Ensin Irina Milan sanoi ei, kun ohjaaja Georg Malvius pyysi häntä mukaan Cats-musikaaliin Tampereen Teatteriin. Malvius antoi viikon vastausaikaa, minkä jälkeen ”Irina sanoisi kyllä”.
”Mietin viikon – ja suostuin”, Irina Milan kertoo.
Milanin ura alkoi jo 1960-luvulla. Hän ei kuitenkaan ole laulanut julkisesti pitkään aikaan. Irina kokeili itsekseen, vieläkö saisi Grizabella-kissan Memory-kappaleesta otteen. Hän esitti roolia Helsingin kaupunginteatterissa kolmekymmentä vuotta sitten.
”Laulu oli selkäytimessä, muistin tekstin ulkoa. Innostus hiipi mieleeni vähitellen.”
Laulutulkinnan opettajana nykyään työskentelevä Irina aikoo laulaa kappaleen toisin kuin nuorena. Hän ei silti väheksy nuoren Irinan versiota. Se oli täynnä tunnetta. Tulkinnan taito hänellä on ollut aina.
”Laulu ei koskaan saa olla vain laulu. Sen on oltava pala elämästä ja kosketettava ihmistä.”
Levytyksiä Irinan uralle on kertynyt yli 2 000. Soololevyjen lisäksi hän on laulanut paljon television viihdeohjelmissa ja muiden artistien taustalaulajana.
Irinasta tuntuu vieraalta puhua urasta.
”Se kuulostaa niin määrätietoiselta. Ei tämä sellaista ole ollut. Unohdan myös aina vuosiluvut. Eivät ne merkitse minulle mitään. Olen vain tehnyt lujasti töitä, mikä toi kainalossaan uusia töitä”, hän sanoo.
“Olen näytellyt paheellisia naisia”
Irinan tyyliä on koetettu lokeroida milloin iskelmään, milloin liediin. Hän on nauttinut erikoisimmistakin musiikillisista sivupoluistaan. Syksyn sävelessä hän esitti dramaattisia tulkintoja, kuten Piru mieheks ja Vanhan riekon laulut, jotka erottuivat joukosta.
”Olen kiitollinen, että sain tarjota vaihtoehtoja kuulijoille. En halunnut olla erilainen erilaisuuden vuoksi, vaan siksi, että omintakeisuus antoi itselleni enemmän. Se kaikki oli aidosti minusta lähtöisin, ei ulkopuolisten sanelemaa.”
Irinan isä oli säveltäjä ja äiti pianisti, joten musiikki kuului jo hänen lapsuuteensa. Hän halusi kuitenkin näyttelijäksi. Kun tuli aika hakea teatterikouluun, ei hän uskaltanutkaan yrittää. Laulamista ujous ei kahlinnut.
”Laulamalla päädyin ikään kuin keittiön kautta näyttelijäksi.”
Irina esitti Edith Piafia Bravo!-näytelmässä helsinkiläisessä Intimiteatterissa 1980-luvun alussa. Sitä seurasi suuri rooli Helsingin kaupunginteatterin Chicago-musikaalissa.
”Ihmiset luottivat minuun, ja tein parhaani. Koska sain tehdä, mitä eniten rakastin, minua ei edes pelottanut”, Irina kuvailee tärkeitä roolejaan.
Irina esitti Chicagossa Velmaa, yhtä vankilan pahiksista.
”Olen tehnyt melkein aina pahojen tai paheellisten naisten rooleja, vaikka olen maailman lempein ihminen”, Irina sanoo nauraen.
”Ehkä se johtuu aiemmista rooleistani tai ulkonäöstäni, kuka tietää.”
Kohtalokas onnettomuus
Irina syntyi Helsingissä vuonna 1947. Kolmevuotiaana hän joutui onnettomuuteen. Viisivuotias serkku esitteli vanhemmiltaan lahjaksi saamaansa puukkoa, ja se osui vahingossa Irinan silmään.
”Muistan vain aikuisten kauhistuneet ilmeet. Olin kai niin pieni, että mieleni on silottanut tapahtumaa.”
Irinan silmä säästyi mutta sokeutui. Hän muistelee onnettomuuden jälkeen otettua surullista valokuvaa.
”Tuntui kuin pieni tyttö olisi siinä ajatellut: tällaistako elämä on?”
Onnettomuus jätti jälkensä.
”Välttelin teräviä esineitä aikuisenakin. En antanut lapsilleni edes saksia heidän ollessaan pieniä.”
Irina osaa vanhemmiten suhtautua tapahtumaan huumorilla.
