Joanna Haartti ja Samppa Lappalainen ovat niin läheisiä, että Joanna on soittanut veljelleen jopa viisi kertaa tunnissa: ”Sisaruussuhde on merkittävimpiä ihmissuhteitani”
Sisarukset Samppa Lappalainen ja Joanna Haartti ovat lapsuudesta saakka olleet tiivis kaksikko ja toistensa turva. Nykyään he väittelevät siitä, kumpi ihailee kumpaa enemmän.
Helsinkiläisen Ryhmäteatterin tomaatinpunaisella sohvalla istuvat toistensa vastakohdat.
Arkkitehti-toimitusjohtaja Samppa Lappalainen, 47, ja näyttelijä-esiintymistaiteilija Joanna Haartti, 44, ovat isoveli ja pikkusisko. Samppa on sosiaalinen, Joanna erakko. Samppa vastaa viesteihin vuolaasti kaikissa kanavissa, Joanna ei vastaa viesteihin yhtään missään.
Mutta kun tarkemmin katsoo, sisarussuhteessa on paljon sävyjä ja sisaruksilla paljon yhteistä.
Tunnelma on aavistuksen jännittynyt. Sisarukset ovat soitelleet edellisiltana, ja yön aikana mieli on työstänyt muistoja jaetusta lapsuudesta.
Joanna on juuri päässyt Ryhmäteatterin Kalasatama-esityksen harjoituksista ja syö eväitä jäätelörasiasta. Hän on näytelmän pääroolissa ja treenien jälkeen vähän väsynyt.
Samppa näyttää valokuvia. Hän on viime vuosina käynyt läpi lapsuuden arkistoaan.
1990-luvun valokuvissa on onnellista lapsuutta: askartelua, piirtämistä, legorakennelmia, kalastusta, jumppaa, kesämökkeilyä. Oranssit pelastusliivit, joista ei voi olla varma, onko haalistuminen niissä vai valokuvassa. Ruohoa, merta, froteehuppuja ja paljaita varpaita. Isompi on kaapannut pienemmän sisaruksen kainaloonsa.
'
”Olet aika söpö. Me ollaan aika söpöjä”, Samppa sanoo.
Söpöjä he ovat yhä. Kumpikin sisaruksista on voimakkaasti läsnä, kummallakin on sielukas ääni ja hämmästyttävä kyky sietää hiljaisuutta. Kun toinen miettii, ollaan pitkään hiljaa. Ulkoa Helsinginkadulta kuuluu ryske.
Samppa katsoo kuvia mietteliäänä.
”Kyllä meillä oli kivaa yhdessä. Minä pyllistän tai irvistän kaikissa kuvissa. On hassua, että Joannasta tuli se näyttelijä.”
Viime aikoina isovelikin on tosin ollut esillä, kansakunnan prime time -lavalla eli televisiossa. Samppa on kahden tuotantokauden ajan ollut erityisiä rakennusprojekteja esittelevän Grand Designs Suomi -ohjelman kasvot – arkkitehtitoimiston toimitusjohtajan työnsä ohella.
”Oletteko te katsoneet yhtään?” Samppa kysäisee ohimennen. Hän ei selvästikään ole varma vastauksesta, Joanna ei juuri katso televisiota.
”Olen katsonut! Sinulla on tämä ihana paita päällä myös ruudussa”, Joanna sanoo ja koskettaa Sampan sinapinkeltaista neuletta. Se on tarkalleen samaa sävyä kuin Joannan pipo, joka pysyy päässä läpi haastattelun.
” Sampalla on edelleen hässäkkää ja säpinää, minusta on tullut kotihiirulainen.”
Veljen valinta tv-kasvoksi ei yllättänyt Joannaa. Hänen mielestään Samppa on aito rockstara ja showmies. Veli nauttii huomiosta.
Joannan reitti näyttämölle on ollut monimutkaisempi kuin veljellä. Hänelle esiintyminen on epämiellyttävä mutta pakottava tarve.
”Samppa pystyy yhdistämään työhön ammattitaitonsa ja persoonansa. Kaikenlainen rocktähteys olisi hyvin voinut olla hänen juttunsa. Asiat, jotka minua ahdistavat julkisuudessa, eivät selvästikään ahdista häntä.”
