Veljekset Jone ja Stuba Nikula oppivat kotoa nasevan puhetyylin – yhdestä asiasta he kuitenkin vaikenevat

Stuba Nikula, 49, on tiedeihminen, joka on tapahtuma-alalla tottunut organisoimaan ja huolehtimaan aikatauluista. Jone Nikula, 52, puolestaan on malliesimerkki taiteilijatyypistä. Television viihdeohjelmistakin tuttu toimittaja taitaa ajoituksen, mutta tekee asiat viime tingassa.

Molemmat tulevat tapaamiseen Helsingin Kauppatorin rantaan yhtä matkaa ja ajoissa. Jone kuitenkin virnistää, iskee ylävitosen veljensä kanssa ja tunnustaa, että Stuba soitti hänelle puoli tuntia aiemmin.

Tapaaminen oli Jonelta unohtunut, ja hän joutui hieman säätämään, että ehti mukaan. Jone tottui jo nuorena siihen, että kun kyse on yhteisestä menosta, niin Stuba tarkistaa, että isoveli on varmasti herännyt.

Paikalla ollaan, tilataan kylmää juotavaa ja katsellaan uteliaana toisiaan: kiva nähdä. Alkukesä on ollut kiireistä aikaa, eivätkä veljekset ole tapailleet kovin usein.

Radio Rockin juontaja ja Et sä voi noin sanoo -podcastin pitäjä Jone on töidensä ohella auttanut vaimonsa tanssija Hanna Karttusen kanssa aktiivisesti Ukrainan sodan uhreja. He ovat keränneet lääkkeitä, kypäriä, luotiliivejä ja ruokaa ja tehneet kaksi avustusmatkaa. He auttoivat myös kaksi sikäläistä naista Suomeen ja ottivat heidät pariksi viikoksi asumaan luokseen.

”Hannalla on ystäviä, kollegoita ja oppilaita Ukrainassa. Kun Venäjä hyökkäsi ja sieltä tuli hätäviestiä, olin heti messissä. Olemme seuranneet tilannetta tiiviisti, ja on palkitsevaa, kun voi tehdä konkreettisesti jotain”, sanoo Jone.

Stuba työskentelee Helsingin tapahtumasäätiön toimitusjohtajana. Hänen vastuullaan ovat pääkaupungin suurtapahtumat, kuten elokuiset Juhlaviikot.

Veljekset ovat kovia puhumaan, melkoisia sanallisia taitureita ja mestarilaukojia. Reaktiot ovat nopeita sekä lämpimän piikikkäitä, ja kieltä terävöittävät niin stadin slangi, sivistyssanat kuin painokelvottomat voimasanatkin. Keskustelua voi kutsua lähinnä herkulliseksi mittelöksi.

”Viestintä, verbaalisuus ja ilmaisu ovat meille molemmille tärkeitä, ja yritämme tiivistää sanomamme mahdollisimman nasevasti, aina sattuvammin ja paremmin. Sparraamme koko ajan toisiamme, tavoite on lyhin mahdollinen selkeys”, sanoo Stuba ja Jone jatkaa:

”Vastus on kova, ja pitkään on treenattu. Kotona kaikki olivat taitavia puhujia, ja myös kaveripiirimme on äänekäs, joten pärjätäkseen porukassa on ollut pakko yrittää ottaa tila haltuun.”

Stuba muistuttaa, että puhuminen on Jonelle myös työtä, ja että tämä on väitteissään välillä jopa populisti.

”Radiota ei selata, siellä saa olla kärkevä, ja Jone voi rauhassa pitää monologeja ilman, että kukaan väittää vastaan. Joskus faktat hieman heittävät ja logiikkakin saattaa ontua.”

”Valan mielelläni öljyä laineille, ja tykkään ärsyttää. Minulla on kuitenkin periaate, että jos haukun jotain, pitää löytää kehuttavaakin”, Jone puolustautuu.

Jone jatkaa, että sen takia mielipiteet ovat, että ne pitää pystyä perustelemaan, ja tarvittaessa niitä voi jopa muuttaa.

Stuba lisää, että jos toistoja on riittävästi, Jone saattaa tarkistaa mielipiteensä. Hän itse sen sijaan muuttaa mieltään rationaalisesti ja luottaa tutkittuun tietoon.

Helsinki on molemmille todellinen sielunmaisema, ja Stuba arvelee, että hän työskentelee jatkossakin jollakin tavoin pääkaupunkiin liittyen.

”Uskon, että minulla on näiden vuosien jälkeen sisäinen ymmärrys ja selkeä kuva siitä, mitä helsinkiläiset haluavat ja mitä Helsinki tarvitsee.”

