En osaa laulaa. Ääneni ei ole kaunis, eikä se pysy nuotissa. Karaokesta kieltäydyn aina painokkaasti ja yhteislauluissa päästän hyvin pienen äänen suustani tai lähinnä liikuttelen huuliani. Laulan ääneen joskus autossa tai kotona yksin – ja häpeän silloinkin vähän.

Syy tähän selvisi minulle äskettäin: äitini kertoi, että hänen lapsuudenkodissaan laulaminen oli kielletty. Laulamattomuuden kulttuuri siirtyi minun lapsuudenkotiini, ja mieleeni ovat jääneet äitini sanat: Me emme ole musikaalisia. Ymmärsin siis jo pienenä, etten osaa laulaa. En varsinaisesti saanut kannustusta koulustakaan (olisin tosin voinut valita helpommankin laulu­koekappaleen kuin Uralin pihlaja).

Musiikki soi kuitenkin sisälläni, ja rakastan sitä. Se tuo iloa ja lohtua ja toimii välillä kuin ystävä. Olen aina haaveillut siitä, että voisin itse tuottaa musiikkia: osaisin soittaa jotakin soitinta tai uskaltaisin laulaa.

Kevät on minulle muutoksen ja uuden oppimisen aikaa. Olen syntynyt maaliskuussa ja olen myös ostanut asunnon, vaihtanut työtä, rakastunut ja saanut vauvan maaliskuussa. Monesti kaikki hyvä on kasaantunut tähän kevään ensimmäiseen kuukauteen.

Tänä vuonna maaliskuu on jälleen erityinen, sillä täytin juuri ­viisikymmentä. On siis juuri sopiva aika laittaa hyvän kierteeseen vähän vauhtia.

Työkaverini kertoi käyvänsä laulutunneilla. Hän suorastaan hehkui puhuessaan konsertista, jossa jokainen oppilas laulaa taitotasonsa mukaisen soolon. Hänestä oli voimauttavaa päästä yli jännityksestä ja huomata oppineensa uutta.

Soolo yleisölle kuulostaa aivan kamalalta mutta vähän kutkuttavaltakin. Googlasin jo, miten pääsen alkuun.

Pääkirjoitus on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 04/23.