Kun korkeimman oikeuden päätös tammikuussa saapui, Johanna Vehkoo oli ensin riehakkaalla tuulella, sitten alakuloinen.

Uutiset olivat hyviä: päätöksessä todettiin, ettei Vehkoo ollut loukannut Junes Lokan kunniaa.

”Mieli ei kuitenkaan toimi niin, että nyt voin vain rentoutua ja keskittyä muuhun. Tähän on mennyt kuitenkin viisi vuotta elämästäni”, Johanna sanoo, kun hän lusikoi lounaskeittoaan helsinkiläisessä kahvilassa pari viikkoa päätöksen saapumisen jälkeen.

Korkeimman oikeuden päätös teki Johanna Vehkoosta suomalaisen sananvapauden keulakuvan tahtomattaan. Hän on freelance-toimittaja, joka on erikoistunut internetin niin sanottuun syvään päätyyn, demokratian kannalta negatiivisiin ilmiöihin, jotka netti tekee mahdolliseksi. Sellaisia ovat esimerkiksi vihapuhe, jonka tarkoitus on hiljentää eri mieltä olevat, tai valeuutiset, joilla murennetaan uskoa perinteiseen mediaan.

Erityisesti rasismi ja naisviha kukoistavat näissä piireissä. Päättäjien, viranomaisten ja median on ollut vaikeuksia suhtautua internetissä vellovaan törkyyn oikein mitenkään. Johanna Vehkoo kutsuu sellaista nössöilyksi. Rasistia ei sanota rasistiksi, vaan käytetään kiertoilmaisuja.

Johanna julkaisi vuonna 2017 kirjan Vihan ja inhon internet ja on tehnyt Ylelle Valheenpaljastaja-juttu- ja podcast-sarjaa. Ironista kyllä, näiden ilmiöiden tutkiminen on vienyt hänet itsensäkin vihapuheen ja valeuutisten kohteeksi.

Syksyllä 2016 Johanna Vehkoo oli väsynyt ja allapäin. Hän oli saanut juuri keskenmenon, kuten kertoo tapausta käsittelevässä, viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Oikeusjuttu.

Keskenmeno oli vaikea ja kivulias.

”Makasin suihkun lattialla ja itkin.”

Siksi hän joutui myös perumaan esiintymisensä rovaniemeläisessä kirjakaupassa, jonne hänen piti mennä puhumaan reportaasikirjastaan. Etukäteen Vehkoo oli kuullut, että tilaisuuteen olisi tulossa tunnettuja häiriköitä videoimaan tapahtumaa. Sama porukka oli aiemmin muun muassa soitellut Vehkoolle, nauhoittanut puhelun ja esittänyt siitä osia ivaamistarkoituksessa omilla Youtube-kanavillaan.

Vehkoo teki rajatulle joukolle omia Facebook-kavereitaan näkyvän päivityksen, jossa kertoi perutusta osallistumisestaan. Päivitys alkoi: Vähän asiaa suomalaisista natsipelleistä.

”Viittasin sillä laajempaan joukkoon ihmisiä, silloisen MV-lehden liepeillä pyöriviin hahmoihin.”

Päivityksessä mainitaan nimeltä ”tunnettu rasisti”, jonka suunnitelmissa oli tulla häiriköimään kirjakauppatilaisuutta.

Johannan silloinen Facebook-kaveri kopioi päivityksen tekstin omaan julkiseen päivitykseensä, josta se lähti leviämään.

Johannaa ruodittiin internetin valeuutis- ja naisvihapalstoilla. Taas tää Ylen valehteleva paskahuora.

Tieto rikossyytteestä kilahti puhelimeen, kun Johanna Vehkoo oli nukuttamassa lastaan. Sen lähetti Johannan ystävä, joka oli huomannut tiedon asianomistajan puolison Twitter-päivityksestä.

Natsipelle-päivityksestä oli kulunut jo kaksi vuotta. Johanna Vehkoo oli jatkanut elämäänsä, tullut toivotusti uudestaan raskaaksi ja saanut lapsen.

”Menin aikamoiseen sokkiin. Itse en ollut saanut asiasta mitään tietoa, ja nyt sitä levitettiin Twitterissä. Oli myöhäinen ilta enkä voinut edes soittaa mihinkään. Siitä alkoi pitkä unettomien öiden kausi.”

Syyttäjä oli päätynyt siihen, että Johanna Vehkoota on aiheellista syyttää Facebook-päivityksen perusteella kunnianloukkauksesta.

Internetin syvässä päädyssä ilakoitiin ja juhlittiin. Vehkoon nimi ja kasvot olivat esillä kaikkialla suomalaisessa uutismediassa. Suomalaisen journalismin eettisenä tapana on ollut, ettei rikoksesta vasta epäillyn nimeä julkaista kuin erittäin vakavissa tapauksissa.

Poliisikuulusteluissa Johanna oli käynyt vuotta aiemmin luottavaisin mielin. Hänellä oli runsaasti todisteita rikosilmoituksen tehneen henkilön natsisympatioista ja rasismista.

”Tein kuitenkin pari isoa virhettä. Menin kuulusteluun ilman asianajajaa ja myönsin kirjoittaneeni päivityksen. Minun olisi pitänyt kieltää kirjoittaneeni yhtään mitään.”

Käräjäoikeuden istunto oli keväällä 2019.

”Se oli ensimmäinen oikeuden istunto, jossa olin koskaan ollut ja aivan järkyttävä tilaisuus.”

