Kun Jasmin Hamidin isä joutui saattohoitoon, Jasmin kävi isänsä luona joka päivä – yksi asia tuntui erityisen tärkeältä
Kun Jasmin Hamidin isä sairastui muistisairauteen, roolit vaihtuivat. Jasmin eli ruuhkavuosia ja oli vanhempien tukena. Kuoleman jälkeen on avautunut uusi mahdollisuus.
Ei ole liian aikaista puhua isän kuolemasta”, Jasmin Hamid, 41, sanoo rauhallisesti.
Hautajaisista on kaksi ja puoli viikkoa. Jasmin istuu tyynenä keittiössään Helsingin Kalasatamassa. Keittiöstä aukeaa näkymä urbaanille sisäpihalle, toisesta päädystä merelle.
”Minulla on ollut aikaa sopeutua vääjäämättömään”, hän jatkaa.
Isä sai lääkäriltä muistisairausdiagnoosin kahdeksan vuotta sitten. Hän oli hakenut apua itse. Se on poikkeuksellista, sillä yleensä läheiset joutuvat patistelemaan ikäihmisiä muistitutkimuksiin.
Isä ei halunnut enää ajaa autoa, sillä hän tunsi, ettei kaikki ollut kunnossa eikä reaktionopeus riittänyt. Perhe ei aluksi osannut ottaa isän epäilyjä tosissaan, vaikka tämä etsi sanoja.
”Pidimme isän käytöstä vanhuuden höperöitymisenä ja vähän hihittelimme sille välillä siskon kanssa. Nyt se harmittaa.”
Isällä oli myös vaikeuksia tuottaa puhetta. Motoriikka heikkeni eikä hän enää nähnyt eikä kuullut kuten ennen. Sosiaalisissa tilanteissa isä hiljeni. Jasmin on tuntenut syyllisyyttä siitä, ettei hän ollut aina kärsivällinen.
”Kun isän oli vaikea saada sanottua jotakin, sanoin sen hänen puolestaan. Jos hän ei kuullut, saatoin ajattelemattomuuttani ohittaa hänet. Minun olisi pitänyt pysähtyä eikä jättää ulkopuolelle, kun hän ei pysynyt kärryillä.”
Edessä piti olla aktiiviset eläkepäivät. Isällä oli ollut suunnitelmia niitä varten. Vanhemmat nauttivat matkustelemisesta ja kulttuurista. Oli nähty kiinalaiset terrakottasotilaat, Egypti, Euroopan suuret pääkaupungit. Sitten isä sai diagnoosin. Hän oli silloin 68-vuotias. Isä oli diagnoosista pahoillaan ja pyyteli perheeltä anteeksi.
”Sairauden lisäksi hänellä oli huono omatunto aiheuttamastaan vaivasta. Se oli sydäntäsärkevää.”
Viisi vuotta sitten nuorimman lapsensa nimiäisissä Jasmin huomasi, että isä seisoi lapsen vaunukopan vieressä ja totesi, että mukava nähdä. Hän puhui tyhjälle kopalle.
Diagnoosin jälkeen perheellä kävi tuuri, eivätkä he jääneet yksin. Helsingin kaupungin asiakasohjaaja oli aktiivinen ja ryhtyi tarmokkaasti järjestämään asioita.
Asiakasohjaaja kysyi Jasminin äidiltä, onko tällä matkoja tiedossa, sillä nyt varattaisiin koko kevääksi omaishoitajan vapaat. Hän ohjasi tekemään edunvalvontavaltuutuksen ja järjesti isälle päivätoimintapaikan ja taksikyydit sinne.
Äitikin oli päättäväinen.
”Äidissä on hyvää itsekkyyttä, hän osaa vaatia. Ihailin hänen nyt hoidetaan tämä asia -mentaliteettiaan.”
Isän sairaus eteni pikkuhiljaa. Viisi vuotta sitten nuorimman lapsensa nimiäisissä Jasmin huomasi, että isä seisoi lapsen vaunukopan vieressä ja totesi, että mukava nähdä. Hän puhui tyhjälle kopalle.
”Se tuntui uskomattomalta. Sanoin miehelleni, että nyt on tosi kyseessä.”
Isä pärjäsi kotona, mutta omaishoitajana toiminut äiti ei voinut jättää häntä lainkaan yksin. Isä vietti muistiyksikössä jaksohoidossa viikon joka kuukausi. Silloin äiti sai levätä.
Jasmin havahtui äidin vastuun täysimittaisuuteen, kun tämä soitti ja sanoi: ”Haluaisin käydä ruokakaupassa. Voisitko tulla hetkeksi?”
Jasmin ja hänen siskonsa olivat äidin tukena. Jasmin oli silloin yrittäjä, joten hän pystyi säätelemään aikataulujaan.
Viikonlopuksi Pariisiin! Kun ystävät hehkuttivat sosiaalisessa mediassa aikuisten minireissuja, Jasmin tunsi erillisyyttä. Ystävillä oli hyväkuntoiset vanhemmat, jotka tarjoutuivat lastenhoitajiksi.
