Johannes Lahtela sai avioliitossaan raivokohtauksia ja alkoi etsiä syitä perhehistoriastaan: ”Parisuhteessa aktivoituvat kaikki traumat”
Johannes Lahtela tajusi eläneensä salaisuuksien verkossa. Siksi hän puhuu nyt avoimesti itsestään, juuristaan ja hänen ja Anna-Leena Sipilän avioliitosta.
Miten vitussa olla isä? Näin kysyy vuorovaikutusjohtaja, kirjailija, näyttelijä ja entinen ortodoksipappi Johannes Lahtela, 48, tuoreessa kirjassaan Yksinäisen miehen poika. Siinä hän kertoo alakulostaan ja ailahtelevana lepattavasta tunne-elämästään, joka saa hänet tuntemaan ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä. Johannes palaa sukupolvien ketjussa isoisäänsä asti syitä avatessaan.
Nyt hän istuu vihreällä sohvalla keravalaisessa omakotitalossa, jossa kirjoitti kirjaansa kolmen vuoden ajan. Johannes on pukeutunut bleiseriin ja housuihin. Käsivarret ovat tatuoidut.
Toisessa käsivarressa on isän Markku Lahtelan kuva. Siinä isä itkee ja pissaa yhtä aikaa. Toisessa on tikku-ukko, joka esittää Johannesta lapsena.
Seinällä on ikoneja ja lattialla harmaa talja, jolle Johannes vetäytyi välillä sikiöasentoon kirjaa kirjoittaessaan.
”Pelkään, että kirjan luettuaan kaikki hylkäävät minut ja minua inhotaan”, Johannes sanoo ja hymähtää, sillä pelko heijastaa jälleen kerran ulkopuolisuuden tunnetta, jonka kanssa hän on taistellut koko elämänsä.
Suuri yleisö tuntee Johanneksen parhaiten esikoiskirjasta, joka kertoo näyttelijä- laulaja Samuli Edelmannin alkoholismista. Ehkä se tuntee hänet myös kohuotsikoista. Niitä tuli muutama vuosi sitten, kun Johannes erosi äkillisesti 18 vuoden avioliiton jälkeen näyttelijä Anna-Leena Sipilästä. Otsikoissa ei kerrottu, mistä ero johtui, mutta nyt puhutaan siitäkin.
”Olin kirjoittanut uusinta kirjaani jo kauan, kun tajusin, että elämäni on ollut lapsuudesta asti sepiteltyjä totuuksia ja salaisuuksia. Minun pitää kertoa totuus; asiat sellaisina kuin olen ne kokenut.”
Eteisessä Johanneksen ja Anna-Leenan tytär Stella, 19, tekee lähtöä asioille kääpiövillakoira Bambin kanssa. Johannes on pyytänyt Stellaa ja Anna-Leenan aiemmasta suhteesta syntynyttä bonustytärtä Saaraa, 24, lukemaan kirjan joskus myöhemmin.
Koska lapset ovat jo aikuisia, on aika kysyä: miten olla Johannes?
Saatana vitun huora! Sä et täällä komentele. Mies ryntäsi vaimonsa eteen ja tempaisi oikean käden nyrkillä iskun naisen kasvoihin. Sitten mies kohdisti voimakkaan potkun suoraan puolisonsa vatsaan. Minä olin silloin äitini mahassa.
Näin alkaa Yksinäisen miehen poika. Se vie lukijan maailmaan, johon Johannes syntyi. Mies on hänen isänsä Markku Lahtela. Tämä kirjoitti pahoinpitelyistä aikoinaan päiväkirjoihinsa, joita säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Vanhemmat erosivat, kun Johannes oli yksivuotias. Hän jäi asumaan äidin ja isoveli Matiaksen kanssa, mutta yhteys isään säilyi. Johannes vieraili Markun ja tämän uuden naisystävän luona yläluokkaisessa kartanossa, jossa vietettiin alkoholinhuuruisia taiteilijailtoja.
Isä kielsi poikiaan kutsumasta häntä isiksi.
