katsomaan kanssaan kissavideoita ja levy-yhtiöt hakuampuivat rosterinsa täyteen nuoria naisia, joilla oli elektronisuutta ja etunimi.

”Koska käytin sen ajan isointa hittituottajaa, moni ajatteli, että haluan nuorisogenreen. Ajatukseni ei ollut yhtään se, että minäpä tässä toistan Sannin menestyksen. Ajattelin, että olen ollut niin iso, ettei minun tarvitse lähteä kilpailemaan siitä, kuka on Suomen suosituin. Voin tehdä, mitä huvittaa.”

Vuonna 2020 Vilkkumaata pyydettiin kirjoittamaan näytelmä Helsingin kaupunginteatteriin. Puolituntinen teos olisi osa kolmen näytelmän kokonaisuutta, jonka muut kirjoittavat olivat Sofi Oksanen ja Elina Snicker.

Vilkkumaa suostui heti, koska käsikirjoittaminen oli aina kiinnostanut häntä. Vasta kirjoitusvaiheessa iski epävarmuus. Hänestä tuntui, ettei hän osaa tätä ollenkaan.

”Ennen kuin olin nähnyt näytelmää, pelkäsin, että siitä tulee Hesariin kritiikki, jossa sanotaan, että Sofi Oksasen ja Elina Snickerin näytelmät ovat viiden tähden arvoisia, mutta Maija Vilkkumaan näytelmä on niin hirveä, että se saa vain yhden tähden. Loppujen lopuksi näytelmästä tuli ihan hirveän hyvä, koska ohjaaja ja näyttelijät tajusivat sen sävyt ja nostivat sen uusiin sfääreihin.”

Vilkkumaa ajattelee, että uusien asioiden tekeminen on tavallaan helpompaa kuin vanhan ja tutun toistaminen. Kun ei ole vielä ammattilainen, ei ole mitään menettävää.

Uuden kokeilu vie myös paineita muulta uralta. Vapautuu vertailusta, kun tekee jotakin, mitä ei ole koskaan tehnyt.

”Olen kieltäytynyt pelaamasta sitä peliä. On muitakin tapoja nähdä joku merkittävänä artistina kuin sen hetkinen listasijoitus.”

Vilkkumaa ymmärtää tietenkin musiikkibisneksen logiikan. Jos ei ole kuulijoita, ei ole keikkoja. Siksi hän haluaa ottaa itselleen vastuun urastaan ja sen jatkumisesta. Tehdä kappaleita ja toivoa, että ne soisivat radiossa.

Hän uskoo, että menneisyyden voi nähdä myös vapauttavana asiana.

”Jurek sanoi kauan sitten, että artisti, joka on ollut joskus iso, voi ajatella, että hitit on jo tehty. Olen samaa mieltä. Tärkeintä on pysyä aktiivisena ja julkaista musiikkia, josta paistaa into ja joka koskettaa ihmisiä. Ei tarvitse hirttäytyä siihen, että pitää tehdä uusi Ein kokoinen megahitti.”

Uransa alussa Vilkkumaa kärsi usein ääniongelmista. Hän kipuili laulutekniikan kanssa ja epäili, ettei hänen äänensä vain riitä artistin työhön.

Nyt Vilkkumaa ajattelee, että alun epävarmuudet auttoivat häntä löytämään oman tiensä.

Hänestä on tärkeää muistuttaa itseään jatkuvasti siitä, mitä oikeasti haluaa ja mikä on kaikkein tärkeintä. Hänelle se on tehdä hyviä kappaleita ja esittää niitä yleisölle, jolle niiden kuuleminen on merkityksellistä.

Vilkkumaalle musiikki on rinnakkaistodellisuus, jossa saa olla vaillinainen ja tehdä virheitä.

”Artistin tärkein toiminnan ohjaaja ei voi olla menestys. En ajattele biisiä tehdessäni, tuleeko siitä hyvä vai huono vaan sitä, kuinka kirkkaasti tarina piirtyy esiin. Se ei ole kilpailu, ja siksi tekemisessä on rauha ja vapaus.”

Uusista aluista huolimatta popmusiikki on Vilkkumaalle edelleen rakkain taidemuoto.

Työ tuntuu tärkeältä aina, kun kappale koskettaa kuulijaa. Sen tunnistaa erityisen voimakkaasta katseesta yleisön joukossa.

”Joskus muusikot surevat sitä, etteivät tee mitään merkityksellisestä, kuten vaikka lääkärit, jotka pelastavat henkiä. Minä en ole ajattelut niin. Minulle popmusiikki on niin mielettömän tärkeää, että työ tuntuu koko ajan merkitykselliseltä.”