Miten kukaan ei ole kertonut, että täältä saa näin paljon rahaa! Olin parikymppinen ja juuri löytänyt nettikasinon.

Tunsin saavani kaiken rahan ilmaiseksi – klikkasin vain muutamasta kohdasta. Se tuntui helpolta. Saatoin voittaa esimerkiksi 500 euroa, ja tunsin, että se oli täysin omaa ansiotani. Kasino olisi paikka, josta voisin saada jatkossakin rahaa helposti, ajattelin.

Nettikasinon löytäminen sinetöi sen, mitä tapahtui seuraavan kymmenen vuoden aikana.

JO LAPSENA pelaaminen herätti minussa tunteita, joita sen ei kuulu herättää. Se koukutti minut heti.

9-vuotiaana pelasin kaupan peli­automaatilla rahat, jotka jäivät yli viikkorahoilla ostetuista karkeista. Myös perheen yhteisillä kauppareissuilla pysähdyimme pelikoneiden luo, ja pelasin vanhempieni kanssa.

En ymmärtänyt rahapelaamisen logiikkaa: sitä että talo voittaa aina. Ei sellainen mahdu lapsen ajatteluun. Sillä ei ollut merkitystä, kuinka paljon laittoi peliin vaan sillä, kuinka paljon sieltä tuli pois.

On vaikea määritellä, oliko kyse siitä, että ajatusmallini olivat heti vääränlaisia. Vai oliko kyse siitä, että raha­pelaaminen on ylipäätään haitallista lapselle? 1980-luvulla ei puhuttu pelaamisen haitoista. Siksi en syytä vanhempiani: he elivät myös sitä kulttuuria. Aiemmin oli myös normaalia, ettei käytetty turvavöitä. Ei vanhemmilleni tullut mieleen, että jos pelaa lapsen kanssa tuplapottia, siinä on jotain väärää.

Kyse oli ehdollistumisesta: kun johonkin tottuu ja sitä toistaa, siihen koukuttuu. Meillä oli myös puutetta rahasta. Vanhempani olivat nuoria ja äitini opiskeli, eikä meillä ollut ylimääräistä rahaa. Siksi sen saaminen houkutteli.

15-vuotiaana pelasin jo kaikki rippilahjaksi saamani rahat. Minua harmitti: hitto, miten saatoinkin tuhlata kaiken!

ISÄNI MASENTUI VAKAVASTI, kun olin 17-vuotias. Arki alkoi pyöriä sairauden ympärillä. Olin katkera. En voinutkaan alkaa elää parhaita vuosiani! Olin samaan aikaan huolissani isästäni ja vihainen hänelle. Se tuntui ristiriitaiselta: saako olla vihainen ihmiselle, joka on sairas?

En pystynyt hallitsemaan tapahtumia enkä tunteitani. Minusta tuli koko perheen kannattelija. Jotta jaksoin sitä, pelasin. Siitä tuli turvallinen ja hyvä olo ja pystyin unohtamaan tunteeni.

Sitten löysin nettikasinon.

Alkoi kymmenen vuoden ajanjakso, joka on yhtä sumua. Silloin tapahtui paljon. Elämässäni oli kivoja asioita: olin naimisissa, sain kaksi ihanaa lasta ja tein kivoja töitä. Normaalin elämän lisäksi oli jotain todella epänormaalia. Koko ajan pinnan alla voin huonosti – olin sivustaseuraaja elämässäni. Olin ahdistunut, tunsin itseni ulkopuoliseksi enkä saanut kiinni mistään.

Pelasin kaikkea mahdollista: nettikasinoa ja kauppojen rahapelejä. En voinut käydä ruokakaupassa ilman, että menin pelaamaan täyspottia. Pelaamiseni oli pakonomaista. En todellakaan halunnut tehdä sitä, eikä pelaaminen aiheuttanut enää mielihyvää. Voin fyysisesti pahoin.

Se myös vei aikaa arjestani: en vain pystynyt lähtemään pelikoneelta pois. Saatoin sanoa kotona, että käyn nopeasti kaupassa, mutta se venyi kahteen tuntiin. Tiesin, että minua odotetaan, mutten kyennyt lähtemään.

Mihin oli kadonnut se tunne, johon olin pelaamisessa rakastunut? Se, mistä oli tullut hyvä olo? Miksi en päässyt enää pelaamalla siihen tilaan, jossa voin unohtaa kaiken muun? En päässyt pakoon mihinkään.

