Eeva

Hurjapää ja huolehtija Pihla ja Kaisla Viitala: ”Vaistoamme toistemme kaikki tunnetilat”

Hurjapää ja huolehtija Pihla ja Kaisla Viitala: ”Vaistoamme toistemme kaikki tunnetilat”
Sisarukset Pihla ja Kaisla Viitala jakavat yhteisen talon ja työn, mutta ovat luonteiltaan toistensa vastakohdat. Pihla on valmis hyppäämään ikkunasta, jos elokuvan kohtaus sitä vaatii. Kaislaa ei saa edes trampoliinille, mutta asioiden järjestämisessä hän on mestari.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 29.3.2020

Syksyn hulvattomin näkymä naurattaa Kaisla Viitalaa, 32, yhä. Eräänä arkiaamuna hän sattui vilkaisemaan ikkunasta ulos, kun kotipihan poikki juoksi seitsemänvuotias siskontytär Astrid ruisleipä kädessään. Perässä harppoi yhtä lujaa lapsen äiti Pihla Viitala, 37.

Kaisla pani heti merkille, että kyydistä puuttui jotain oleellista. Pian hengästynyt kaksikko palasi takaisin.

”Astrid meinasi lähteä kouluun ilman reppua”, Kaisla kertoo.

”Kertaakaan emme ole silti vielä myöhästyneet ja tavaratkin ovat olleet lopulta mukana”, puolustautuu Pihla.

Sisarukset ovat hyvin perillä toistensa elämästä, sillä perheiden yhteinen paritalo valmistui pari vuotta sitten lapsuudenkodin tontille Helsingin Meilahteen.

”Lapsemme varmaankin ajattelevat, että heillä on monta kotia, niin tottuneesti he marssivat talosta taloon.”
Kaisla Viitala

Äiti ja isä asuvat yhä samassa pihapiirissä. Perheen kaksi muuta tytärtä, Anna, 40, ja Roosa, 31, muuttivat sen sijaan kauemmaksi vaikka pysyivät Helsingissä.

”Toki tiedostimme, että tällaisessa hankkeessa on riskinsä. On mahtavaa, että asumme kaikki lähekkäin, mutta ehkä napanuoran katkaiseminen äitiin ja isään on tästä syystä tavallista vaikeampaa”, Pihla pohtii.

”Lapsemme varmaankin ajattelevat, että heillä on monta kotia, niin tottuneesti he marssivat talosta taloon”, Kaisla arvelee.

Kaislan ja puoliso Daniel Kuitusen Volter, 5, ja Loviisa, 2, leikkivät päivittäin Pihlan ja Alexander Schimpfin esikoisen, Astridin kanssa.

”Serkuksista on tullut kuin sisaruksia. Ja onhan se hienoa, että isovanhemmat ovat lähellä: heistä on ollut todella paljon apua lastenhoidossa. Samalla tavalla me voimme toivottavasti auttaa, kun äiti ja isä vanhenevat. Tällainen asumisjärjestely oli entisaikoina hyvin yleinen”, Pihla muistuttaa.

”Jos minun pitäisi tiivistää lapsuuteni muutamaan lauseeseen, se olisi tässä: Ensin tipun puusta ja huomaan, että minulta on murtunut käsi. Sitten äiti huutaakin jo, että syömään. Sama kuvio toistui yhä uudelleen. Luuni ovat lapsena murtuneet varmasti kymmenen kertaa”, Pihla kertoo.

Haasteita kerrakseen

Toisinaan yhteinen pihapiiri aiheuttaa haasteita. Kaisla muistaa eräänä aamuna havahtuneensa siihen, että hiustenkuivainta ei löytynyt mistään.

”Pihla oli käynyt lainaamassa sitä meiltä ja unohtanut palauttaa sen. Menin tukka märkänä töihin.”

Astioillakin on tapana Viitaloiden paritalossa vaellella.

”Pihla haahuilee usein kahvimuki kädessään meille. Melkein aina kuppi jää niille sijoilleen ja minä laitan sen sitten astianpesukoneeseen.”

”Miten on mahdollista, että meillä on sitten aina teidän kuppejanne?”, hämmästynyt isosisko kysyy.

”Siksi, että sinä myös kuljettelet meidän astioitamme omaan kotiisi. Et tahallasi tietenkään, olet vain välillä niin omissa ajatuksissasi”, Kaisla vastaa.

Sisarusten luonteiden erot tulivat ilmi jo lapsena. Pihlaa ei mikään kaaos ahdistanut. Puolentoista vuoden ikäerolla syntyneitä pikkusiskoja, Kaislaa ja Roosaa, suurperheen boheemi elämäntyyli sen sijaan toisinaan ärsytti.

