Irja Askola muistaa selvästi päivän, jolloin maailma loppui. Isä oli kuollut äkillisesti. Irja oli kahdeksanvuotias, sisaruksista vanhin, eikä hän tiennyt, miten olisi jatkanut elämää.

”En pystynyt lähtemään kouluun. Jäin kotiin, ja kaikki oli toivotonta. Suuri suru ja huoli suorastaan musersivat minut. Tunsin, että minun pitäisi ottaa vastuu ja jaksaa, mutta en ylipäätään halunnut elää, saati mennä kouluun.”

Viisaan kansakoulunopettajan ystävällinen teko palautti pikkutytön uskon elämään.

”Sain opettajalta yhden valkoisen tulppaanin. Se oli jotain niin suunnattoman hienoa, että muistan sen aina. Lapsille ei yleensä osoiteta suruvalitteluja eikä lähetetä varsinkaan kukkia. Kun katselin tulppaania, päätin että seuraavana päivänä menen kouluun ja haluan elää.”

Irja Askola on kuvaillut lapsuuden selviämistään kolmella koolla: koulu, kirkko ja kirjasto. Hän ei ajattele niitä pelkästään laitoksina, vaan tärkeimpiä olivat yksittäiset ihmiset.

”Kaikissa oli joku minulle tärkeä, myötätuntoinen aikuinen, ihminen, joka huomasi isättömän ja turvattoman tytön ja auttoi jaksamaan. Ehkä he eivät edes mielestään tehneet mitään merkittävää. Ihmiset eivät aina huomaa tekemisiensä merkitystä toiselle.”

Piispa emerita istuu kotonaan Helsingin Kruununhaassa. Ulkona on kesähelle ja edessä lasi sitruunalla höystettyä jääkylmää vettä. Seinäkello raksuttaa tasaisesti. Tunnelma on kiireetön, lähes meditatiivinen.

Äänekäs kello on yhtä vanha kuin talon emäntä, 68-vuotias.

”Isä osti sen meille kotiin, kun synnyin, ja kello on seurannut minua kaikissa asunnoissani. Se muistuttaa lapsuudesta ja elämän jatkumisesta.”

Eteisen lattialla on laatikoita, joissa on vanhoja kirjeitä ja papereita. Irja Askolasta on tulossa syksyllä elämäkerta. Tekijä on tietokirjailija ja tutkija Anne Mattsson, joka on kirjoittanut myös muun muassa Tellervo Koivistosta.

”Kokemus on ollut hiukan hämmentävä. Olen sanonut lehtijutuissa mielipiteeni suoraan ja kertonut usein elämästäni, mutta kirja on laaja kokonaisuus. Tuntuu hankalalta olla aineisto”, Irja kuvailee.

”Kirjoittaja on tehnyt paljon taustatyötä ja haastatellut monia perheeni tunteneita ihmisiä, joten lapsuudestani ja sukuni taustoista voi löytyä jotain yllättävää.”

Helsingin piispaksi Irja Askola valittiin vuonna 2010, ja hän jää historiaan Suomen ensimmäisenä naispiispana. Hänet muistetaan myös siitä, että hän siunasi vuonna 2013 lähetystyöhön lähtevän miesparin.

Naispiispa sai osakseen paljon kannustusta ja ihailua. Hänet muun muassa äänestettiin Vuoden Eevaksi pian valintansa jälkeen. Toisaalta myös kirkon piirissä oli ihmisiä, joiden mielestä naisesta ei ole piispan virkaan, ja joidenkin mielestä valittu oli liiankin suvaitsevainen.

Irja tunsi velvollisuudekseen selviytyä mahdollisimman hyvin. Piti näyttää, että nainen pärjää piispana.

”Kukaan ei sitä minulta vaatinut, asetin itse itselleni suoriutumispaineet. Keskityin tietoisesti hyviin asioihin ja kannustavaan palautteeseen. Suljin korvani ikävyyksiltä, ja nautin työstäni sekä ihmisten hyvistä kohtaamisista.”

Eläkkeelle Irja jäi syksyllä neljä vuotta sitten. Kiireisinä vuosinaan hän oli usein haaveillut, että saisi joskus olla ihan rauhassa. Nyt hän naurahtaa ja sanoo, että kannattaa varoa, mitä toivoo.

Ehkä marraskuu oli huono aika katkaista työnteko? Ja ehkä kaikki tapahtui liian nopeasti. Edellisenä päivänä Irja tuli kotiin iltamessusta kymmeneltä, ja seuraavana aamuna hän oli eläkeläinen.

”Minun olisi pitänyt valmistautua tulevaan ja pitää parempaa huolta itsestäni jo virkakauden aikana.”

Muutos oli isompi kuin Irja oli osannut kuvitella. Yhtäkkiä ei ollut työtovereita, ei työterveydenhoitoa, ei apua tietotekniikassa. Hän oli yksin ja putosi huomaamattaan hiljaiseen alakuloon.