Pelaamisesta oli tullut osa identiteettiäni. Ihminen, jolle pelaaminen ei ole ongelma, ajattelee voittaessaan, että kävipä hyvä tuuri, ja hävitessään, että kävipä huono. Peliriippuvainen ajattelee voittaessa, että olenpa erikoislaatuisen hyvä tässä. Minä pystyin vaikuttamaan pelin kulkuun! Hävitessä ajattelee, että olenpas minä huono ihminen. Niin minäkin ajattelin. Ajatukseni olivat sairaita.

KAIKKI HUIPENTUI SIIHEN, että menetin lopullisesti kosketuksen itseeni. Luovuin kaikista moraalisista periaatteistani.

Ensin pelasin omat rahani, sitten puolisoni rahat ilman lupaa. Tässä kohtaa moni pysähtyy ja ymmärtää tilanteen vakavuuden. Minulle pysähdystä ei tullut. Pakon­omainen pelaaminen jatkui, ja aloin ottaa pikavippejä ja lainoja läheisteni nimiin. Sain pidettyä asian salassa esimerkiksi ajamalla päivittäin vanhempieni postilaatikolle ja nappaamalla laskut pois. En ajatellut tekeväni rikosta – tein vain, mitä minun täytyi tehdä. Lainaisin vain ja maksaisin kaiken heti pois, kun voittaisin peleissä. Sitten kaikki olisi hyvin.

Lopulta olin niin ahdistunut, että ajauduin umpikujaan. Salailuni paljastuisi hetkenä minä hyvänsä. Olin vakuuttunut siitä, etten voisi koskaan toipua. Olin niin paha ihminen, että läheisilleni olisi palvelus, jos tämä päättyisi kuolemaani.

EN LÄHTENYT YRITTÄMÄÄN itsemurhaa, lähdin tekemään sen. Se ei ollut hätähuuto. En jättänyt jälkeeni lappuja. Silloin oli vuosi 2014, ja olin 29-vuotias.

Mummuni sai etiäisen, mistä minua kannattaisi etsiä. Lopulta isovanhempani löysivät minut mökiltämme, saunakamarin lattialta. Ambulanssi kiidätti minut sairaalaan.

Sairaalassa läheisilleni selvisi, mistä todella oli kysymys ja miten olin varastanut heiltä. He yrittivät ehdottaa, että selvittäisimme asiat keskenämme ilman poliisia ja että keksisimme kyllä keinot. Tiesin, ettemme keksisi. Summa oli niin iso. En ollut osannut edes tappaa itseäni, joten sain uuden syyn vihata itseäni.

Siksi minulle oli tärkeää saada edes kantaa vastuuni. Sain luvan poistua sairaalasta hetkeksi, joten menin käymään Porin poliisilaitoksella ja tunnustin tekemäni rikokset.

Olin sairaalan osastolla muutaman päivän. Siihen aikaan rahapelaamiseen liittyviä ongelmia ei osattu hoitaa samalla tavalla kuin nykyään. Sairaalassa hoidettiin vain itsetuhoisuuttani, eikä pelaamisesta puhuttu mitään. Papereihini ilmestyi kuitenkin sairauteni diagnoosi: pelihimo. Sain keskusteluapua.

Pelaaminen jatkui silti vielä yli vuoden, vaikkei yhtä pakonomaisena. Olin hukassa.

Näihin aikoihin tapasin nykyisen puolisoni. Olin ihanan uuden parisuhteen takia tosi onnellinen. Moni asia oli hyvin elämässäni, ja silti pelasin ja voin huonosti. En ymmärtänyt, mikä minussa oli vikana ja miksi en osannut käyttäytyä toisin. Tunsin olevani kelvoton, ja rahapelaamisen piilotteleminen puolisoltani oli raskasta.

Sitten puolisoni löysi keittiön kaapista kasan maksamattomia laskuja.

OLET SAIRAS ja tarvitset apua. Mä rakastan sua, mutta en sitä pelaajaa, joka sussa on. Hoidetaan se pois. Puolisoni sanat olivat merkityksellisiä ja alku toipumiselleni.

Toipumiseni ei lähtenyt itsemurhayrityksestä. Miten se olisikaan voinut? Olin niin pettynyt siihen, etten kuollut – en osannut edes tappaa itseäni.

Sen sijaan puolisoni sanat puolitoista vuotta itsemurhayrityksen jälkeen saivat ymmärtämään, että minussa on jotain rakastettavaa, ja pelaajan minussa voi hoitaa.

