Jännitys. Sen tohtori Jenni Haukio muistaa ensimmäisestä päivästään tasavallan presidentin puolisona. Virkaanastujaispäivä on täynnä rituaaleja ja juhlallisuuksia: puhe eduskunnassa, hallituksen ja diplomaattien tervehdykset, vilkutukset presidentinlinnan parvekkeelta. Maaliskuun 2012 päivä oli kylmä, maassa lunta ja taivas harmaa kuin sotilaiden takit. Kuvissa näkyy vakavia ilmeitä ja kunniamerkkejä.

Sinä päivänä muuttui elämä.

”Aamulla heräsimme kotona Laaksolahdessa, illalla muutimme Mäntyniemeen”, Jenni sanoo.

”Vein mukanani henkilökohtaiset tavarat ja kirjoja. Olohuoneessa oli tyhjä hylly odottamassa.”

Jenni on käynyt läpi vuosia presidentin puolisona kirjoittaessaan muistelmiaan. Sinun tähtesi täällä ilmestyi toukokuun lopussa ja myi viikossa enemmän kuin useimmat kirjat koko elinkaarensa aikana.

Kirja on tekijänsä julkisuuskuvan näköinen: yksityinen ja sivistynyt, perinteitä kunnioittava.

Nyt istumme Jenni Haukion kanssa Eevan kirjaklubin takahuoneessa. Olemme tehneet sinunkaupat, puhuneet koirien kynsien leikkaamisesta (usein draamantäyteistä) ja yhteisestä kotikaupungistamme Porista ja alan uskoa, ettei kuva ole ihan kokonainen.

LUOTTAMUSTEHTÄVÄ KUVAA kuvaa presidentin puolison roolia Suomessa hyvin: virallista toimenkuvaa ei ole eikä palveluksesta makseta palkkaa. Rooli pitää rakentaa itse, vetää rajat ja raivata tila. Se on vapaaehtoistyö, jossa vaatevaraston on oltava suuri ja etiketin hallussa.

”Itse ymmärrän tämän järjestelyn hyvin eikä ole minun asiani sanoa, pitäisikö sitä muuttaa”, Jenni Haukio sanoo.

Hän mietti rooliaan tarkasti. Tehtävän tuoma julkisuus tuntui valtavalta painolta, mutta sisältä löytyi vapaus ajatella. Kun ulkoinen maailma kutistui, sisäinen kasvoi ja syveni.

Sen Jenni tiesi heti, että kyse ei ole hänestä.

”Tämä instituutio on paljon suurempi kuin yksikään yksittäinen henkilö. Presidenttiparien ketjussa jokainen on tehnyt vuorollaan parhaansa ja jatkanut perinteitä, jotka ovat suomalaisille tärkeitä. Minulle oli alusta asti selvää, että kunnioitan sitä.”

Jenni ajattelee onnistuneensa tehtävässään.

”Olen iloinen siitä, että täytin tavoitteet, jotka itselleni asetin. Olen suoriutunut tästä tehtävästä arvojeni mukaisesti.”

Kysyn Jenniltä, onko jotain, mitä hän toivoo tehneensä toisin. Vastaus tulee epäröimättä.

”Ei. Ajattelen elämästä niin, että harvemmin kadumme asioita, joihin lähdimme mukaan. Usein kadumme sitä, mihin emme lähteneet”, hän sanoo.

”Minä lähdin tähän alusta asti täysillä ja täysimääräisesti omistautuen. Olen antanut parhaani tässä tehtävässä, eikä mielestäni ihmiseltä oikein voi enempää pyytää.”

Jennin tapa puhua työstään tuo mieleen lotat. Hekin olivat isänmaan palveluksessa, vapaaehtoisina mutta tiukassa roolissa. Vertaus on Jennistä kunnia.

”En ole sitä noin ajatellut, mutta ehkä siinä on jotain samankaltaista: itseä suurempi päämäärä. Lotatkin asettuivat palvelemaan kansakunnan yhteistä hyvää ja yhteisiä arvoja. Mutta ei nykyihmiseen kohdistuvia odotuksia voi verrata niihin, joita lotilta silloin vaadittiin”, hän sanoo.

”Tätä suhteellisuudentajua soisi kohtaavansa useamminkin.”

PELKKÄ PUOLISO Jenni ei ole koskaan ollut. Linnavuosinaan hän toimi Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana, väitteli tohtoriksi ja toimitti suomalaisen runouden antologian Katso pohjoista taivasta. Lisäksi hän on kirjoittanut ja pitänyt satoja puheita, suojellut tapahtumia ja hankkeita, edustanut, emännöinyt, kohdannut ihmisiä.

Muistelmissaan Jenni kirjoittaa päättäneensä, että olisi ”aina läsnä omana itsenäni ja hahmottaisin kaiken harvinaisuuden ja ohikiitävyyden”.

Sanat ovat melkein runo. Se sopii, sillä runous on Jenni Haukiolle rakasta. Hänellä on 1 400 runokirjan kokoelma, jota hän alkoi kerätä jo teininä, samoihin aikoihin kun ryhtyi itse kirjoittamaan tavoitteellisesti.

”Runous on siitä upea kirjallisuudenlaji, että sen äärelle voi palata yhä uudelleen. Eri elämäntilanteissa runoista löytää ikään kuin täsmävoimaa”, hän sanoo.

”Ja runous on meille kaikille, meitä kaikkia varten. Ei ole yhtä oikeaa tapaa nauttia runoudesta. Ei se ole vain korkeakulttuurista käyttöpääomaa.”

Ensimmäiset runonsa Jenni Haukio kirjoitti leikki-ikäisenä: äiti kirjoitti muistiin tyttären tekemiä riimejä. Ala-asteen kevätjuhlassa Jenni luki ääneen kirjoittamansa luontorunon, parikymppisenä hän voitti valtakunnallisen runokilpailun ja sai esikoiskokoelmansa julki.