Eläkepäivien rauhassa mieleen nousivat myös työelämän negatiiviset muistot.

”Kun tulee iso muutos, jokaisella on edeltäviä kokemuksia, jotka aktivoituvat eri tavoin.”

Työntäyteisistä vuosista oli Irjalle jäänyt paitsi piilevää väsymystä, myös paljon käsittelemättömiä tunteita.

”Kulissien takana isketyt tikarit sekä vihapuheet pompahtelivat ikävinä muistoina esiin. Tajusin, että kaikki koettu on käytävä läpi ja hyväksyttävä.”

Selviytyminen alkoi tavallaan samoin kuin lapsuudessa. Tälläkin kertaa rohkaisijana oli yksittäinen ihminen ja satunnainen kohtaaminen. Pieni hyvä teko auttoi jaksamisen alkuun.

”Menin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle uusimaan verenpainereseptiäni. Lääkäri tunnisti minut, tiesi eläkkeelle jäämisestäni ja kysyi yksinkertaisen kysymyksen: kuinka sinä muuten voit?”

Siinä tilanteessa Irja myönsi pienuutensa ja kertoi, ettei voinut hyvin.

”Syvin eläköitymissuruni kesti puolisen vuotta. Oloani helpotti jo se, että sain sanottua asian ääneen.”

Hän ymmärsi, että uusi vapaus ei ole lomaa, vaan hänen elämänsä on oikeasti muuttunut.

”Vähitellen tajusin, että minulla on oikeus iloita vapaa-ajasta mutta saan myös surra ja tuntea alakuloa kaikesta, mikä on ohi. Jokaisella on oikeus surra juuri siten kuin on hänelle itselleen mahdollista.”

Koko uransa ajan Irja Askola on ollut kunnianhimoinen kympin tyttö. Työ on aina ollut elämän pääsisältö, jopa niin, että hän ei koskaan tullut menneeksi naimisiin eikä hänellä ole omia lapsia.

Lapsettomuus ei ollut Irjalle ongelma, mutta eläkkeelle jäätyään hän tajusi kaipaavansa lapsenlapsia. Sittemmin hän on käynyt kerran viikossa läheisessä päiväkodissa lukemassa ja leikkimässä lasten kanssa, ja lisäksi hänellä on useamman vuoden ollut naapurissa asuva lapsikaveri, nyt seitsemänvuotias tyttö.

Irja ja tyttö ovat tavanneet kerran viikossa, leikkineet, lukeneet ja leiponeet yhdessä. He ovat nauraneet paljon ja välillä puhuneet myös vakavia.

”Parasta lasten kanssa olemisessa on rehellisyys ja aito ilo. Eräänä päivänä juoksimme tytön kanssa kilpaa pitkin asuntoa, ja minä tietysti hävisin. ’Miten voit olla noin huono juoksemaan, vaikka olet harjoitellut melkein 70 vuotta’, tähtisilmä ihmetteli.”

Lapsikaverien kanssa vietetty aika on ollut tauolla pandemian takia. Piispa emeritalle on kertynyt myös omakohtaista kokemusta taudista, sillä hän sairastui koronaan ensimmäisten joukossa vuoden 2020 naistenpäivän konsertissa.

Tänä kesänä tapaus tuntuu jo kaukaiselta. Kalenterissa on uimareissun ja torikäynnin lisäksi valokuvanäyttelyn avajaiset sekä jokunen kokous ja ystävien tapaamisia.

Vuosi sitten Irja ei olisi voinut kuvitellakaan, että voi ja jaksaa tehdä jo näin paljon.

”Vasta nyt alan ymmärtää, kuinka sairas olin. Ensin elämä pysähtyi ja sitten hidastui. Tuntui, että päälleni laskeutui varovaisuuden ja ankeuden pilvi. Sairauden laahus on ollut pitkä. Tekemisiin on ollut vaikea tarttua, ja olen tuntunut itseni alisuoriutujaksi.”

Myös pelkoon havahtuminen, pelästys, on tullut viiveellä.

Irja Askola ei pelkää kuolemaa. Hän uskoo, että häntä odotetaan ajallaan siellä jossain, mutta hän pelkää kuolemaa edeltävää aikaa, kipuja, yksinäisyyttä ja turvattomuutta.

”Korona opetti, että elämää ei voi hallita. Olin todella kipeä muutaman viikon, jaksoin hädin tuskin kävellä makuuhuoneesta vessaan oksentamaan. Ihanat naapurit toivat ruokaa ovelle, mutta hoitoavun saaminen oli haasteellista.”

Irja Askola väsyi kuuntelemaan puhelimen varattu-tuuttausta sekä valitkaa se tai se näppäin ja odottakaa vielä hetki -automaattiviestejä.

”Runsas vuosi sitten neuvottiin sairastamaan kotona ja pysymään eristyksissä. Oli mahdotonta päästä edes koronatestiin, ja hoitoa olisin saanut vain soittamalla ambulanssin.”