Hänen vanhempansa saattoivat tulla kylään korkeintaan kahdeksi tunniksi, ja silloin äidillä oli kahden pienen lapsen sijaan kolme vaippahousua hoidettavanaan. Äidin huomio oli isässä ja tämän hoidossa.
Vaikka isän sairauteen, otsaohimolohkorappeumaan, liittyy usein hankaliakin persoonallisuuden muutoksia, isä pysyi rauhallisena. Se helpotti kaikkia. Roolien vaihtuminen oli silti riipaisevaa.
Isä oli aina auttanut Jasminia seinien maalaamisessa ja muuttamisessa. Nyt tyttären piti välillä auttaa isää syömään. Ensimmäinen kerta tuntui oudolta: tässä minä syötän omaa isääni.
”Mietin, miltä isästä tuntui, kun tytär syöttää puuroa. Hän ei voinut enää kommunikoida tunteistaan.”
Epätietoisuus oli vaikeaa. Jasmin ymmärsi, että muistisairaus etenisi, mutta muusta ei ollut varmuutta. Sellaiseen suunnittelemattomuuteen hän ei ollut tottunut.
Jasmin on ollut pienestä pitäen järjestelmällinen. Hänen kuittinsa ja tiliotteensa ovat säntillisesti tulostettuina ja mapissa, tiptop.
”Isän sairastumisen lisäksi lasteni vauvavuodet pakottivat laskemaan rimaa ja luopumaan täydellisyyden tavoittelusta.”
Jasmin osoittaa todistetta, jääkaappi-pakastimen ovia. Ne ovat täynnä lasten liimaamia tarroja.
”Vieraat reagoivat, että ohhhoh, mutta minulle ne ovat perhe-elämää. Tämä on lastenkin koti. En näe sotkua ympärilläni, en edes vaate- tai lelukasoja.”
Isän viimeisinä vuosina Jasmin joutui luopumaan ajatuksesta, että hänen lapsensa saisivat viettää aikaa isovanhempien kanssa. Isä oli siihen liian sairas ja äiti kiinni isän hoidossa. Yökyläily ei tullut kuulonkaan.
Jasminin piti hyväksyä se, että kun lapset puhuivat isovanhemmista, he tarkoittivat Jasminin miehen, Santtu Hulkkosen vanhempia.
”Olen surrut sitä, ettei lapsille jäänyt isästä muistoa.”
Syksyllä 2024 isän vointi huononi selvästi. Jasmin alkoi käydä vanhempiensa luona parin kilometrin ajomatkan päässä säännöllisesti yhdeksän maissa. Hän auttoi äitiä nostamaan isän sänkyyn, jotta tämän ei tarvitsisi siirtyä sinne liian aikaisin kotihoidon työntekijän aikataulun vuoksi.
Jasminin mies ei kyseenalaistanut käyntejä, vaikka kotona oli kaksi alle kouluikäistä lasta.
Isä ei enää pystynyt puhumaan. Jasminia ilahdutti, että tämä tunnisti kuitenkin hänet ja lapsenlapsensa.
”Tuntui oudolta, että tilanteessa ei todella ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema.”
Jasmin piti isälle iltaisin monologeja lasten kuulumisista. Hän kertoi myös, että hänellekin kuuluu hyvää, se oli aina ollut vanhemmille tärkeää.
Oli hyvä työ ja hyvä palkka. Hän ehti kertoa isälle uudesta työstään pohjoismaisen osakevälittäjän Nordnetin talousasiantuntijana. Oli iso muutos siirtyä sosiaalisen median talousasiantuntijasta palkkatöihin pankkiin.
Isä oli seurannut läheltä tyttärensä uraa. Jasmin valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi ja sai roolin Salatut elämät -sarjassa Katariina Mäkelänä. Sen jälkeen hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon vihreistä. Viime vuosina hänet on tunnettu sijoittajana ja somevaikuttajana, jolla on yli 55 000 Instagram-seuraajaa.
Maaliskuun alussa isä sairastui keuhkokuumeeseen. Hänet vietiin sairaalaan, munuaiset olivat pettämässä. Lääkärin mukaan paranemisesta ei ollut lääkityksestä huolimatta toivoa. Hän teki päätöksen saattohoidosta. Lääkäri sanoi, että todennäköisesti loppu on nopea.
”Se oli surullisin hetki koko kahdeksan vuoden aikana.”
Isä sai sairaalassa oman huoneen. Jasmin sanoi kotona, että häntä ei nyt näy vähään aikaan. Hän kävi isän luona joka päivä ja teki sairaalasta etätöitä. Isä oli tajuton, mutta Jasminista tuntui tärkeältä kiittää häntä ja jättää hyvästit.
”Tuntui oudolta, että tilanteessa ei todella ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema.”
Kun oli kulunut viikko, Jasminista tuntui, että hän haluaisi jo perheensä luo. Kymmenentenä yönä isä kuoli. Jasmin ei ollut silloin läsnä. Isä eli 76-vuotiaaksi.