Nyt Jenni lukee runoja myös Aaro-pojalleen. Kaksikon päivittäiset lukuhetket alkoivat, kun lapsi oli vasta kahdeksan päivän ikäinen.

”Aaro on erityisen ihastunut Jukka Itkosen runoihin. Niillä on kyllä paljon annettavaa meille aikuisillekin.”

RUNOTYTTÖ OLI MYÖS ­maailmaa parantava nuori. Siksi Jenni Haukio ymmärtää hyvin nuoria ilmastoaktivisteja, jotka nyt yrittävät herättää yhteiskuntaa toimimaan. Klubin takahuoneessa puhumme hänelle tärkeästä aiheesta.

”Aina kun minulle heräsi tietoisuus jostakin yhteiskunnallisesta epäkohdasta, liityin järjestöön, joka sitä asiaa yritti korjata. Olen ollut esimerkiksi Amnestyn jäsen, ja Animaliaan kuulun yhä. Ymmärrän todella hyvin sen tunteen, joka nykyisillä nuorilla aktivisteilla on.”

Me keski-ikäiset saimme toteuttaa idealismiamme rauhassa suurilta yleisöiltä. Nykyiset nuoret aktivistit saavat suuremman vaikutusvallan hintana niskaansa sosiaalisen median syvän pään, uutismedian kohuotsikot ja konservatiivisen kansanosan vihan.

Se surettaa Jenniä.

”Meillä kansakuntana ei ole mitään sen hienompaa ja arvokkaampaa kuin nuoret, jotka välittävät suunnasta, johon olemme kulkemassa. He välittävät siitä, mihin suuntaan Suomi muuttuu, ja käyttävät siihen aikaansa ja voimiaan ja ajatteluaan”, hän sanoo.

”Jos heihin kohdistuu väheksyntää tai mitätöintiä tai jopa aggressiota, se on väärin. Minusta se on todella väärin.”

ELÄINTEN OIKEUDET ovat olleet Jennille erityisen tärkeitä. Hän lopetti punaisen lihan syönnin 24-vuotiaana eikä ole presidentin puolisonakaan salaillut ajatuksiaan tehotuotannon ja turkiselinkeinon tuomittavuudesta.

Ehkä suurin kohu syntyi Jenni Haukion 2015 kirjoittamasta Suojele, älä tuhoa -runosta, joka julkaistiin eläinten asemaa pohtivassa Eläimet yhteiskunnassa -teoksessa. Runo katsoo maailmaa häkkieläimen näkökulmasta, eikä sitä voi lukea liikuttumatta. Turkisalan edustajat raivostuivat.

”En pohtinut etukäteen yhtään sitä, mitä siitä ajatellaan. Teksti on täysin pidäkkeetön. En olisi kirjoittanut sitä, jos olisin pelännyt sen vastaanottoa. Olen ollut monta kertaa kohuissa eläinten asemaa koskevien mielipiteideni vuoksi, ja ne reaktiot on sitten eletty läpi”, hän sanoo.

”Monet ihmiset tässä meidän ajassamme valitsevat olla hiljaa pelon takia. Se on tosi harmillista ja huolestuttavaa. Se on tietysti myös hyvin inhimillistä.”

Selvää on, että presidentin puolisona Jenni Haukio on joutunut tasapainoilemaan ajatustensa ja roolin vaatimusten välillä. Instituutio ei voi toimia samalla tavalla kuin yksityishenkilö.

”Arvoni ovat pysyneet varhaislapsuudesta tai nuoruudesta asti. Olen ollut niiden parissa aktiivinen jo ennen näitä presidenttivuosia, ja tiedän, että tulen tavalla tai toisella olemaan jatkossakin.”

KOHTA ELÄMÄ MUUTTUU taas. Ensi vuonna Suomi saa uuden presidentin ja Jenni Haukio muuttaa Mäntyniemen-virkakodista siihen oikeaan. Vapauden ja uuden ajan voi melkein jo haistaa.

”Tiedän, että viimeinen päivä presidentin puolisona tulee olemaan täynnä kiitollisuutta siitä, että olen saanut palvella maatani näin pitkään. Ja varmaan siinä on huojentuneisuuttakin siitä, että kaikki on sujunut hyvin. Tai siis toivottavasti sujuu hyvin loppuun asti”, hän sanoo.

”Nähtäväksi jää, mitä teen sitten. Ensimmäiseksi ainakin menen koiran kanssa lenkille. Se ei muutu.”

Jenni sanoo unelmoivansa ihan tavallisista asioista: terveenä pysymisestä ja onnellisesta, tasapainoisesta arjesta.

”Ja mahdollisuudesta viettää aikaa kirjoittamisen kaltaisten, itselleni merkityksellisten asioiden parissa.”

EEVAN KIRJAKLUBI ALKAA olla lopussa. Jenni Haukio on vastannut kysymyksiin välittömästi, melkein yhtä rennosti kuin takahuoneen epävirallisissa keskusteluissa. Hän on kiittänyt yleisöä hyvistä kysymyksistä ja kertonut, mikä kirja kaikkien pitäisi lukea (Kalevala).

Lopuksi pyydän häntä lukemaan runon. Olemme sopineet tästä etukäteen, ja hän on valinnut Claes Anderssonin Kesät me muistimme, aina kesät -runon. Se on kaunis ja herkkä ja aika hauska teksti valon vuodenajan merkityksestä meille suomalaisille.

Kun Jenni lukee Anderssonin sanat, hänen läsnäolonsa täyttää lehtitalon aulan. Siinä hetkessä läsnä on ihan kokonainen ihminen.