Asianomistaja sai yleensä toimittajille myönnetyn luvan videoida Vehkoota istunnon aluksi. Hän myös ehdotti, että Vehkoolle pitäisi tehdä mielentilatutkimus. Tuomari ei puuttunut näihin mitenkään.

”Asianajajani sanoi, ettei ole koskaan ollut sellaisessa oikeudenkäynnissä.”

Vehkoo ja asianajaja olivat keränneet valtavasti aineistoa ja olivat ennen oikeuden istuntoa hyvällä mielellä. Tunnelma muuttui istunnon jälkeen. Jäi tunne, ettei argumentteja joko ymmärretty tai otettu huomioon.

Oulun käräjäoikeuden tuomiossa todettiinkin, että Vehkoo on syyllinen. Päätös oli iso järkytys.

”Päälle iski aivan täydellinen lamaannus ja epätoivo. Sairastuin masennukseen. Mietin, loppuuko toimittajan urani tähän. Siksihän toinen osapuoli on tähän lähtenyt, että uskottavuuteni toimittajana rapautuu.”

Johanna Vehkoo oli kuukausia työkyvytön.

Suurin osa suomalaisista freelance-toimittajista on yksin- yrittäjiä, jotka tienaavat vähemmän kuin keskivertokansalainen, keskimäärin vähän yli 20 000 euroa vuodessa. Asianajajan palkkaaminen ja kaikkien oikeusasteiden läpikäyminen maksaa kymmeniä tuhansia euroja.

Kun on itse rikoksesta epäiltynä, esimerkiksi ammattiliitto ei tarjoa juristia apuun. Johanna Vehkoolle jäi laskuja maksettavaksi, vaikka hänet vapautettiin syytteistä. Korkein oikeus ”kohtuullisti” valtion palauttaman summan 20 000 euroon.

”Vaikkei minulla ollutkaan työterveyttä eikä työpaikan tukirakenteita, minulla on onneksi ollut tosi vahva verkosto läheisiä ihmisiä koko ajan tukena.”

Ystävät muun muassa litteroivat nettijulkaisuja todistusaineistoksi ja kävivät läpi netissä levitettyä kuonaa, ettei Johanna itse joutuisi sille alttiiksi.

”Äärioikeistolaiset trollit menestyvät, koska virallinen yhteiskunta ei tunnista heidän vedätyksiään tai ei suhtaudu niihin vedätyksinä, vaan ottaa ne tosissaan”, Johanna Vehkoo sanoo painokkaasti.

Hänen oikeusjutustaan tuli koko suomalaisen yhteiskunnan kannalta merkittävä viimeistään silloin, kun myös hovioikeus päätti pitää rikostuomion ennallaan. Vuosia sen jälkeen, kun joku oli tehnyt vitsillä rikosilmoituksen, korkeimmassa oikeudessa jouduttiin sorvaamaan ennakkotapausta siitä, saako Suomessa sanoa natsipelle vai ei.

Kun oikeuslaitoksen rattaat lähtevät pyörimään, niitä ei voi pysäyttää, ja siinä välissä ainakin yhden ihmisen henkinen jaksaminen on kovalla koetuksella.

Johanna muistuttaa sarkastisesti, ettei ole tehnyt mitään lainvastaista. Asian toteamiseen piti kuluttaa valtavasti aikaa, rahaa ja henkisiä resursseja Suomen kaikissa oikeusasteissa, koska yleinen syyttäjä eli Suomen valtion edustaja päätti niin.

Johanna toivoo, että oikeudenkäynnistä olisi opittu ainakin tämä:

”Meidän pitää pystyä tunnustamaan, että meillä on rasisteja yhteiskunnassa. Lopetetaan hyssyttelemästä tätä asiaa. Meidän pitää myös aktiivisesti puolustaa ihmisiä, jotka rasismista kärsivät, eikä jättää heitä yksin.”

Korkein oikeus käsitteli asian suomalaisessa mittakaavassa ripeästi: alle vuodessa. Suomi saa jatkuvasti huomautuksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta, että oikeuskäsittelyt venyvät täällä epäinhimillisen pitkiksi.

Mediassa on jo nimetty korkeimman oikeuden tuomio Vehkoo-päätökseksi.

Oikeudenkäynnissä on ollut kyse monesta demokratian ja sananvapauden kannalta tärkeästä asiasta. Saako julkisesti rasistisesti ja äärioikeistolaisesti esiintyvää ihmistä sanoa rasistiksi? Voiko oikeuslaitosta käyttää kiusantekotarkoitukseen? Onko kontekstilla mitään merkitystä, siis sillä, että on jatkuvan, järjestelmällisen häirinnän kohteena, vai ”eikö pidä provosoitua kun provosoidaan”? Miten kartalla suomalainen oikeuslaitos on siitä, mitä internetissä tapahtuu ja miten sosiaalinen media toimii?

Johanna Vehkoolle jäi sekä esitutkinnasta että oikeuskäsittelyistä sellainen olo, että hän on joutunut juurta jaksaen selittämään, että äärioikeiston toiminta on politiikkaa, vaikka se tapahtuu verkossa.

”En voi palata enää tätä keissiä edeltävään elämään. En oikein vielä tiedä, millaiseksi uusi elämäni muodostuu, mutta en enää pelkää noita tyyppejä. Uskallan taas olla asioista jotain mieltä ja sanoa sen.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 3/2022.