Olin surun ja masennuksen valtavassa aukossa. Kaikki oli vain mustaa, itkuisia turvonneita silmiä. Mutta puolisoni toi valon pilkahduksen. Voisiko elämä olla muutakin kuin tätä?

Jotta voi toipua, peliriippuvaisen on pystyttävä taas ajattelemaan, että hän on niin arvokas ihminen, että ansaitsee hyvän elämän. Vieroksun ajattelumallia, että muutoksen on lähdettävä ihmisestä itsestään. Työ pitää totta kai tehdä itse, mutta muutoksen siemenet kylvää usein joku muu. Tarvitaan kokemus, että joku ojentaa kätensä ja hyväksyy kokonaan. Tarvitaan joku, joka osoittaa, ettet ole yhtä kuin ongelmasi. Sanoilla on iso merkitys!

Olin ollut pitkään elämässäni ikään kuin apukuskin paikalla, ja auto heittelehti. Puolison sanojen myötä luovutin, mutta hyvällä tavalla. Päästin puolisoni hetkeksi kuskin paikalle. Olin valmis tekemään mitä vain, jotta toipuisin.

Seuraavana aamuna menimme terveyskeskuslääkärin luo, ja hän otti asian vakavasti. Tunsin, että sairaat ajatukseni ja kaoottisuus olivat totta. Lääkäri sanoi tekevänsä kaikkensa, että saan apua. Se tuntui uudelta valonpilkahdukselta: jos joku sanoi tekevänsä kaikkensa eteeni, se tarkoitti sitä, että minussa oli jotain pelastettavaa.

Sain keskusteluapua, aloin ottaa selvää sairaudestani ja käsitellä asioita ensimmäistä kertaa elämässäni. Vuonna 2018 Minerva julkaisi kirjani Kun pelihimo ottaa vallan – Peliriippuvuus ja siitä selviäminen.

MINUA EI OLE KOSKAAN JÄTETTY YKSIN. Vanhempani pysyivät rinnallani, vaikka tein rikoksia heitä kohtaan. Tiedän olevani etuoikeutettu. Ilman heitä en ehkä olisi pystynyt toipumaan. Kaikilla ei ole sellaista perhettä voimavarana.

En olisi tässä ja nyt näin hyvinvoivana myös ilman isoa yhteisöä, ihmisiä, jotka ovat tukeneet minua. He ovat osa tarinaani. Kun olen puhunut asioistani, ihmiset ovat pääosin olleet empaattisia ja tukeneet. Koska muut ovat hyväksyneet minut, olen itsekin hyväksynyt itseni. Kenenkään ei tarvitse selviytyä yksin.

Kun puhun koulutuksissa elämästäni, moni kauhistelee velkasummiani. Mutta kamalimmat asiat, joita minun on vaikea antaa itselleni anteeksi, eivät liity velkaan. Ne liittyvät siihen, miten olen voinut ajatella itsestäni niin kamalia asioita. Tekisi mieli halata sitä menneisyyden ihmistä ja sanoa, että ajatuksesi eivät pidä paikkaansa. Olet ihan hyvä ihminen.

Minun on täytynyt oppia elämään häpeän kanssa. Käännekohta oli keskustelu, jonka kävin itseni kanssa, kun kaikki tekemiseni olivat vielä avohaavoja. Olin tehnyt rikoksia ja valehdellut hirveästi. Kun kävelin kaupungin läpi, minusta tuntui kuin jokainen vastaantulija olisi tiennyt, mitä olin tehnyt.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko vedän hupun päähän ja sulkeudun kotiin. Tai suoristan selkäni ja alan elää elämääni.

Päätin, että jälkimmäinen olisi velvollisuuteni, koska sain uuden mahdollisuuden. Puhuisin niiden äänellä, joiden ääni ei tässä yhteiskunnassa kuulu tai jotka eivät ole enää täällä puhumassa.

Haluan antaa eteenpäin sitä, mitä olen itse saanut. Ehkä joku riippuvainen saa ajatuksen, että hän kelpaa sellaisenaan, ja jos hänellä on ongelma, siihen saa hakea apua.

Ennen häpesin itseäni ihmisenä. Nyt häpeän enää tekojani. Olen tunnustanut rikokseni, suorittanut tuomioni talousrikoksista ja tehnyt töitä saavuttaakseni läheisteni luottamuksen. Totta kai se kaikki hävettää, mutta se on tervettä häpeää.