”Isi oli sanana liian intiimi. Vanhempaa piti ensisijaisesti kunnioittaa.”
Johannes kuvaa kirjassa ylisukupolvisia traumoja. Kansanedustajana ja ministerinä tunnettu isoisä Olavi Lahtela ei toipunut henkisesti sotakokemuksistaan Karjalan kannaksella vaan siirsi sotatraumansa pojalleen maineikkaan uransa kulisseissa.
Olavin poika, Johanneksen isä Markku, joutui kuukausiksi sotalapseksi Ruotsiin. Johannes uskoo, että isä tunsi syvää turvattomuutta ja että jotain tämän mielessä pirstoutui jo silloin.
Jotain meni rikki myös Johanneksen mielessä kesällä 1980, kun hän oli neljävuotias. Markku teki silloin itsemurhan kostean illan päätteeksi. Poikia ei otettu isänsä hautajaisiin eikä heille kerrottu kuolinsyytä.
”Saimme tiedon toisilta lapsilta koulussa, kun meitä härnättiin”, Johannes sanoo.
”Olisi auttanut paljon, jos joku olisi sanonut, että meilläkin on tuollaista. Harva uskaltaa vieläkään sanoa, että meidän perheessämme menee kaikki päin helvettiä.”
Aikuisiin ei saanut tunneyhteyttä, vaan he tuntuivat Johanneksesta etäisiltä. Lasten tehtävä oli 1980-luvulla olla pois silmistä. Isästä ja hänen kuolemastaan ei puhuttu.
”Perhepiirissämme ja suvussamme keskusteltiin paljon mutta ei vaikeista, oikeista asioista. Tunteet olivat tabuja.”
Johanneksesta tuntui, että perhe rakensi ympärilleen kulissin. Ulospäin näytti siltä, että asiat olivat hyvin, mutta hän tunsi surumielisyyttä, sulkeutuneisuutta ja pelkoa. Kuuluisan isoisän ja isän jalanjäljissä Johanneksesta yritettiin kasvattaa ”suurmiestä”. Hän ei tuntenut itseään sellaiseksi, pikemminkin mitättömäksi.
Johannes uskoo aistineensa jo lapsena ylisukupolvisen, sotien aiheuttaman kivun. Se heijastui häneen psykosomaattisena ahdistuksena. Nuorena hän luuli, ettei muiden perheissä ollut samanlaista vaiettua tuskaa kuin heillä.
”Olisi auttanut paljon, jos joku olisi sanonut, että meilläkin on tuollaista. Harva uskaltaa vieläkään sanoa, että meidän perheessämme menee kaikki päin helvettiä.”
Johannes kohtasi muitakin äkillisiä menetyksiä. Hän sai tiedon vielä kahdesta muusta itsemurhasta.
Johannes alkoi reagoida hylkäämisiin voimakkaasti. Hän ei uskaltanut kiroilla, koska siitäkin olisi seurannut moitteita eli hylkääminen. Johannes alkoi kärsiä ulkopuolisuuden tunteesta, joka ei ole hellittänyt.
”Olen hakenut hyväksyntää joka puolelta, mutta en ole löytänyt paikkaani taiteilijoiden joukossa enkä hengellisissä piireissä.”
Viinan Johannes löysi 13-vuotiaana. Silloin hän ei tiennyt, että tulisi riippuvaiseksi milloin mistäkin: alkoholista, tupakasta, ruuasta, naisista, pornosta, seksistä, kalliiden tavaroiden ostamisesta...
Parikymppisenä Teatterikorkeakoulun näyttelijäopiskelijana hän jo rakasti juomista. Viina oli luotettavampi kuin naisen rakkaus. Kun joi, tiesi, mitä tapahtui.
Noina vuosina Johannes radikalisoitui. Hän saarnasi lihan syömisen irvokkuudesta ja vihasi kirkkoa, demokratiaa ja globaalia kapitalismia. Vai ehkä vain huusikin isän rakkauden perään?
Nyt Johanneksesta tuntuu kylmäävältä, että itsemurhan tekeminen näyttäytyi hänelle mahdollisuutena ratkaista ongelmat. Parikymppisenä ahdistus kasvoi sellaisiin mittakaavoihin, että hän yritti päättää päivänsä.