”Tiedän olevani neuroottinen ja pikkutarkka. Järjesteleminen tuo tunteen, että elämä on hallinnassa. Ja tuskin olen kuitenkaan pahimmasta päästä. En hinkkaa kynnyksiä hammasharjalla”, Kaisla sanoo.

Pihla ei näytä vakuuttuneelta.

”Ai et vai? Joulun alla et muuta teekään kuin siivoat.”

Pihla ja Kaisla Viitala tietävät aina, milloin sisko on väsynyt tai kaipaa olkapäätä. ”Tässä vaiheessa elämää neljän vuoden ikäero ei enää tunnu”, Pihla on huomannut.

Lapsuus meren läheisyydessä

Lapsuuttaan isossa sisaruskatraassa Pihla ja Kaisla muistelevat lämmöllä. Vaikka koti oli kaupungin kupeessa, vieressä olivat meri, saaristo ja kauniit lehtipuumetsät.

Rehtorina vaikuttanut äiti ja metsänhoitajana työskennellyt isä kannustivat tyttäriä lukemaan ja keksimään itse leikkejä television tuijottamisen sijaan.

”Isä valehteli meille pitkään, että alueellamme näkyy vain kolme televisiokanavaa. Kun muutimme pois, valikoima laajeni heti.”

Televisioviihteen puutteessa sisarukset ideoivat näytelmiä ja esittivät niitä kotipihalla ja lähitien varrella. Verbaalisesti lahjakas esikoinen, Anna Viitala, toimi käsikirjoittajana ja ohjaajana, Pihla näytteli.

"Kerran Kaisla oli käynyt kuntosalilla ja kipeyttänyt lihaksensa niin, että hänen kätensä olivat jäykistyneet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Mielestäni Kaisla aina liioitteli kipujaan, joten rykäisin hänen kätensä suoriksi."
Pihla Viitala

Kaislakin esiintyi mielellään. Keskimmäisten sisarusten erilaisuus näkyi usein leikeissä. Kaisla pukeutui mekkoihin ja kantoi mukanaan pientä käsilaukkua. Pihla viiletti hiukset liehuen metsässä ja kiipeili puissa.

”Jos minun pitäisi tiivistää lapsuuteni muutamaan lauseeseen, se olisi tässä: Ensin tipun puusta ja huomaan, että minulta on murtunut käsi. Sitten äiti huutaakin jo, että syömään. Sama kuvio toistui yhä uudelleen. Luuni ovat lapsena murtuneet varmasti kymmenen kertaa”, Pihla kertoo.

Kaisla sanoo puolestaan pelkäävänsä kipua niin, että häntä on turha houkutella vaijerien varaan seikkailupuistoihin tai edes trampoliinille.

”Kerran Kaisla oli käynyt kuntosalilla ja kipeyttänyt lihaksensa niin, että hänen kätensä olivat jäykistyneet yhdeksänkymmenen asteen kulmaan. Mielestäni Kaisla aina liioitteli kipujaan, joten rykäisin hänen kätensä suoriksi. Kaislan mielestä se oli pahinta, mitä hänelle oli tapahtunut”, Pihla muistaa.

Vanhempiaan Pihla ja Kaisla kiittävät siitä, että heillä oli tilaa olla oma itsensä. Sisarukset saivat harrastaa ja löytää omat vahvuutensa.

”Tosin harrastusten suhteen raja kulki tenniksessä, cheerleadingissä ja ratsastuksessa. Niistä ei tarvinnut edes unelmoida, sillä ne olivat äidin ja isän mielestä liian vaarallisia tai kalliita”, Kaisla kertoo.

”Olen aina ihaillut Tarja Halosta. Vaikka hän sai paljon lokaa niskaansa, hän vähät välitti. Hän ei ollut politiikassa itseään korostaakseen, vaan teki työtä sydämestään”.

Heikompia pitää puolustaa

Kulttuurin pariin tyttäriä ohjattiin pienestä pitäen. Kaisla muistaa yhä koko perheen retken Ateneumiin, jossa äiti kertoi Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-teoksiin liittyviä tarinoita.

”Äiti kuiskutti joka taulun kohdalla korvaan, mistä se kertoo. Olin vain kahdeksanvuotias, mutta äiti osasi kertoa tarinoita niin koukuttavasti, että maltoin kuunnella.”

Kotona Pihla ja Kaisla oppivat, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Koululaisten arkea ja ongelmia työssään nähnyt rehtoriäiti kehotti aina tutustumaan oppilaisiin, jotka jäivät syrjään tai tulivat kiusatuiksi.

