Jenna halusi osoittaa, miltä ahmimishäiriö oikeasti näyttää, ja otti kuvan pöydästään täynnä Woltin kasseja: ”Hävetti, että olen hyvinvointialan yrittäjä, joka ahmii”
Jenna Ritvanen löysi unelmatyönsä kuntosalivalmentajana, kun hän ymmärsi, ettei sitä varten tarvitse laihduttaa.
”Istuin eräänä aamuna viime helmikuussa keittiönpöytäni ääressä. Pöytä oli täynnä Woltin ruskeita paperikasseja.
Päätin kuvata kassien herättämästä häpeän tunteesta videon someen. Halusin tehdä sen, koska hallitsemattomasta ahmimisesta puhutaan liian vähän.
Kerroin somevideoillani, miltä häiriintynyt syöminen voi näyttää. En ollut kertonut syömishäiriökäyttäytymisestäni sitä ennen kenellekään.
Ahmimista seuraa häpeä. Tuntuu voimattomalta, kun syömistä ei pysty lopettamaan.
Eniten tuona päivänä hävetti, että olen hyvinvointialan yrittäjä, joka ahmii. Seuraajani ottivat kuitenkin videon hyvin vastaan.
Jenna Ritvanen
on 31-vuotias yrittäjä, personal trainer ja ravintovalmentaja sekä psyykkinen valmentaja. Hän asuu Kuopiossa koiransa Machon kanssa.
Aloin haaveilla personal trainerin urasta kymmenen vuotta sitten. Silloin televisiossa näytettiin Fitnesspäiväkirjat-sarjaa. Ihailin varsinkin Eevi Teittistä, joka puhui dieettien sijaan liikunnan ilosta. Ajattelin, että minäkin haluaisin puhua muille siitä, mikä liikunnassa on kivaa.
Kuntosaliharjoittelu tuntui jo silloin omalta jutulta. Treenasin kuitenkin epäsäännöllisesti. Olin välillä todella innoissani, toisinaan taas välttelin sitä. Minulla oli koko ajan tunne, että minun oli pakko laihtua.
Kun kerroin personal trainer -haaveestani silloiselle kumppanilleni, hän sanoi, että ehkä minun kannattaisi laittaa ensin itseni kuntoon ennen kuin alan neuvoa muita. Ajattelin, että hän oli oikeassa.
”Vielä parikymppisenä uskoin, että jos parisuhde ei toimi tai ystävä ei halua nähdä minua, se johtuu siitä, että olen lihava.”
Minua kiusattiin lapsena koulussa, sanottiin, että olen läski. Nyt ymmärrän, etten ollut lihava, vaan olin vain muita pidempi.
Opin ajattelemaan, että olen väärännäköinen. Vielä parikymppisenä uskoin, että jos parisuhde ei toimi tai ystävä ei halua nähdä minua, se johtuu siitä, että olen lihava.
Olen kokeillut kaikenlaisia dieettejä ja ajatellut, että se on terveellistä. Kymmenen vuotta sitten yritin syödä vuoden pelkkää maitorahkaa, jauhelihaa ja kesäkurpitsaa. Syömisen rajoittaminen oli minulle tapa rangaista itseäni siitä, miltä näytin. Kun olin liian pitkään syönyt liian vähän, aloin ahmia.
”Painoni alkoi nousta. Mietin, voinko toimia valmentajana tällaisena.”
Itkin kuusi vuotta sitten vanhempieni sohvalla. Olin jäänyt taksinvälittäjän töistä masennuksen takia sairauslomalle.
Isäni lohdutti, että olen sairas nyt, mutta paranen vielä. Hän kysyi, mitä haluaisin silloin tehdä. Vastasin, että haluaisin olla personal trainer, mutta minulla ei olisi varaa 4 000 euron koulutukseen.
Lisäsin, että olen sitä paitsi liian lihava.
Isäni kannusti, auttoi maksuissa, ja ilmoittauduin kurssille. Päätin, että laihduttaisin ennen kurssin alkua, mutta niin ei käynyt. Huomasin kuitenkin heti, ettei ketään kiinnostanut kurssilla, miltä näytin.
Kun valmistuin personal traineriksi ja aloin saada asiakkaita, masennuin uudelleen. Jatkoin töitä, mutta oma treenaaminen jäi.
Painoni alkoi jälleen nousta. Mietin taas, voinko toimia valmentajana tällaisena.
Nyt ajattelen, että totta kai voin. Se on jopa etu, kun kohtaan asiakkaita, jotka jännittävät liikunnan aloittamista ulkonäkönsä takia. Tiedän tarkalleen, miltä heistä tuntuu.
Varoin masentuneena tekemästä liikunnasta pakkoa. En halunnut menettää sen tuomaa nautintoa. Menin salille aina kun vähänkään teki mieli. Kun viime vuonna palasin treenirutiiniin, tein vain suosikkiliikkeitäni.
Treenatessa saan usein ajatella, että tässä olen hyvä. Kun saan pieniä onnistumisia, alan ajatella laajemminkin, etten olekaan huono.
”Kehossani pidän eniten pyllystäni. Olen tehnyt sen eteen paljon töitä.”
Lähes kaikki kommentit olivat ilkeitä, kun minulla oli 4000 seuraajaa. Nyt kun seuraajia on 35 000, saan viestejä, joissa kehutaan, tsempataan ja samaistutaan.
Pidän tärkeänä, etteivät seuraajani näe minulle suunnattuja vihakommentteja. Vaikka itse kestän läskittelyä, kenenkään muun ei tarvitse sitä nähdä. Varsinkaan jonkun, joka painii kehonkuvansa kanssa.
En enää hukkaa aikaani siihen, että etsin peilistä virheitä. Kehossani pidän eniten pyllystäni. Olen tehnyt sen eteen paljon töitä. Jos joku haukkuu somessa takapuoltani isoksi, sanon: Kiitos, treenasin sen ihan itse! Olen oikeasti ylpeä siitä, miltä se näyttää.”
Asia, jota en kerro somessa:
”Olen tarkka siitä, että kysyn aina kavereiltani luvan yhteiskuvien jakamiseen. Asiakkaistani en julkaise koskaan mitään. Minulta on joskus kysytty, voisinko jakaa asiakkaitteni ennen ja jälkeen -kuvia, mutten koskaan edes ota sellaisia.”
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 6/2025.