Samppa kuuntelee, myöntelee – ja toteaa sitten, että ei esiintyminen ole ollut hänelle ihan niin helppoa.
”Kyllähän minä olen nukkumatta, panikoin ja meinaan pyörtyä, kun edessä on suora livelähetys, jollaiseen minulla ei ole mitään koulutusta. Pelkään meneväni niin lukkoon, etten pysty sanomaan mitään järkevää. Usein en tuollaisen kokemuksen jälkeen muista mitään ja olen valmis juoksemaan rotkoon.”
Myöhemmin kotona Samppa voi jo todeta, että sehän meni ihan hyvin. Ja sitten taas mennään.
”Olen urallani lähtenyt tekemään juttuja, jotka tuntuvat hirveän vaikeilta. Ehkä lopulta kuitenkin nautin siitä.”
Lapsuudessa soi musiikki. Sampan ja Joannan nyt jo eläkkeellä oleva äiti Kristina Haartti oli oopperalaulaja. Kun lapset olivat pieniä ja äiti usein iltaisin töissä, ei ollut muuta ratkaisua kuin ottaa lapset mukaan.
Myös sisarusten isä Heikki Lappalainen oli vähällä päätyä ammattimuusikoksi. Kun vanhemmat erosivat 1980-luvulla, Samppa ja Joanna jäivät virallisesti asumaan eri koteihin. Siksi toisella on isän sukunimi, toisella äidin. He muistavat kuitenkin asuneensa enimmäkseen yhdessä.
Musikaaliset ipanat laitettiin koelaulun kautta oopperan lapsikuoroon ja mukaan teoksiin, joissa äiti oli mukana: La Bohème, Opri ja Oleksi, La Traviata.
Lavalla olemisesta tuli tavallista.
”Minulle esiintymisestä syntyi rockbändiunelma, ja olin kymmenen vuotta Palma-bändin laulajana. Joanna puolestaan jatkoi Ylioppilasteatteriin ja Teatterikorkeakouluun”, Samppa sanoo.
Ooppera toimi 1990-luvulla vaaleanpunaisessa Aleksanterin teatterissa Bulevardilla. Sokkeloinen rakennus oli lapsille jännittävä. Oli käytäviä, peikonpäitä ja ovia, joiden takana saattoi saada Murueskimon.
”Musiikki ja varsinkin ooppera oli ensirakkauteni. Näyttelijyys tuli puolivahingossa, kun tajusin, etten jaksaisi harjoittaa instrumenttiani niin tiiviisti kuin laulajan täytyy”, Joanna kertoo.
Äiti oli iltaisin poissa mutta päivisin paljon kotona. Hän osasi sukeltaa lasten maailmaan.
”Usein aikuiset ovat lasten mielestä kauhean kaukana jossain omassa meiningissään. Äiti tuli aikuisten maailmasta touhuamaan meidän kanssamme”, Joanna kertoo.
Samppa kuvailee Joannaa lapsuuden luottopakiksi. 1980-luvulla odotukset vanhemmuudelle eivät olleet yhtä kovat kuin tänään. Lapset olivat usein erillään aikuisista.
”Kun olin pieni, ainoa täysin luotettava tiimi elämässäni olimme Joanna ja minä. Aikuiset eivät aina olleet samalla tavalla turvallisia ja lapsille läsnä niin kuin nykyään.”
Sampan mukaan lapset saivat pärjätä monissa tilanteissa omillaan ja joutuivat kohtaamaan aikuisten maailman ”ilman filttereitä”.
Äiti sai vakituisen viran oopperasta, kun lapset olivat jo teinejä. Sitä ennen hän opetti laulua ja lauloi oopperan lisäkuorossa, jollainen siellä on vakituisen kuoron ohella.
Elämään ei kuulunut ylimääräistä luksusta, kuten He-Man-figuureita tai tietokoneita. Pitkiä kesiä ja nollabudjetin reissuja väritti mielikuvitus.