Molemmat veljekset ovat asuneet koko aikuisikänsä Helsingissä. Yksi keskeinen vinoilun aihe on, että vain Jone on syntyperäinen stadilainen. Perhe oli jo muuttanut Espoon puolelle, kun Stuba syntyi.

Lapsuuden maisema oli Tapiola, 1970-luvun tunnettu lähiö, jossa oli turvallista kasvaa ja kavereita riitti.

Poikien äiti Riitta Nikula on taidehistorian professori emerita. Isä Paavo Nikula toimi muun muassa vihreiden kansanedustajana ja oikeuskanslerina.

Perheessä on vielä kolmaskin lapsi, viisi vuotta Stubaa nuorempi Nuutti-veli. Kolmikolla on keskenään hyvät välit, mutta kuopusta ei ole näkynyt julkisuudessa.

”Hän on virkamiestyyppiä eikä ole yhtä esiintymishaluinen kuin me. Hän otti jo kouluaikana etäisyyttä isoveljiinsä ja valitsi eri lukion”, Jone kertoo vitsaillen.

Jone on virallisesti Antti Joonas, mutta häntä on jo pienestä pitäen kutsuttu Joneksi. Stuba sen sijaan oli Jaakko Tuomas ja häntä kutsuttiin pienenä Tumpiksi.

”Kun kasvoin pidemmäksi, piti keksiä uusi lempinimi, ja sittemmin virallistin sen kun en jaksanut aina vääntää rautalangasta nimen tarinaa.”

Hyvätapaisiksi ja kohteliaiksi, niin veljekset kasvatettiin, ja he pärjäsivät hyvin koulussa. Jone ei kuitenkaan halunnut kumarrella auktoriteetteja. Hän oli jo pienenä kärkevä eikä mikään opettajien lellikki. Hän kertoo esimerkin:

”Yläasteen päästötodistusten saamisen jälkeen osa porukasta kaivoi pulloja esiin koulun nurkalla, ja homma lähti vähän lapasesta. Kun tulin kotiin, äiti puhui puhelimessa luokanvalvojan kanssa, joka väitti, että olin organisoinut koko jutun. Tosiasiassa organisoin vain sen, että estin kavereita sabotoimasta opettajan autoa kostoksi siitä puhelusta, jolle kundien kanssa illalla naurettiin.”

Jone arvelee, että pikkuveljelle oli hankalaa tulla yläasteelle ja lukioon hänen jälkeensä.

”Stubakin erottui joukosta, mutta hän on minua fiksumpi ja kärsivällisempi hierarkiassa ylempänä olevia kohtaan. Hänen raivostumisensa on aina ollut rakentavampaa.”

Jone kehuu, että pikkuveli on matemaattinen lahjakkuus.

”Hän on kiinnostunut rakenteista ja jaksaa tutkia ja suorittaa enemmän kuin minä. Minä opin tarinoiden, tekemisten ja ihmisten kautta.”

Pojat ovat kuulleet äidiltään, että Stuba oli jo vauvana systemaattinen. Hän opetteli kävelemäänkin harkiten: nousi varovasti seisomaan, istui alas, otti askeleen ja laskeutui varoen alas.

Jone taas ponkaisi suoraan kahdelle jalalle ja kaatui monta kertaa naamalleen.

Molemmat lukivat jo lapsena paljon. Elämä ja maailmankaikkeus kiinnostivat, mutta siinä missä Stuba tutki jo lapsena matematiikkaa ja tiedekirjoja, Jone luki romaaneja ja vanhempien kirjahyllystä löytynyttä Jokamiehen maailmanhistoriaa.

Historia kiehtoo Jonea edelleen, ja hän lukee paljon, mutta ei tutkintoja vaan itseään varten. Hän tietää esimerkiksi melkoisesti sotahistoriasta, joka on hänestä parempaa viihdettä kuin keskivertotrillerit.

Kun Jone alkaa puhua lempiaiheestaan, juttua riittää. Aiheet kiertävät sortovuosien Venäjältä Lönnrothin aikaiseen Kalevalan keruuseen ja sieltä nykypäivään sekä Ukrainan sotaan ja hävittäjähankintoihin.

Veljekset sanovat, että he ovat toisilleen hyvää seuraa, mikään toisessa ei erityisesti ärsytä.

”Olemme sillä tavoin jalat maassa, että emme ole koskaan yrittäneet päsmäröidä toisiamme. Esimerkiksi naisjutuista herrasmiehet eivät puhu, vakiintuneet varsinkaan. Toki kehumme puolisoitamme, ja kerromme kuulumiset, mutta molemmilla on käynyt sikäli hyvä tuuri, että ei tarvitse istua kaljalla valittamassa kotioloja”, Jone sanoo.