OLIN VUOSIA MYÖS HÄVENNYT SITÄ, millainen olin äitinä. En osannut olla tavallinen vaan tein hirveitä asioita. Pitkään luulin, että olen aina vain pelannut enkä ole tehnyt lasteni kanssa mitään.

Kerran ex-mieheni lähetti tyttäreni mukana muistitikun, jossa oli vanhoja valokuvia tyttöjen lapsuusajoilta. Soitin heti äidilleni: olenhan minä tehnyt lasten kanssa vaikka mitä! Äiti sanoi, että totta kai olet, olet ollut hyvä äiti.

Kaiken sen itserankaisun keskellä olin luonut muistikuvan, että olin ollut surkea äiti. En edes muistanut niitä hetkiä, jotka näin valokuvina. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun peliriippuvuudesta tulee identiteetti ja pelien tapahtumat alkavat määritellä, millainen on ihmisenä. Koska olin hävinnyt peleissä, ajattelin, että olen huono ihminen ja äiti.

Olen iloinen, että sain kokea vielä vauva-ajan terveenä – ilman valtavaa psyykkistä painetta ja itseni syyttelyä.

RAHAPELAAMINEN on minulle nykyisin täysin merkityksetöntä. On vaikea käsittää, miten se on joskus ollut minulle addiktoivaa. Se ei kiinnosta minua pätkääkään.

Syvemmin ajatellen se merkitsee kuitenkin minulle jotain, sillä teen töitä asian parissa. Yritän työlläni muuttaa rahapelaamisen kulttuuria Suomessa. Työskentelen Sosped-säätiössä, joka auttaa toiminnallisista riippuvuuksista kärsiviä, kuten rahapeli- ja digipeliriippuvaisia.

Haluan muistuttaa, että riippuvuuden takana on aina ihminen, joka on hukassa itsensä kanssa. Kukaan ei valitse riippuvuutta.

Peliriippuvuudesta halutaan puhua yksilön ongelmana: tällä on jokin poikkeuksellinen vika, joka on aiheuttanut riippuvuuden. Ajatusmallilla suojellaan itseä, ja taustalla on pelko. Ymmärrän sen tosi hyvin, sillä riippuvuus on superpelottavaa. Olisi pelottavaa myöntää, että yksilössä ei olisikaan poikkeuksellista vikaa, sillä sehän tarkoittaisi, että kelle tahansa voisi käydä niin.

Siksi on helpompi olla kova, luoda riippuvuudesta kärsivästä stereotyyppinen kuva ja turvautua ulkoisiin asioihin: Minusta ei voi tulla riippuvaista, koska olen työssäkäyvä ja minulla on omistusasunto. Mutta ei riippuvuus katso mitään tuollaista.

MINULLA ON 250 000 euroa ulosotossa. Joskus tuntuu kuin heittelisi seteleitä ikkunasta. Velka on niin iso, etten pysty maksamaan sitä koskaan palkallani. On vaikea hyväksyä, etten mahda asialle mitään.

Olen tarkka taloudestani. Ulosottovelallisenakin pystyn elämään hyvää elämää. Pystyn maksamaan laskuni ja kaapissa on ruokaa – perusasiani ovat kunnossa.

Juuri peruselämä on se, mistä nyt nautin. Voin olla rehellisesti oma itseni. Mennä sohvalle makaamaan, eikä minun tarvitse pelätä, milloin haastemies soittaa tai mitä postilaatikossa on. Ei tarvitse joka päivä pelätä, loppuvatko rahat ja miten pystyn hallitsemaan käyttäytymistäni.

Olen alkanut opiskella Turun yliopistossa digitaalista kulttuuria. Sen myötä ikään kuin silitän menneisyyden itseäni ja sanon hänelle, että kyllä tässä elämässä ehtii vielä.

Minulla on ystäviä, sellaisiakin, jotka ovat tutustuneet minuun kaiken jälkeen ja tietävät menneisyyteni, mutta silti he ovat valinneet olla ystäväni. Kaikki se tekee minusta onnekkaan ihmisen.

Teen nyt asioita, jotka tuottavat hyvinvointia minulle ja läheisilleni. Jos olen jäänyt johonkin koukkuun niin hyvinvointiin.”

Apua peliriippuvuuteen: pelirajaton.fi, peluuri.fi

Juttu on julkaistu Trendissä 3/22.