Irja oli liian heikko hakemaan apua, mutta ei niin sairas, että olisi otettu sairaalaan.

”Olin yksin kotona 75 vuorokautta. Siinä oli ilo kadoksissa.”

Yksinäisiä eristyspäiviä piristi jälleen yksittäisen ihmisen satunnainen hyvä teko.

”Helsingin ortodoksisen hiippakunnan eläkkeellä oleva metropoliitta Ambrosius tuli estelyistäni huolimatta käymään luonani, sillä tarvitsin hänen mielestään lohdutusta. Hän halusi ottaa riskin ja sanoi, että enkelit suojelevat häntä.”

Irja Askola ymmärtää karanteenin merkityksen ja varovaisuuden tarpeen, mutta muistelee vierailua lämmöllä. Metropoliitan rohkeus auttoi häntä jaksamaan ja lisäsi uskoa elämään.

Raskaiden päivien aikana syntyi myös tärkeä oivallus rukouksesta ja yhteisön voimasta.

”Olin todella syvällä taudissa, ja mietin väsyneenä, että en jaksa edes rukoilla. Silloin ymmärsin, että minulla on oikeus olla heikko ja pyytää apua. Olin kiitollinen, että muut rukoilivat puolestani. Tajusin, että niin pitääkin olla, ystävät ja yhteisöt kannattelevat heikkoa ihmistä.”

Moni muistaa piispa Eero Huovisen lohduttavat puheet vuoden 2004 tsunamin jälkeen. Pandemian aikaan kirkon rooli ei korostunut samalla tavoin.

”Tilanne on haastava, koska kasvotusten tapahtuvia kohtaamia rajoitettiin. Hallinnollinen ja käytännön puoli, turvavälit kastetilaisuuksissa tai hautajaisissa, on hoidettu hyvin, mutta kirkon omin alue, tunneviestintä olisi voinut olla parempaakin. Lohdutukselle olisi ilmatilaa.”

Irja Askola on kuitenkin tyytyväinen, että yksinäisyydestä keskustellaan.

”Yhden hengen talouksia on paljon. Yksinäisyys ei ole ikä- tai sosiaaliluokkakysymys, eikä se liity taloudelliseen tilanteeseen. Yksinäisiä on ollut ennenkin, mutta nyt yksinäisyydestä on tullut entistä näkyvämpää. Se ei ole enää häpeä.”

Pakkopiristys ei auta ketään. Jos on menettänyt läheisensä tai työnsä tai on muuten vaikeaa, saa surra ja saa olla väsynyt.

”Oikeaa lohdutusta ei ole sanoa surevalle tai yksinäiselle, että kyllä se siitä, on sitä pahemmastakin selvitty. Tärkeintä on olla lähellä, auttaa käytännön asioissa, kuunnella, olla aidosti ystävällinen ja läsnä.”

Pandemian hyvänä puolena Irja Askola pitää sitä, että ihmiset ovat havahtuneet auttamaan ja huomaamaan läheistensä hädän sekä läsnäolon ja kosketuksen merkityksen.

Jopa niin yksinkertainen asia kuin yhdessä ateriointi on noussut arvoon arvaamattomaan. Irja on aina kutsunut ystäviä mielellään kylään, ja nyt jokainen vierailu on tullut entistä tärkeämmäksi.

Ensi vuoden lopulla Irja Askola täyttää seitsemänkymmentä. Uuden elämänvaiheen suruaika on ohitettu, samoin kuin toivottavasti vähitellen koronakin.

Seestyneet eläkepäivät ovat sopiva sekoitus kepeyttä ja vakavuutta.

”Minulla on hyvä olla. Nautin rauhallisista aamuista ja siitä, että voin nukkua päiväunet, jos väsyttää. En kaipaa nuoruusvuosia enkä itseni etsimistä.”

Hänen mielestään ikääntymisen ihana puoli on perspektiivin laajeneminen sekä kokemuksen opettama kärsivällisyys kestää omaa ja toisten keskeneräisyyttä.

”Olen myös oppinut hellittämään vaatimusten ja suorittamisen paineesta. Tiedän, että suurin osa elämää on jo eletty, ja yritän elää loppuelämäni mahdollisimman hyvin.”

”Päällimmäisenä on syvä kiitollisuus siitä, että olen elossa ja hengitän. Kuulun niihin onnellisiin, joilla oli mahdollisuus selvitä.”

Tärkeiksi ovat nousseet ihmisten lisäksi sellaiset asiat kuin solidaarisuus, empatia ja pienet hyvät teot.

”Ymmärrän hiilijalanjäljen tarkkailun, mutta olen miettinyt paljon myös tunnejälkeä. Jokainen meistä haluaa tulla muistetuksi hyvällä.”

Lue myös: Irja Askola: ”Luopuminen toi tyhjyyden tunteen”

Irja Askolan haastattelu on julkaistu Eevassa 8/2021.