Stuba opiskeli tietojenkäsittelyä, valmistui maisteriksi ja suoritti palvelumuotoilun tutkinnon Metropolia-ammattikorkeakoulussa. Akateeminen opiskelu ja tittelit eivät kiinnostaneet Jonea.

Moni lukiokaveri pyrki oikeustieteelliseen, ja sinne Jonekin yritti kaksi kertaa, muttei se ollut mikään suoranainen unelma. Nyt hän arvelee, että sekä hän että Suomen oikeuslaitos voittivat.

Akateemisuus unohtui, kun Jone pääsi Radio Cityyn kesätöihin.

”Työ oli helvetin kivaa, ja tajusin, että näinkin voi tienata leipänsä. Olen tällainen juoksupojasta johtajaksi -tyyppi, olen oppinut kaiken työn ja kokemuksen kautta. Olen saanut tehdä aika monenlaisia duuneja.”

Siinä missä Stuba on tuottaja, organisaattori ja vähän kouluttajakin, Jone on käsikirjoittaja ja taiteilija. Tämä on tehnyt töitä Radio Rockin juontajana jo viisitoista vuotta, mutta on sydämeltään yrittäjä.

Jone on aina valmis tarttumaan uusiin haasteisiin, oli sitten kyse tanssi- tai muusta televisio-ohjelmasta, puhujakeikasta tai vaikka osakkuudesta puukkofirmaan.

”Kehittelimme maailman parhaan sotilaspuukon, Korpisoturin”, Jone innostuu esittelemään yritysideaa.

”Hän diggaa itsensä ylittämistä”, tiivistää Stube ja lisää, että he molemmat tekevät asioita, joista aidosti innostuvat. Molemmat ovat myös ärhäköitä yhteiskunnan liiallista säätelyä kohtaan.

”Tosin minä olen mielelläni kuukausipalkkalainen ja Jonea turvallisuushakuisempi. Perhekuvioissa olen tavallisuuden perikuva: on puoliso, tyttö ja poika, farmariauto sekä korona-aikana hankittu koira.”

Jone ja Hanna tekevät molemmat freelancetöitä. Perheeseen kuuluu heidän lisäkseen kaksi kissaa, Rokka ja Basisti.

Suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon veljekset oppivat jo lapsena. Kotona keskusteltiin paljon, vanhemmat olivat sosiaalisia ja tapasivat ystäviä. Koska työt olivat kiinnostavia, niitä tehtiin usein myös iltaisin. Äiti hakkasi kirjoituskonetta yläkerrassa, isä alakerrassa.

”Pääoppi vanhemmilta oli, että kaikkien kanssa pitää tulla toimeen ja täytyy luottaa itseensä. Hyvä itsetunto on tärkeä, mutta ei saa olla liian suuret luulot itsestään”, kuvailee Stuba.

”Meillä ei ollut tarvetta kapinoida isää ja äitiä vastaan. Miten he jaksoivatkin olla niin fiksuja ja kärsivällisiä kaikessa! Oli pakko valita vastustamiselle palkitsevampia kohteita kuten esimerkiksi opettajat ja virkavalta”, jatkaa Jone.

Jone muistelee, että isä valitteli ainoastaan siitä, että hän meni armeijaan jalkaväkeen, kun tämä itse oli laivastomiehiä.

Perhe on veljeksille tärkeä. Äiti jatkaa eläkkeelläkin projektitöitä. Stuba on seurannut äidin tekemisiä, sillä hän on tämän mikrotukihenkilö.

Isä Paavo Nikula sairastui vuonna 2007 aivoverenvuotoon 65-vuotiaana. Hän selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä, mutta jäi muutaman kuukauden sairausloman jälkeen eläkkeelle eikä ole sen jälkeen ollut julkisuudessa.

”Osa aivoinfarktipotilaista menehtyy, osa paranee hyvin ja jotkut huonommin. Isän tilanne näytti aluksi lupaavalta mutta toisin kävi. Hän ei koskaan toipunut ennalleen. Nyt muistisairaus on edennyt jo pitkälle, ja hän on ollut muutaman vuoden hoitokodissa”, toteaa Jone.

”Onhan se surullista, eikä korona-aika ole ainakaan parantanut muistisairaiden tilannetta. Eristykset ja tapaamisrajoitukset ovat hankalia ja raskaita niin potilaille kuin läheisillekin. Isä voi olosuhteisiin nähden hyvin, mutta hänen elämänsä käy pienempää kehää. Me läheiset joudumme hyväksymään sen”, lisää Stuba.