”Meillä oli hyvin vahvasti sellainen arvomaailma, että heikompiaan pitää puolustaa eikä taloudellinen menestys ole elämässä itseisarvo”, Pihla sanoo.

"He olivat ripustaneet seinälle lakanan, johon oli kirjoitettu It’s a feminist! , se on feministi. Tuli sieltä sitten tyttö tai poika.”
Kaisla Viitala

Kaisla otti ohjeen kirjaimellisesti. Kerran isosisko Anna löysi lähikaupan ilmoitustaululta tutulla lapsen käsialalla kirjoitetun lapun, jossa luki ”Ahdistaako? Masentaako? Soita tähän numeroon!” Tekstin alla oli Viitaloiden kotinumero.

”Ala-asteikäisinä meillä oli kaverini kanssa vankka usko siihen, että pystymme auttamaan masentuneita”, Kaisla muistaa.

Toisinaan vanhempien periaatteet olivat tytärten mielestä naurettavia.

”Äiti ja isä eivät pitäneet McDonaldsin ja Disneyn kaltaisista jättibrändeistä. En myöskään koskaan saanut barbieta, sillä nukke edusti äidin mielestä vääränlaista naiskuvaa”, Pihla kertoo.

Nykyään sisarukset arvostavat sitä, että he saivat kasvaa perheessä, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on itsestäänselvyys. Pihla ja Kaisla ovat viettäneet nuoruutensa vuosina, jolloin Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä.

”Olen aina ihaillut Tarja Halosta. Vaikka hän sai paljon lokaa niskaansa, hän vähät välitti. Hän ei ollut politiikassa itseään korostaakseen, vaan teki työtä sydämestään”, Kaisla pohtii.

Ystävätkin tuntevat Viitalan perheen arvot. Kun Kaisla odotti kuopustaan, kaverit järjestivät hänelle vauvakutsut.

”He olivat ripustaneet seinälle lakanan, johon oli kirjoitettu It’s a feminist! , se on feministi. Tuli sieltä sitten tyttö tai poika.”

Vanhemmiltaan Pihla ja Kaisla oppivat, että onni syntyy pienistä asioista. Samaa mallia he haluavat välittää omille lapsille.

Isot ja pienet tytöt

Viitaloiden sisaruskatras jakautui iän ja luonteiden mukaan pikkutyttöihin ja isoihin tyttöihin. Kaisla ja pikkusisko Roosa viettivät paljon aikaa yhdessä. Pihla ja isosisko Anna kulkivat omia teitään.

Kun sisarukset tulivat murrosikään, talo täyttyi välillä draamasta.

”Muistan, kun Roosan kanssa seurasimme joskus vierestä Pihlan ja äidin sanaharkkaa ja totesimme, että meistä ei ikinä tule samanlaisia”, Kaisla sanoo, mutta kiiruhtaa lisäämään, että vanhemmat voivat olla asiasta eri mieltä.

”Jokaisella lapsella on haastavat kautensa, mutta ne ilmenevät vain eri tavoin.”

Kaisa arvelee, että varsinkin Pihlan auktoriteettikapinaan on looginen syy.

”Pihla oli tottunut siihen, että sai lapsena elää vapaasti, mutta kun murrosiässä vapautta alettiin rajoittaa, hänen oli vaikea hyväksyä sitä.”

”Voi olla. Tosin aika vähäiseksi kapinointini lopulta jäi. En lintsannut koulusta ja illatkin vietin lähinnä viulutunneilla tai koripallotreeneissä ”, Pihla sanoo.

Ammatinvalinnassa vanhemmat ovat kannustaneet tyttäriään seuraamaan intohimojaan. Se on kannattanut: kuopus Roosa opiskeli farmaseutiksi ja Annasta tuli käsikirjoittaja. Pihla pääsi ensimmäisellä yrittämällä teatterikorkeakouluun.

”Pihla oli jo lapsena karismaattinen ja jotenkin valloittava tyyppi, jota ihmiset katselivat mielellään”, Kaisla muistaa.

”Minusta tuntuu, että olen ollut lähinnä outo”, isosisko arvelee.

Kaisla päätyi opiskelemaan Taideteolliseen korkeakoulun elokuvatuottajalinjalle, jossa luovuudesta ja järjestelmällisyydestä oli hyötyä. Samassa ammatissa hän tapasi puolisonsa Daniel Kuitusen.

”Danielin tapaaminen oli monella tavalla elämäni käänteentekevin hetki. Rakastuin hänen itsevarmuuteensa ja päättäväisyyteensä. Nyt tuntuu, että olemme kokeneet jo valtavasti: tehneet töitä yhdessä, saaneet kaksi ihanaa lasta ja selvinneet hengissä talon rakentamisesta”, Kaisla ihmettelee ääneen.