”Sisaruussuhde on merkittävimpiä ihmissuhteitani koko elämäni ajalta.”
Sampasta on ihanaa nähdä sisar näyttämöllä. Kun hän näkee Joannan, hän näkee samalla hitusen itseään. Sisaren ilmeissä on myös samaa kuin isässä, toisaalta hän muistuttaa myös Kaisa-siskoa.
Sampalla ja Joannalla on vain vajaan kolmen vuoden ikäero, nuorempiin Kaisa- ja Maria-siskoihin eroa on enemmän. Pieni ikäero olisi voinut nostattaa kilpailua ja kateutta, mutta Joannalle ja Sampalle se on ollut sopivasti
”Luulen, että meillä on ollut poikkeuksellisen läheinen ja kaverillinen suhde. Sisaruussuhde on merkittävimpiä ihmissuhteitani koko elämäni ajalta”, Joanna sanoo.
”Meitä ovat kiinnostaneet samat hommat. Minä en ole ollut mikään macho äijä eikä Joanna mikään superfemme. Olemme olleet enemmänkin kuin hobitteja, jotka tekevät asioita yhdessä”, Samppa jatkaa.
Joannalla on vielä lisättävää.
”Meillä on natsannut samanlainen huumori ja taajuus. Tiedän, että Samppa hiffaa samat hommat kuin minä.”
Lapsena Joanna meni aina Sampan perässä. Samppa opetti Joannan uimaan, taistelemaan ja tekemään ritsoja. Ennen muuta Samppa oli superturvallinen. Turvaa kuvaa hyvin tarina sisarusten yhteisestä illasta 1980-luvulla.
Kaksikko oli jäänyt kahdestaan, kun äiti oli oopperalla. Joannaa alkoi yhtäkkiä pelottaa kamalasti. Missä äiti on, miksei äiti tule jo kotiin.
Vastuunsa tunteva isoveli päätti luottaa visuaalisen tarinankerronnan voimaan ja alkoi piirtää.
”Samppa piirsi kuvan, jossa äiti kävelee bussipysäkiltä kohti kotia. Hän piirsi äidin ympärille enkeliparven, sitten meidän kodin, meidät molemmat ja vielä enkeliparvet kaiken ympärille.”
Lopuksi Samppa piirsi vielä katkoviivalla reitin, jota äiti kävelee, ja enkelit ovat koko ajan mukana matkalla.
”Ja sitten vielä kirjoitit siihen: 5–7 minuuttia. Se kertoi minulle ajan, jonka kuluttua äiti olisi kotona.”
Piirustus muutti pienen Joannan tunnetilan saman tien.
”Muistan, miten ensin pelotti ja yhtäkkiä tuli turvallinen olo ihan vain siitä, että toinen loi kuvan ja maailman. Yhtäkkiä se oli totta. Enkelit ovat täällä ja äidin kanssa, kaikki on hyvin. Se on aika liikuttavaa.”
Samppa myhäilee. Hän on kuullut tarinan ennenkin ja huomauttaa, että isonveljen tulee tietää, millä tarkkuudella asiat pitää ilmaista ja mikä on oikea määrä enkeleitä.
Sitä paitsi äiti oli kotona 5–7 minuutin kuluttua.
Samppa piirsi, sillä niin hänellä oli tapana. Joannan mukaan hän piirsi päivätolkulla.
”Ehkä siinä on ollut taustalla ajatus, että kun piirrän jotain paperille, se on totta. Etten vain yritä vakuutella vaan näytän, että näin se on.”
Pieni Joanna fanitti Samppaa vakavanpuoleisesti, intensiivisesti ja jatkuvasti.
”Tunsin itseni huonommaksi, ja mukana oli vähän kateuttakin. Mutta kun lapsuudesta selvisin, muistan ihailua, joka ei tuntunut kateudelta. Opiskelit arkkitehdiksi ja sinulla oli maailman makein bändi, jota fanitin ihan hulluna”, Joanna sanoo.
Kun Samppa keräili postimerkkejä, Joanna yritti ruveta kiinnostumaan niistä. Kun Samppa luki paksuja fantasiaseikkailuita, Joanna yritti pakottaa itsensä keskittymään niihin, vaikka se sujui tahmeasti. Hän vietti tuntitolkulla aikaa kalajutuissa Sampan perässä.