”En unohda Matiaksen ja äidin katseita, kun he tulivat sairaalaan katsomaan minua. Katseissa oli syvää huolta ja epätoivoa.”
Johannes raitistui 25-vuotiaana.
Ihmeellinen olento teatterin lavalla hullaannutti 28-vuotiaan näyttelijä-Johanneksen heti. Siellä esiintyi näyttelijä Anna-Leena Sipilä. Kolmessa viikossa asia oli selvä: heistä tulisi pari. Yhdeksän kuukauden päästä he menivät naimisiin.
Johannes kuvaa suhdettaan itseensä ja työhönsä sairaalloisen itsekeskeiseksi: hän eli aplodeista ja puhui näytösten välissä vain itsestään.
Johanneksella oli ollut naisia ennen Anna-Leenaakin, kirjan mukaan yli sata. Suhde naisiin ei ollut kunnossa. Johannes reagoi hellyyteen joko poikkeuksellisen voimakkaasti ja ripustautui tai sitten äkillisen etäisesti, tunteettomasti ja kylmästi.
”Tuhosin suhteet, ennen kuin ne ehtivät alkaakaan.”
Kun Johannes rakastui Anna-Leenaan, hän päätti sitoutua parisuhteeseen ja puolisonsa nelivuotiaan tyttären Saaran vanhemmuuteen. Stella syntyi 2005.
Vaikka Johannes rakasti perhettään, hän oli ahdistunut ja sai samanlaisia raivokohtauksia kuin isänsä mutta ilman fyysistä väkivaltaa. Oma käytös aiheutti Johanneksessa turhautumista ja riittämättömyyttä.
Hän halusi rakentaa täydellistä perhettä niin pakonomaisesti, ettei hyväksynyt tarpeitaan ja tunteitaan. Ahdistus kasvoi. Sitten hän hullaantui.
Johannes toimi kylmäpäisesti. Hän soitti Anna-Leenalle. Kirjassa puhelu kuvataan näin:
”Mulla on nyt ikävää kerrottavaa.” ”Mitä? Mitä on tapahtunut?” ”Mä olen todella pahoillani... Mulla on toinen nainen. Olen rakastunut.”
Johannes muutti perheen kodista 18 uskollisen avioliittovuoden jälkeen. Hän oli vakuuttunut siitä, että uusi suhde oli sitä, mitä hän tarvitsi.
Johannes oli opiskellut teologiaa ja palvellut ortodoksisen kirkon papistossa. Tulevan avioeron takia Johanneksen oli luovuttava pappeudesta. Hän tunsi itsensä rakkauden soturiksi, jonka oli tehtävä isoja uhrauksia saavuttaakseen korkeimman päämäärän: täydellisen yhdistymisen toiseen ihmiseen.
”Toistin samaa kaavaa kuin nuorena, rakastuminen oli vain psyykkistä kiihtymistilaa.”
Kolmen kuukauden päästä Johannes tajusi, että uusi suhde oli ollut hullaantumista, jossa yhteys todellisuuteen katoaa. Hän alkoi miettiä läheisiään: hän tunsi tuottaneensa kaikille pettymyksen.
Olen niin pahoillani siitä, mitä perheellemme tapahtuu. Nyt tarkastelen aiheuttamaani tuhoa, hän kirjoittaa kirjassa.
Johannes ja Anna-Leena palasivat yhteen vielä samana vuonna mutta hakivat eroa uudestaan marraskuussa 2023.
Kirjassa Johannes kirjoittaa perheelleen kirjeen, joka alkaa sanoilla Rakkaat silmäteräni. Hän pyytää siinä anteeksi ja tuntee velvollisuudekseen avata ratkaisujaan.
Kirjassa – tai kirjeessä – ei kuitenkaan kerrota kaikkea, kuten sitä, että Anna-Leenakin on toipuva, neljä vuotta sitten raitistunut alkoholisti. Johannes istuu sohvalla hetken hiljaa.