On ihmeellistä, miten arkisia asioita kuoleman jälkeisistä hetkistä muistaa. Jasminin mieleen tulee, kuinka äiti sanoi paistaneensa kuhaa. Ja että tämä kertoi ostaneensa jugurttia vaikka ei edes syö sitä.
”Sitten äiti sanoi, että täytyypä perua invataksi hoivakodista takaisin kotiin.”
Jasmin nappaa pöydältä kukallisen lautasliinan ja pyyhkii hiljaa kyyneleitä.
Vuodet ovat muuttaneet Jasminin suhdetta sosiaaliseen mediaan. Hän ei enää jaksa jakaa itsestään yhtä paljon asioita kuin ennen. Hän saattaa puhua vanhemmuudesta ja kertoa mökkiviikonlopusta, mutta lapset eivät esiinny hänen kanavallaan, eikä Jasmin puhu heistä julkisesti enää nimillä.
Kuusivuotias esikoinen ei tunnu miettivän vaarin kuolemaa suuresti, mutta neljävuotias kuopus puhuu siitä päivittäin.
Ennen hautajaisiin menoa kuopus kysyi, kuka kaivaa kuopan. Pitääkö ottaa oma lapio mukaan? Tuleeko vaarista zombie? Tuleeko haudassa nälkä?
Sitten kuopus mietti, että vaari ei nyt tiedä, että hän on jo neljä. Vaari luulee, että hän on edelleen kaksi.
”Melkein joka päivä hän kysyy, itkenkö minä ja miksi minua harmittaa, että vaari kuoli.”
Jasmin tietää, että kumpikaan lapsista ei voi aidosti surra ja kaivata hänen isäänsä, koska heillä ei ollut läheistä suhdetta tämän sairauden takia.
”Hän on ollut heille vanha, pelottava, omituinen mies, jonka puheesta ei saa selvää ja joka kävelee seinistä tukea hakien.”
Kun Jasmin miettii isäänsä nyt, hän näkee mielessään tämän terveenä.
”Vasta nyt olen voinut katsoa hänestä otettuja kuvia kännykästä. Harmittaa, että niitä on vain viideltä viime vuodelta. Missä vanhemmat kuvat ovat? Onko niitä? Ne ovat jossakin aiempien puhelimien ja muistikorttien syövereissä.”
Jasminin ja isän suhde oli lämmin, vaikka tämä piti tyttärilleen kovaa kuria. Ei puhettakaan, että Jasmin olisi päässyt ysiluokkalaisena kavereiden kanssa ruotsinristeilylle – mistä hän kiittää nyt.
Isä oli myös moderni. Hän laittoi ruokaa, imuroi ja tiskasi.
”Kun julkisuudessa käytiin arvokeskustelua kotitöistä, ihmettelin, että miten niin miehet eivät kokkaa ja siivoa, mistä puhutaan? Taisin myös valita puolison, jolle kotityöt ovat itsestäänselvyys.”
Sisko kertoi hiljattain, mitä isä oli tehnyt hänen puolestaan yhden kesän ajan. Sisko oli ollut kahvila Ekbergillä kesätöissä, ja työpäivät olivat alkaneet aamukuudelta. Isä oli ajanut siskon kahvilalle joka aamu. Ja kun isänäiti oli joutunut sairaalaan, isä ja tämän veli olivat käyneet vuoron perään viemässä äidille sairaalaan kotiruokaa. Sellaisena Jasmin isän muistaa.
Muistojen rinnalla on syntymässä myös jotain uutta.
Siitä on kaksi vuotta, kun Jasminin äiti oli edellisen kerran vahtimassa lapsenlapsiaan. Nyt lapsilla on uusi mahdollisuus olla isoäitinsä kanssa. Tämä on vielä hyvässä kunnossa ja voi nauttia eläkepäivistä.
Jasminia ajatus hymyilyttää. Hän on jo sanonut äidille, että jos tällä ei ole tekemistä, hänen perheensä kyllä keksii sitä.
Ajatus siitä, että lapset voivat mennä isoäidille yökylään, on suorastaan ihmeellinen.
”Toivon, että äidille ja lapsille muodostuu lämmin suhde ja he voivat tehdä asioita, joita muistella aikanaan.”
Jasmin toivoo myös, että hänen lapsensa muistaisivat isoisän sairastamisen ajalta sen, että läheisistä pidetään huolta.
Jos Jasmin saisi haluamansa, hän ostaisi miehensä ja äitinsä kanssa Kalasatamasta asunnon. Sen yhteydessä olisi yksiö, jossa äiti voisi asua.
”Ei au pairina vaan itsenäisesti!”
Joka tapauksessa äiti pääsee taas pitkästä aikaa Mikkeliin mökille, jonne Jasmin ja sisko suunnittelevat uutta laituria. Tuntuu hyvältä pitää huolta mökistä. Kesäkin on tullut.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 6/2025.