Yksi yhteinen kokemus on Joannalle erityisen merkittävä myöhemmän elämän kannalta. Sekin on kalajuttu eikä siinäkään ole aikuisia.
Joanna oli 8 tai 9, Samppa ehkä 11. Oli aamu saaressa. Samppa halusi saaren toiselle puolelle kalastamaan, joten Joannakin halusi.
Merellä laguunin valaistus muuttui hieman. Yhtäkkiä Joanna tunsi olevansa yhteydessä maisemaan. Laguuni oli muuttunut näyttämön kaltaiseksi. Joannassa heräsi eloon kalastajahahmo, jota voisi kutsua rooliksikin.
”Matkin Samppaa ja olin niin kuin hän, ja yhtäkkiä minulla oli mukava puuha siinä.”
Joanna ajattelee, että hänen näyttelemisensä lähti matkimisesta.
”Mietin, mitähän Samppa tekee ja yritin tehdä samaa. Leikit alkoivat elää omaa elämänsä. Näyttelijän sielunelämässä se voi olla aika tyypillinenkin ulkopuolisuuden kokemus.”
” Vuosikausia olin bileissä se Joannan broidi, jonka nimeä kukaan ei muistanut.”
Vasta puolisonsa, tuottaja Minna Haapkylän avulla, Joanna on päässyt eroon suoranaisesta isoveliriippuvuudestaan. Vielä muutama vuosi sitten mökillä Kustavissa hän soitti Sampalle viisi kertaa tunnissa ja kysyi, miten se ja se toimii.
”Viimeisessä puhelussa kysyin Sampalta, mikä on tämä saari, jossa olen. Minna sanoi, että raja menee siinä, jos pitää soittaa broidille ja kysyä, missä itse on.”
Samppa itse ei pitänyt riippuvuutena sitä, että sisar jäljitteli häntä. Hänestä isommalla vain oli mahdollisuus näyttää, miten toimia.
Sampan mielestä ihailu sisaruussuhteessa meni toisin päin.
”Minä en ole kadehtinut Joannaa, päinvastoin. Olen ollut vain helvetin ylpeä hänestä. Muistan esimerkiksi, kun Joanna soitti minulle töihin, että oli päässyt Teatterikorkeakouluun. Itkin koko loppupäivän”, Samppa kertoo ja vähän liikuttuu vieläkin.
Joanna päästää äänen, joka kirjoitettaisiin englanniksi awww. Eikä veli lopeta siihen vaan kuvailee, miten siistiä hänestä oli, kun siskon siivellä pääsi makeisiin porukoihin ja ensi-iltabileiden glamouriin.
Samppa kehuu Joannan näyttelijäntyötä niin paljon, että Joanna kieltää kirjoittamasta kehuja juttuun. Kehut sisältävät määreitä kuten ”heittämällä paras” ja ”niin huikea”.
”Vuosikausia olin aina kaikissa bileissä se Joannan broidi, jonka nimeä kukaan ei muistanut. Pidin Joannaa supertähtenä.”
”Ai jaa!” Joanna sanoo ja jatkaa:
”Se on todellakin yllätys. Lapsuudessa oli ihan päinvastoin. Minähän olen se, joka tulee perässä. Sinä ehdit elää kolme vuotta ilman minua.”
”Se oli ihan paskaa se alku. Onneksi tulit.”
”Niin eikö ollutkin, ihan hirveää.”
Koulussa Samppa oli hyvä, rauhallinen ja taitava. Joanna oli villimpi ja rauhattomampi, saattoi lintsata tunnilta. Tyttökin vielä.
”Mielikuvani nuoruudesta on, että Samppa luki kirjaa ja pystyi keskittymään paremmin kuin minä. Olin levottomampi.”
Aikuisiässä roolit eivät ole ehkä kokonaan vaihtuneet mutta ainakin heilahtaneet: Samppa elää kuin viimeistä päivää. Joanna ei töiden lisäksi tee mitään, paitsi aktiivisesti möllöttää, joskus viikkoja putkeen.
