SEERUMIA, TEHOKOSTEUTTAVAA RASVAA ja vielä jotain ihanaa mönjää. Taitavat kädet hieroivat kasvoihimme ihmeainetta toisensa jälkeen terapeuttisin, pyörivin liikkein. Istuimme puolisoni kanssa vuorotellen ammattilaisen tuolissa ehostettavana.

Jälkikäteen olimme molemmat pöllämystyneitä. Sen lisäksi, että uusitut kasvomme peittivät sen, että uusperhe ja asuntolainojen korot olivat valvottaneet meitä kuukausitolkulla, olo oli jotenkin uusi: emme vain näyttäneet hohdokkailta, vaan koko naama tuntui erilaiselta.

”Se tuntui jotenkin niin hyvältä”, puolisoni kuiskasi syyllisenä.

”Siis se kosteutus, ei se kosketus”, hän tarkensi kuuliaisesti.

Minua nauratti. Totta kai myös meikkaajan kosketus tuntui hyvältä, myös hänestä. Mutta totta, parasta oli lopputulos: hurmaavan pehmoinen, melkein kosteutta tihkuva unelmaiho. Ihan kuin jonkun toisen kasvot.

VAI VOISIVATKO NE OLLA minunkin kasvoni? Ihonhoitoni on aina ollut totaalisen hunningolla. Tahtoisin antaa itselleni mitalin aina, kun jaksan sutaista misellivedellä meikit veks. Kasvohoidossa olen käynyt tasan kerran elämässäni – silloinkin lahjakortin ansiosta. Sen jälkeen tunteeni oli sama kuin meikki­penkissä: siis täh, onko tällainen kosteus ja kimmoisuus edes mahdollista?

Outoa kyllä, hoidon vaikutus ei ollut vain kosmeettis-esteettinen: fiilis oli raikas, vähän kuin kävelylenkin jälkeen. Sama tyyppi, sama keho, paljon pystyvämpi olo.

Elämäni ensimmäiset 35 vuotta huoleton strategiani toimi moitteettomasti. Olisin voinut alkaa markkinoida laiskurin kauneusrutiinejani (”Lazy Girl Skin” tai jotakin).

Nykyään peili ei kuitenkaan anna anteeksi: päivä päivältä syvemmiksi uurtuvat juonteet ovat pikkujuttu verrattuna kuiviin läiskiin, muheviin hormonifinneihin, sinnikkääseen punoitukseen ja muihin yllätyksiin, joita ihoni keksii vanhenevan minäkuvani iloksi. Eikä unohdeta sitä piikkistä partakarvaa, jota jahtaan pinseteillä parin viikon välein.

MUISTAN KYLLÄ, että iho on ihmisen suurin elin. (Tiesitkö, että sen paino on jopa viidennes ihmisen painosta! Ihan friikkiä.) Silti se on itsestäänselvyys, jonka noteeraa usein vasta, kun se alkaa ilmoitella itsestään.

Tällä viikolla ranteeni allergisoitui sporttikelloni metalleille. Iholle nousi kellotaulun muotoinen rinkula kipeitä, kutisevia näppyjä ja rakkuloita. Ne hehkuivat hummerinpunaisina, eivätkä läheiset peittäneet kauhuaan ihoreaktioni nähtyään. Ranteeni sekä näytti että tuntui hirveältä. Piilottelin sitä hihan alle ja rasvasin sitä kortisonilla, yleisrasvalla ja lopulta antibioottivoiteella. Huuhtelin ja töpöttelin kuivaksi. Hoivasin, kunnes alue alkoi rauhoittua.

Voidetuubi kädessäni lupasin itselleni, että pitäisin huolta muustakin ihostani, ennen kuin se äityisi näin vihaiseksi. Aloitin hyvittelytalkoot tilaamalla kalliin korealaisen kasvoveden, jonka luvataan olevani paras keksintö sitten paahtoleivän. Elämän toinen kasvohoitokin on suunnitelmissa. Anna anteeksi, ihoseni.

Kolumnisti on rakastunut kestopuhdistuslappuihin.

Kolumni on julkaistu Trendissä 4/2023.