”Kiittelen joskus pientä nenääni, joka mahdollistaa näkyvyyden myös sokealle puolelle.”
“Kirjoitin äidille kirjeen”
Perhettä kohtasi toinenkin tragedia. Kahdeksanvuotiaan Irinan ja hänen sisarustensa äiti kuoli leukemiaan.
Hän muistaa, kuinka kävi katsomassa äitiään sairaalassa. Irinalla oli mukanaan koalakarhu, jonka hän asetteli äidin tyynylle peiton alle. Hän katseli, kun äiti tanssi sairaalan käytävällä hoitajan kanssa.
”Hänen veriarvonsa olivat parantuneet, ja hän tanssi onnesta. Kun äiti tuli huoneeseen ja näki koalan, hän ilahtui. Muistan vieläkin hänen sointuvan, helisevän naurunsa. Äitini oli huumorintajuinen ja taiteellinen.”
Eeräänä Lucian päivänä isän puoleinen suku kokoontui Irinan isoäidin luo juhlimaan. Lapset pelasivat muistipeliä, ja Irina voitti. Palkinnoksi hän sai valita suklaarasian tai satukirjan.
”Kotona näytin äidille valitsemaani kirjaa. Äiti oli minusta ylpeä”, Irina muistaa.
Irinalla on kaksi vanhempaa sisarusta, diplomi-insinööri ja yrittäjä Christer ja balettitanssijatar Sorella, josta tuli Kööpenhaminan Kuninkaallisen teatterin ensitanssija. Sorella ryhtyi myöhemmin sisarensa tavoin opettajaksi. Hän opettaa lähes samaa kuin Irinakin: tanssin tulkintaa.
Perhesuhteet ovat aina olleet tiiviit.
”Suhde isään oli meillä kaikilla lämmin, hän oli lempeä ja leikkisä”, Irina kertoo.
Isä meni uudelleen naimisiin, ja Irinan välit uuteen äitipuoleen olivat vaikeat.
”Pieneltä lapselta ei voi edellyttää vastuuta siitä, että perheen sisäiset suhteet sujuvat. Varsinkaan lapselta, joka on kokenut paljon menetyksiä”, Irina toteaa.
Irina ikävöi äitiään.
”Kirjoitin äidille kirjeen. Kerroin, että minulla on vaikeaa ja voisiko äiti helpottaa oloani. Sitten heitin kirjeen tuuleen.”
Elinikäinen ystävyys
Kaulassaan Irina kantaa kultaista ketjua. Hän koskettaa sitä kädellään.
”Pidän harvoin koruja, paitsi tätä yhtä. Sain sen hyväntekijältäni, teatteri- ja elokuvakriitikko Greta Brotherukselta. Hän uskoi minuun ja teki kaikkensa, jotta saisin hyvän elämän”, Irina kertoo.
Irina tapasi Gretan kotonaan, kun hänen isänsä säesti toisinaan Gretan lauluja.
”Minulle on kerrottu, että kömmin hänen syliinsä. Meistä tuli elinikäiset ystävät. Hän oli naimaton, eikä hänellä ollut lapsia. Hän kutsuikin minua varastetuksi lapsekseen.”
Koko elämänsä ajan Greta vaikutti voimakkaasti Irinan vaiheisiin. Irina kuvailee häntä vahvasti persoonalliseksi naiseksi, jolla oli valloittava ja tarttuva humoristinen elämänasenne.
Greta myös avasi Irinalle oven teatterin ja elokuvien maailmaan. Hän kannusti Irinaa lukemaan varhain Shakespearen hurjimmat draamat.
”Ehkä draamantajunikin on kehittynyt hänen vaikutuksestaan.”
Greta kuoli vuonna 1999. Irina saattoi ystävänsä viimeiselle matkalle ja kantoi hänen uurnansa Hietaniemen hautausmaalle.
”Juuri kun olin kaatamassa tuhkan hautaan, muodostui jostain voimakas tuulen pyörre, joka lennätti tuhkaa ympärilleni ilmaan. Minä hengitin ystävääni.”
Irinalle Gretan rakkaus oli tärkeää.
”Hän kannusti minua, kun kotona asiat eivät olleet parhaalla mahdollisella tolalla. Kauniimpaa tekoa ei olekaan kuin nostaa lapsi siivilleen. Siitä olen hänelle suunnattoman kiitollinen”, Irina sanoo.
“Itsetuntoni ei ole ollut aina vahva”
Irina kertoo muiston menneiltä vuosikymmeniltä. Helsingin kaupunginteatterin lämpiössä oli istunut kymmenisen naisnäyttelijää odottamassa kohtaustaan, heidän joukossaan Irina. Joku oli yhtäkkiä kysynyt, kenellä on ollut onnellinen lapsuus. Vain yksi käsi oli noussut.