Sisarukset ovat tällä hetkellä ehkä enemmän erossa kuin aiemmin. Aikuisuus, ajankäyttö ja elämä ovat tulleet väliin.
”Olen täyttänyt kalenterini töillä. Arkkitehtitoimiston toimitusjohtajan työ vie paljon aikaa, ja tv-työt veivät viimeisetkin”, Samppa kertoo.
Sampalla on aina ollut täysillä elämisen vimma. Hän sai lapset nuorena, ja enää nuorin heistä asuu kotona. On ollut hulivilikausia ja pidempiä ihmissuhteita. Elokuussa Samppa kihlautui kirjailija, puhetaiteilija Jenni Janakan kanssa – tietenkin maailman uuvuttavimmilla festareilla, Burning Manissa Nevadan aavikolla.
”Minulla on vielä sen verran virtaa, että voin nähdä maailmaa ja tehdä kaikkea, vaikka teen pitkiä päiviä ja jokainen minuutti on aikataulutettu. Minusta on kiva käyttää viikonloput niin, että tapahtuu paljon, näen ihmisiä ja juhlia on siellä ja täällä. Paikoillani ahdistun siitä, että aikaa menee hukkaan. Se on jatkuvaa tykitystä.”
Joanna kuuntelee ja kommentoi pyrkivänsä siihen, ettei kalenterissa ole mitään.
”En tiedä, oliko minulla neljänkympin kriisi, mutta rupesin viihtymään paremmin kotona. Sampalla on edelleen hässäkkää ja säpinää, ja minusta on tullut kotihiirulainen”, Joanna sanoo.
Toisaalta myös Samppa aistii muutoksen itsessään.
”Minusta on tuntunut, että missaan koko ajan jotain, jos en tee jotain hyödyllistä, edistä uraa tai jotain omaa kesämökkiprojektia. Nyt olen kuitenkin alkanut ajatella, että viimeinen päivä lähestyy nopeammin, jos elän näin. Ehkä se lähestyisi hitaammin, jos opettelisin ottamaan rennommin.”
Joanna kommentoi pienen hiljaisuuden jälkeen.
”Olen ihan varma, ettei missaa mitään. Jos jää himaan, saa kaiken.”
”Mietin, että nyt minä kuolen. Ja sitten Joanna lapioi minut esiin.”
On Samppakin joskus ollut ihan paikoillaan. Esimerkiksi sinä lapsuuden lumisena talvipäivänä, kun sisarukset kaivoivat lumikasaan lumilinnaa.
”Olin lumikasan sisällä, kun se yhtäkkiä sortui ja romahti päälle. En pystynyt liikkumaan, en saanut henkeä ja Samppa kertoo ja liikuttuu muiston vahvuudesta.
Joanna muistaa lapioinnin, mutta hänelle tilanne ei ollut yhtä dramaattinen kuin Sampalle. Läheltä piti -tilanteita oli muutenkin tämän tästä, haavoja ja kuhmuja.
”Et näyttänyt hätääsi, enkä minä varmaan tajunnut hengenvaaraa. Sen tajusin kuitenkin, että kaivetaan veli esiin sieltä”, hän muistelee.
Esiin sieltä. Samppa kipuaa tiimeineen Alminsalin lavalle ja kaappaa Venla-patsaan käteensä. Silmäkulmien viininpunaiset glitterit kimaltavat kotisohville asti.
Musiikki soi, studiovalot voimistuvat, yleisö taputtaa. Äänessä on tv-juontaja, mutta myös suvereenisti tilanteen haltuun ottava toimitusjohtaja ja isoveli.
Toisaalla samaan aikaan mökkiä ympäröivä metsä on pilkkopimeä ja aivan hiljainen. Joanna hörppii ajatuksissaan teetä ja katselee pimeyteen. Televisio ei ole päällä. Sitten perheen Whatsapp-ryhmä alkaa vilkutella valoja kännykän ruudulle.
Joanna arvaa jo: broidin ohjelma voitti.
Juttu on julkaistu Eevassa 3/24.
