Iitu kärsi jatkuvista kuvotuskohtauksista – syynä ei ollutkaan refluksi vaan paniikkihäiriö
Iitu Möttönen, 43, kärsi vuosia refluksioireista, kunnes ne paljastuivat paniikkihäiriöksi. Terapiassa opitut rauhoittumiskeinot ovat auttaneet tasaamaan kehoa ja mieltä.
”Paniikkikohtaus on kummallinen kokemus. Tavallaan tiedän, että kuvittelen koko tilanteen eikä mitään hätää oikeasti ole. Ihan kuin aivojeni ympärillä olisi paksu sumukerros vaimentamassa järjen ääntä, joka yrittää sanoa, että tämä on vain tunne.
Vaikken tiennyt sitä silloin, sain ensimmäisen kohtaukseni vuonna 2017. Matkustin Pasilasta bussilla numero 23 Helsingin kaupunginteatteriin. Olin voittanut liput Hansu ja Pirre – mieleni minun tekevi -esitykseen.
Bussissa kaikki oli vielä hyvin, mutta kun lähdin kävelemään teatteriin, minuun iski epämääräinen ahdistus, kuumotus ja kuvotus. Tokaisin puolisolleni, että onpahan paha olo. Katsomossa oli hirvittävän vaikea istua, mutta onneksi esitys oli niin absurdi, että huomioni kiinnittyi siihen.
Minulla oli tuohon aikaan taipumusta refluksiin, joten kuuden vuoden ajan laitoin kohtaukset sen piikkiin. Mieleeni ei juolahtanutkaan, että kyse voisi olla paniikkihäiriöstä.
Mielikuvissani paniikkikohtauksessa loppuu happi ja sitten hengitetään paperipussiin. Minua oksetti, leukaperät kiristyivät ja kurkkua kuristi.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kohtausten alkaminen ajoittui stressaavaan elämänjaksoon. Kehoni yritti huutaa, että vauhti on liian kova.
Opiskelin journalistiksi ammattikorkeakoulussa ja työskentelin esihenkilönä cateringissä. Olin mukamas nuori ja jaksava. Painoin mentaliteetilla ’nukutaan joskus myöhemmin’.
Kohtauksia tuli lähinnä teatterissa, pitkän matkan bussissa tai jos menin vaikka uudelle jumppatunnille tai kuntosalille. Myös työkokous, jossa oli tuntemattomia ihmisiä, saattoi laukaista ahdistuksen ja kuvotuksen.
Tilanteita yhdisti se, ettei niistä pääse pois. Tai ainakaan minun mielestäni ei ole sopivaa poistua kokouksesta tai häiritä muita teatterissa.
Kaksi vuotta sitten elokuussa seisoin Riiassa Tallinnaan vievän bussin vieressä ja itkin. En pystynyt ahdistukseltani astumaan bussiin. Aloin jopa etsiä lentoja kotiin. Jostain syystä ajatus lentämisestä ei ahdistanut. Siinä mielessä kohtausten laukeamisessa ei ollut logiikkaa.
Puolisoni yritti olla järjen äänenä: ’Tulit tänne bussilla. Pystyt lähtemään täältä bussilla.’
Olin onneksi vuosien varrella kehittänyt rauhoittumiskeinon, jota käytän edelleen: kohtauksessa kuuntelen tuttua äänikirjaa. Kun tiedän juonen, minun ei tarvitse keskittyä tarinaan, vaan saatan jopa nukahtaa. Olen kuunnellut moneen kertaan Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja. Niitä lukee Krista Putkonen-Örn, jolla on rauhoittava ääni.
Bussimatkan jälkeen tajusin, että oireeni ovat psykosomaattisia. Hakeuduin yleislääkärille, joka diagnosoi siltä istumalta paniikkihäiriön. En yllättynyt, koska olin jo itsekin alkanut epäillä, ettei kyse ole pelkästä refluksista tai jostain muusta fyysisestä vaivasta.
”Urheilijoiden jännityksen, onnistumisten ja pettymysten myötäeläminen on turvallinen tapa tuntea tunteita. Se rentouttaa minua.
Sain SSRI-lääkityksen, joka lievittää paniikin tunnetta ja ahdistusta. Pääsin myös HUSin paniikkihäiriöisille tarkoitettuun nettiterapiaan sekä psykoanalyyttiseen psykoterapiaan.
Terapiassa opin 5-4-3-2-1-tekniikan, joka vie huomion pois kehon tuntemuksista. Nimeän lukumäärän mukaisesti asioita, jotka aistin ympärilläni: esimerkiksi viisi asiaa, jotka näen, neljä asiaa, jotka kuulen, ja kolme asiaa, jotka haistan. Opin, että syvä hengitys rauhoittaa kehoani, mikä tasaa myös mieltäni.
Myös kosketus rauhoittaa. Pyydän puolisoani silittämään minua, tai jos hän ei ole paikalla, silittelen itse itseäni.
Olen herkästi innostuva ja tykkään pienestä puskemisesta ja kiireen tunnusta, joten nykyään pidän paremmin huolta, etten aja itseäni päätyyn.
Työpäivän vastapainoksi saatan nököttää sohvan nurkassa kirjaan uppoutuneena tai lähden kuntosalille, juoksemaan tai pyöräilemään.
Olen myös intohimoinen penkkiurheilija. Katsoin juuri viikonloppuna raveja, frisbeegolfia, yleisurheilua ja crossfitiä. Urheilijoiden jännityksen, onnistumisten ja pettymysten myötäeläminen on turvallinen tapa tuntea tunteita. Jännällä tapaa se rentouttaa minua.
”Jos kohtauksia alkaa tulla tiiviimmin, tiedän, että se on kehoni varoitus.”
Viimeisen vuoden aikana olen saanut vain pari kohtausta. Nykyään tunnistan syyn. Olen ollut stressaantunut ja nukkunut huonosti.
Sumukerros ei ole enää niin paksu, vaan järjen ääni pääsee paremmin sen läpi: tämä on vain tunne ja minulla on oikeus tuntea se, eikä siitä tarvitse päästä väkisin eroon.
Jos kohtauksia alkaa tulla tiiviimmin, tiedän, että se on kehoni varoitus: nyt menee liian lujaa, hidasta.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 11/2025.