Jone pohtii, että koska molemmat vanhemmat olivat kunnianhimoisia ja työ oli heille suorastaan intohimo, niin myös siihen liittyvä julkisuus oli luontevaa.

”Isän sairastumisen jälkeen tilanne muuttui, kumpikaan heistä ei halua olla esillä. Äiti ei ole antanut isän tilasta haastatteluja. Hänelle on sydämen asia, että isä saa sairastaa rauhassa ja säilyttää yksityisyytensä ja arvokkuutensa.”

Aurinko paistaa, ja terassin tunnelma muistuttaa tulevasta lomasta. Jone sanoo olleensa aina huono lomailija. Hänelle tämä kesä tarkoittaa Ukraina-keräyksiä mutta myös esimerkiksi Jone ja kesäpojat -radio-ohjelmaa.

”Voin relata pätkiä silloin tällöin, mutta en ole heinäkuu landella -tyyppi.”

Stuba sen sijaan lomailee heinäkuussa. Ensin hän tekee keittiöremontin ja sen jälkeen suuntaa suvun maatilalle Etelä-Savoon perheen kanssa. Paikka on yhteiskäytössä serkkujen ja tädin kanssa.

”Siellä voi vaikka katsoa, kun metsä kasvaa, ja pohtia, missä kaikkialla voisi siirtyä puupelloista oikean metsän kasvatukseen.”

Jone pysyy Hannansa kanssa kaupungissa:

”Kissat viihtyvät parhaiten kotona. Yritimme kerran pitkää viikonloppua landella niiden kanssa, mutta Rokka ja Basisti viettivät koko ajan sängyn alla, joten se siitä.”

Stuballa on usein lomalla rakennusprojekteja. Hän tekee mielellään sellaista, mitä ei saa tai voi tehdä muulloin.

Jone vahvistaa, että pikkuveli on kätevä käsistään, ja Stuba lisää, että hänen lomailussaan on myös yksi erikoisuus:

”Jotkut panevat kännykän lomalla kiinni, mutta minulla on puhelin päällä, ja äänet myös. Lomalla olen kaverien ja perheen tavoitettavissa. Työaikana on jatkuvasti palavereja, ja puhelimeni on äänettömällä.”

Toisilleen veljekset eivät soittele ihan joka viikko, mutta frendejä ollaan sekä puolisoiden kanssa että ilman. Viime aikoina sota on ollut usein keskustelujen aiheena.

”Tiedän aika paljon sekä antiikin että uudemman ajan sodista, ja nyt seuraan Euroopan tilannetta”, sanoo Jone.

”Minua sota ei teknisellä tasolla kiinnosta, mutta kuuntelen Jonea. Ja eettisesti se tietysti kiinnostaa, hyvän ja pahan taisteluna sekä yhteiskunnallisesti ja ihmisoikeuksien kannalta.”

Stuba jatkaa pohdintaa ammatistaan käsin.

”Tuottajana olen tottunut ennakoimaan. Olen miettinyt, millainen jälleenrakennusurakka Ukrainalla ja koko Euroopalla on edessä.”

Veljesten yhteinen traditio on edelleen Tuska-festivaali, jossa Stuballa ei ole työroolia mutta Jone on myös töissä.

”Koitan sivistää Jonea Juhlaviikkojen tarjonnalla. Kiitos Hannan, Jonea ei liene vaikea saada Tanssin talon katsomoon.”

Stuba sanoo, että hänellä asiat ovat hyvin, kun voi halutessaan maleksia kaupungilla, katsella ihmisiä ja antaa ajatuksen soljua.

”Joneen nähden tunnen olevani etuoikeutettu. Jos hän tekee samaa, useampi tuijottaa häntä kuin toisinpäin.”

Kaupungilla vetelehtiminen on Jonenkin mielestä erinomainen tapa nauttia päivästä.

”Minua ei jaksa kiinnostaa, kiinnittääkö joku huomiota. Kotikulmilla samat tyypit kuuluvat kalustoon, ja jos joku yrittää uida huonolla kulmalla liiveihin, olen aika hyvä purkamaan tilanteet puhumalla.”

Nopeat liikkeet ovat veljeksille luontaisia. Stuba katsoo kelloa ja huomaa, että pitää kiirehtiä hakemaan lapsi hoidosta. Jone harkitsee: lähtisikö kuntosalille.

”Ehkä sittenkin toinen alkoholiton olut. Kuntoiluoptio on vielä sen jälkeen mahdollinen.”

Juttu on julkaistu Eevassa 8/2022.