Irina pohtii, että rikkinäisyys saattaa olla yksi syistä, minkä vuoksi näyttämölle halutaan. Lapsuudenkokemustensa vuoksi Irinankin oli hetkittäin hankalaa uskaltautua esiintymään.
”Jonkinlaista hyväksyntää me esiintyjät kai yleisöltä haemme. Se on kuitenkin vain kaivoon kannettua vettä. Kaiken ylistyksen ja aplodien keskellä on silti epävarma. Jollei itsetunto tule sisältä, ei sitä olekaan”, Irina miettii.
Irinan itsetunto on saanut pontta työnteosta.
”Olen herkkä, eikä itsetuntoni ole aina ollut vahva. Työnteon merkitystä ei voi vähätellä. Se, että voin luottaa taitoihini, on itsetuntoni perusta.”
Silmän vammautuminen ei ollut Irinalle este viihdemaailmassa. Sorella muistutti nuorta Irinaa, että silmä on osa pikkusiskon persoonaa.
”Hän sanoi, että en olisi minä, jos minulla ei olisi silmääni.”
Silmä leikattiin vielä aikuisiällä, kun onnettomuus aiheutti siihen kaihin. Internetissä kerrotaan, että Irinalla on lasisilmä.
”Kirjoitin palautetta, että silmän haltija ilmoittaa, että kyllä se edelleen oma on”, hän sanoo ja naurahtaa.
Oivallus, joka muutti kaiken
Yli 20 vuoden ajan Irina on valmentanut laulajia ja näyttelijöitä, jotka haluavat syventää tulkintaa. Hänen valmennustyönsä alkoi Helsingin kaupunginteatterin West Side Story -musikaalista vuonna 1996.
Ohjaaja pyysi Irinaa antamaan hieman potkua esiintyjille. Irinasta heiltä näytti puuttuvan usko omaan itseensä. Irinan vetämän harjoituksen jälkeen muutos oli suuri.
”Ihana naislauma tanssi ja lauloi sellaisella ilolla, että kapellimestari kääntyi puoleeni ja kysyi: ’Irina, miten sinä teit sen?’ Ymmärsin, että minulla oli kyky, jota en halunnut jättää sikseen. Vaihdoin ammattia lähes kertaheitolla laulajasta valmentajaksi.”
Lopullisesti Irinan ajatukset tulkinnasta tiivistyivät omassa alitajunnassa.
”Sain unessani oivalluksen. Heräsin keskellä yötä, nousin pystyyn ja aloin huutaa. Olin keksinyt jotain olennaista tulkinnasta!”
Hän kehitti opin siitä, mitä kaikkea laulajan tulee tietää laulustaan ja esittämästään roolista. Hän purki osiin onnistuneet esitykset, jotta ymmärtäisi, miksi ne kuulostivat ja tuntuivat hyviltä.
Irina on kouluttanut musikaaliryhmiä, ammattikorkeakoulun opiskelijoita sekä yksityisoppilaita.
”Ojennan oppilaalle työkalut, joita käyttämällä laulu on enemmän kuin nätti ääni. Vaikka huomautan vioista, en ole tuomitsemassa, vaan parantamassa.” Irinan mukaan tulkinnassa tärkeää on välittää aitoja tunteita ja ajatuksia. Niitä laulajan on kaivettava esiin itsestään.
Opettaessaan Irina käyttää mielikuvia, koska se tuo huumoria hetkiin, jolloin tehdään vaativia harjoituksia.
”Varoitan laulajia kuuntelemasta olkapäillä istuvia peikkojaan: Niinkua ja Ihankivaa. Niinku on iloinen, jos laulaa huolimattomasti tai tekstiin perehtymättä. Ihankiva nauttii, jos laulaja tyytyy tavanomaiseen.”
“Yritämme peitellä ajatuksiamme”
Irinan työ vaatii psykologista otetta, kun tunnilla syöksytään päin syviä tuntoja.
”Yritämme kovasti peittää henkilökohtaisimpia ajatuksiamme, jotta kukaan ei saisi niistä tietää. Meillä kaikilla on lukkoja suojellaksemme itseämme. Nämä lukot yritämme tunneillani avata.”
Irina sanoo, että laulaessa hänellä on aina ollut tie auki sisimpäänsä.
”Otan tunteesta suoraan kiinni. Tunteet tulevat ilmoille oikein, kun heittäydyn esittämäni laulun tai hahmon tarinaan. Sisarellani on sama taito, ehkä olemme saaneet sen syntymälahjana.”
