"Kun aloitin hedelmöityshoidot 34-vuotiaana, minulla ei ollut puolisoa eikä kovaa vauvakuumetta. Olin eronnut edellisestä suhteesta jo pari vuotta aiemmin enkä halunnut uutta parisuhdetta vain isän löytämiseksi. Ajattelin, ettei lasten hankinta ole miehestä kiinni. Kerroin hoidoista vain kahdelle ystävälleni.

Halu saada lapsi kasvoi hoitojen alettua. Niissä meni monta vuotta ja minulla oli joitakin keskenmenoja. Pidin välillä taukoa, sillä hoidot olivat äärettömän rankat fyysisesti. Munarakkuloita kasvattaessa vatsa turposi palloksi kuin olisin ollut viimeisilläni raskaana. Kerran otin kuvan piikeistä, joita olin itseeni pistänyt. Niistä tuli iso vuori.

Hoidot kulkivat samaa tahtia vuodenaikojen kanssa. Kun lähdin klinikalta tammikuussa, satoi räntää ja oli harmaata. Kevät ja kesä olivat toiveikasta aikaa. Syksyllä puista putoavat lehdet konkretisoivat hoitojen epäonnistumisen. Se oli murskaavaa, mutta päätin, etten luovuta.

Sain viimeisen keskenmenon kaksi kuukautta ennen kuin hoidot vihdoin onnistuivat.

Raskausviikolla yhdeksän lääkäri totesi ultra­äänitutkimusta tehdessä, että täällähän on toinenkin. Ilo muuttui kauhuksi. En ollut ehtinyt miettiä, onko minusta tähän. Raskausviikolla kuusitoista olin pakahtua, kun kuulin, että tulossa olisi kaksi tyttöä.

Kerroin raskaudesta äidilleni hänen syntymäpäivänään elokuussa. Äiti halkesi onnesta eikä kysynyt ollenkaan lasten isästä. Hän onkin esikuvani, itsenäinen uranainen.

Isäni sulatteli uutista hetken, mutta jo muutaman viikon päästä hän omisti syntymäpäiväkonsertissaan Brahmsin kehtolaulun vielä syntymättömille lapsenlapsilleen.

Syyskuussa kerroin raskaudestani Facebookissa. Ihmisten reaktiot saivat minut kavahtamaan ja hämmentymään.

Sain puolitutuilta privaattiviestejä, joissa he utelivat lasten isää. Totesin, että he tuskin tunsivat häntä. Jotkut saivat asiasta päähänpinttymän. Vedin suojamuurit päälle.

Yksinhuoltajuus ei ole minulle erikoinen tai epätoivoinen tila. Olen kuitenkin huomannut, että siihen liittyy edelleen paljon stigmaa. Moni pitää yksinhuoltajuutta heikkoutena ja epäonnistumisena.

Synnytyslaitoksella viettämäni kaksi ja puoli viikkoa olivat kammottava kokemus. Tunsin, että minulle haluttiin osoittaa, etten pärjää yksin. Henkilökunta päivitteli tilannettani kahden lapsen yksinhuoltajana, ja kun pidin etäpalaverin, sain siitä merkinnän Omakantaan.

Tytöt syntyivät keskosina, eikä kotimme remontti ehtinyt valmistua sairaalasta kotiutumiseen mennessä. Sairaalasta meidät olisi haluttu lähettää tukea tarvitseville perheille tarkoitettuun Ensikotiin. Kun kodin lattiamaali vielä kuivui, päätin, että yövymme tyttöjen kanssa hotellissa.

Kun nostin hotellin ravintolassa kaksikiloisen, hiljaa inisevän vauvan syliini, koko ravintolasali hiljeni. Tyttöni ovatkin sen hotellin historian pienimmät asiakkaat.

En ole ottanut paineita äitiydestä. Vaikutusta on ehkä sillä, että olin äidiksi tullessa jo neljäkymmentä.

Etukäteen jännitin sitä, miten vauvat nukkuisivat, mutta ensimmäinen vuosi olikin helppo. Tuotantotaloutta opiskelleena kauppatieteilijänä laitoin vauvojen syömät maitomillilitrat ja vaipanvaihdot Exceliin, josta rutiineja oli helppo esitellä neuvolassakin.

Jos lapset olivat vatsataudissa, pidin etäpalaverini tarvittaessa vaikka kylpyhuoneessa. Asiakkaan ei tarvinnut tietää siitä enempää.

Välillä minulle on pahoiteltu, ettei lapsilla ole isää. Yksi päiväkodin opettaja sanoi, että YK:n lasten oikeuksien julistuksen mukaan jokaisella lapsella on oikeus isään. Otin yhteyttä Helsingin varhaiskasvatukseen ja tarkistin, onko tämä virallinen linjaus. Ei ollut.

Jotkut parisuhteessa olevat saattavat kutsua itseään yksinhuoltajiksi silloin, kun puoliso on työmatkalla. En käytä yksinhuoltajakorttia ja heittäydy marttyyriksi, vaikka lapsilla ei ole toista vanhempaa. Nautin siitä, että saan tehdä lapsiini liittyvät päätökset itsenäisesti.

En miellä itseäni leikkipuistoäidiksi enkä pue lapsia kuravaatteisiin vapaa-ajalla. Sen sijaan käymme usein ravintolassa syömässä ja teemme kivoja asioita.

Kun edellinen työni oli muuttunut ilottomaksi puurtamiseksi, päätin irtisanoutua, vaikken tiennyt, mitä seuraavaksi tekisin. Muistan, kuinka kävelin tyttöjen ja koiran kanssa puistossa ja ajattelin, että kyllä elämä kantaa. Kunhan minulla on lapset, kaikki menee hyvin.”

Elina Ahokas, 46, on yrittäjä, jonka kaksostytöt ovat nyt kuusivuotiaita.

Juttu on alun perin julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/22.