”Liittoamme rapauttivat monet asiat, joista yksi oli Anskin alkoholisoituminen. Olen onnellinen hänen rehellisyydestään ja siitä, että olemme saaneet käsiteltyä suhteemme loppumisen eri syitä. Pitkä liitto on taipunut kiitollisuudeksi. Olemme saaneet kasvattaa aikuisiksi kaksi tyttöä.”
Johanneksen ja Anna-Leenan välit ovat nykyisin sopuisat ja heillä on yhteys.
”Pystymme olemaan samassa huoneessa ja jopa heittämään huumoria tällaisten myllerrysten jälkeen. Se on lahja”, Johannes sanoo ja jatkaa, että antoi Anna-Leenan lukea kirjan käsikirjoituksen etukäteen.
”Kirjan lukeminen oli rankka, jopa musertava kokemus, koska tajusin, etten olisi voinut Johannesta auttaa, vaikka olen yrittänyt”, Anna-Leena Sipilä vahvistaa sähköpostitse.
Johannes muistuttaa, että kirjassa ei puida muiden tekemiä virheitä. Hän on vastuussa omasta käytöksestään ja valinnoistaan.
Nyt Johannes on käynyt treffeillä mutta ei kuten nuorena. Hän tuntee kohdanneensa riittämiin hurmoksia.
”Olen herkkä ja helposti ihastuva. Olen halunnut tavata jonkun, jonka kanssa rakentuisi aito, avoimeen haavoittuvuuteen perustuva pitkä suhde, ilman lumoutumistakin.”
Jos Johanneksen kanssa haluaa elää, on hyväksyttävä se, että hän käsittelee intiimejä asioita julkisesti.
Kirjoittamalla hän haluaa päästä kiinni totuuteen ja yhteyteen. Siksi on tärkeää, että hänen kumppaninsa on jo käsitellyt traumojaan ja pystyy puhumaan niistä.
”Parisuhteessa nimittäin kaikki traumat ja edelliset ihmissuhteet aktivoituvat.”
Johanneksen kanssa on myös hyväksyttävä hänen arkirytminsä: Hän vaalii hyviä yöunia ja säännöllisiä elämäntapoja. Neljä kertaa viikossa hän käy saunomassa ja uimassa. Neljä kertaa viikossa on treenit kuntosalilla ja kolme kertaa viikossa toipuneitten addiktien vertaistukiryhmä.
Johanneksella on kolme paikkaa, joissa hän tuntee tulevansa täysin hyväksytyksi: addiktien vertaistukiryhmät, Suomen saunaseuran löylyhuoneet ja Valamon luostari.
Kehon traumareaktiot nousevat edelleen pintaan esimerkiksi silloin, jos Johannes tuntee sosiaalisissa tilanteissa, että häneen kohdistetaan liiallista huomiota. Silloin hän haluaisi perääntyä, suojautua ja hautautua – aivan kuin pienenä tahtoessaan piiloutua muiden katseilta.
Samaan aikaan Johannes kaipaa huomiota ja arvostusta muilta. Tällaisten ristiriitojen keskellä hän on oppinut elämään.
”Olen viettänyt liiaksi aikaa itseni uumenissa, ja siksi elämä on mennyt minulta osin ohi. Omien ongelmien märehtiminen on myös itsekeskeisyyttä, uhriutumista ja takertumista. Olen opetellut elämään traumojen ja yksinäisyyden tunteen kanssa.”
Isäänsä hän on alkanut ajatella vailla vihaa ja katkeruutta.
”Olisi ollut hienoa tutustua häneen aikuisena. Uskon, että olisimme tulleet hyvin juttuun. Meillä on ollut samanlaista pimeyttä kohdattavana. Hän kuoli siihen mutta minä selviydyin.”
Johannes keittää kahvit ja tarjoaa ne vaniljakauramaidolla. Ruokapöydän ääressä hän sanoo uskovansa, että tietää, millaista on olla ihan vain Johannes. Sen tietää siitä, että enää hänen ei tarvitse ihmetellä, kuka on, eikä kysellä muilta, onko arvokas.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 6/2024.