Kun laulaessa osuu tunteeseen, seurauksena voi olla naurua, kyyneliä tai jopa kipua.
”Mutta musiikki on riemu! Tummien tuntojen jälkeen saattaa kokea melkein katarsiksen. On ollut fantastista nähdä ihmisten vapautuvan laulun kautta.”
Laulun avulla rakennetaan siltaa sydänten välille. Irina kertoo, kuinka eräs hänen oppilaansa sai yhden parhaista palautteista laulettuaan Karjalan kunnailla. Yleisössä ollut vanha nainen sanoi kyyneleet silmissään: ”Minä näin Karjalan.”
Opettajalle tällaiset hetket ovat antaneet enemmän kuin oma menestys.
Humalluttava vapaus
Irina täyttää 70 vuotta syyskuun alussa. Samalla viikolla on Cats-musikaalin ensi-ilta. Vaikka hän on musikaalista innostunut, ei hän ole erityisemmin kaivannut takaisin lavalle.
”Kun jokaiseen elämänvaiheeseen tarraa täysillä menneitä haikailematta, saa niistä enemmän irti. Arvostan sitä, mitä olen saanut tehdä, ja sitä, että olen ollut terve ja ääneni on kestänyt.”
Ihmisenä Irina on mukautuvainen ja ystävällinen. Tärkeää hänelle on myös huumori. Se pehmentää monta haastavaa tilannetta.
”Malttiani en menetä milloinkaan. Minua suututtaa vain epäoikeudenmukaisuus ja heikompien sortaminen. Myös eläinten huono kohtelu saa minulta sapiskaa.”
Irinalla on viisi shetlanninlammaskoiraa.
”Ne ovat opettaneet minut hyvin hellämieliseksi muitakin eläimiä kohtaan. Eläimet eivät voi puhua puolestaan, siksi ihmisten on tehtävä se”, hän sanoo.
Irinalla on liitoistaan kolme lasta, kahdeksan lastenlasta ja kolme lapsenlapsenlasta. Hän sai ensimmäisen lapsensa 18-vuotiaana 1960-luvulla.
Irina oli muuttanut kotoaan Greta Brotheruksen luokse asumaan jo 16-vuotiaana.
”Minulle oli tärkeää päästä itsenäistymään kotoa. Vapaus, joka minulle avautui, oli humalluttava. Naimisiin menin nuorena, koska halusin viettää perhe-elämää.”
Uusi elämäntilanne toi nuoren Irinan elämään paljon muutoksia. Äitiyden lisäksi hän aloitteli laulajana ja kävi keikoilla. Hän kuitenkin luotti itseensä.
”Työn ja äitiyden yhdistäminen onnistui hyvin, sillä minulla riitti tahtoa.”
Greta tuki suojattiaan myös tässä tilanteessa.
”Greta jatkoi työtään, kun sain ensimmäisen lapseni. Hän sai uuden varastetun lapsen.”
“Teen kaiken aina täysillä”
Nykyisen miehensä Ismo Salosen Irina tapasi Intimiteatterissa. Ismo kuului teatterin henkilökuntaan. Silloin alkoi nyt jo 35 vuotta kestänyt liitto. Irina on puolisoaan 15 vuotta vanhempi.
”Minulle ikä on vain numeroita. Ihmiset ovat erilaisia: toisille pienelläkin ikäerolla on merkitystä, meille se taas ei koskaan ole ollut tärkeä asia.”
Pitkästä työrupeamastaan huolimatta Irina ei ole koskaan kyllästynyt tai uupunut. Hän huokuu elinvoimaisuutta ja nuorekkuutta.
”Kun teen töitä, teen kaiken aina täysillä. Ehkä jonakin päivänä heittäydyn eläkeläiseksi sohvalle – ja teen senkin täysillä!”
Irina tahtoo olla samanlainen tuki omille oppilailleen kuin Greta Brotherus oli aikanaan hänelle. Irinan tunneilla puhutaan laulujen inspiroimana hyvin intiimejä asioita elämästä.
”Toivoisin oppilaitteni tietävän, että välitän siitä, miten heille käy. Olen aina saavutettavissa, jos ohjeita kaivataan.”
Irina Milanista huomaa, että opettaminen on hänelle missio. Hän itse opetteli kevyen musiikin ammattilaiseksi itsenäisesti, sillä opettajia ei juuri ollut.
”Se oli vuosikymmenten urakka. On hienoa, kun voin auttaa nuoria, jotta heidän ei tarvitsisi tallata aivan niin vaikeaa taivalta.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 9/2017.