Intuitio johdatti

Pihlan elämä on kulkenut värikkäitä reittejä. Hän oli vain 18-vuotias avioituessaan säveltäjä Kerkko Koskisen kanssa. Avioliiton myötä ystäväpiirikin kasvoi Pihlaa kymmenen vuotta vanhemmilla taiteilijoilla.

Nuoruuden suhde ei kaduta Pihlaa.

”En usko kohtaloon. Olen luottanut enemmänkin intuition voimaan ja toteuttanut asioita, jotka ovat kulloisessakin elämäntilanteessa tuntuneet hyviltä. On vaikea tietää, miten asiat olisivat menneet, jos olisin valinnut toisin.”

Kaisla muistaa yhä, kuinka avioliitto Pihlaan vaikutti.

”Tuolloin Pihlaa alkoi erityisesti kiinnostaa musiikki ja esiintyminen. Se vahvisti hänen polkuaan näyttelijän ammattiin.”

Toisinaan vaisto on saanut Pihlan tekemään nopeitakin käännöksiä. Niin kävi vuonna 2011, jolloin hän päätti jäädä kreikkalaisen Red Sky -elokuvan kuvausten jälkeen asumaan Ateenaan.

Nykyisen puolisonsa, Alex Schimpfin, Pihla tapasi sattumalta, kun hän kuvasi Hannu ja Kerttu: Noitajahti -elokuvaa Berliinissä. Alex oli Pihlan autonkuljettaja.

”On valtava etu, että mieheni tuntee tämän alan. Hän ymmärtää, että minun pitää tehdä välillä 13-tuntisia päiviä kuusi kertaa viikossa. Sama pätee Kaislaan. Jos toisella meistä on yökuvaukset, toinen auttaa lastenhoidossa niin, että yövuorolainen saa nukkua aamulla pitkään”, Pihla kertoo.

”Se on totta. Vaistoamme toisistamme muutenkin kaikki tunnetilat, kuten väsymyksen tai alakulon”, säestää pikkusisko.

Vaikka elokuva-ala on taloudellisesti epävarma ja raskas, se on tuonut sisaruksille ikimuistoisia kokemuksia. Pihla muistaa yhä, kuinka hän hyppäsi Islannissa valaanpyyntialukselta keskelle hyistä Atlanttia.

”Kun kelluin meressä ja näin taivaalla loimottavat revontulet, mietin itsekseni, että olen etuoikeutettu, kun pääsen kokemaan näin ainutlaatuisia asioita.”

”On mahtavaa, että asumme kaikki lähekkäin, mutta ehkä napanuoran katkaiseminen äitiin ja isään on tavallista vaikeampaa.”

Ihmeellinen totuus

Usein totuus on tarua ihmeellisempää. Nuorena Pihla ja Kaisla kuulivat juttuja kotikulmilla 1920-luvulla eläneestä unisaarnaajasta, Maria Åkerblomista. Tällä oli ollut lähes hypnoottinen vaikutus seuraajiinsa.

Kaisla alkoi etsiä naisesta tietoa, ja hän löysi kuvia, joissa Maria Åkerblom ulkoiluttaa Meilahdessa kahta leijonanpentua. Kasvaessaan pennut alkoivat häiritä naapureita karjumisellaan, joten Maria joutui luovuttamaan ne Korkeasaaren eläintarhaan.

Eläinrakas Åkerblom kävi kuitenkin katsomassa lemmikkejään usein ja käveli aina suoraan häkkiin leijonia halaamaan.

”Tiesin jo vuosia sitten, että haluan tehdä elokuvan Mariasta, koska hän oli hyvin ristiriitainen persoona. Maria nautti kauniista vaatteista ja alkoholijuomista, mutta oli samaan aikaan hyvin uskonnollinen. Hän myös käytti rakkautta manipuloinnin välineenä”, Kaisla kertoo.

Elokuva on sisaruksille merkittävä yhteishanke, sillä mukana tuotannossa on ollut suuri osa perheestä. Anna Viitala on tehnyt käsikirjoituksen, Pihla näyttelee pääroolia ja Kaisla on tuottanut elokuvan yhdessä miehensä Danielin kanssa. Ohjaajaksi valikoitui palkittu Zaida Bergroth.

”Kyllä minua vähän arvelutti siinä vaiheessa, kun ymmärsin, että hankkeessa alkaa olla liuta sukulaisia. Pihlan valitseminen päärooliin oli kuitenkin loistopäätös. Sitä mieltä oli myös puolueeton raati koekuvausten jälkeen. Olen kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina ollut ihmisiä, jotka ovat uskoneet minuun”, Kaisla tunnustaa.

Lokakuun alussa 2019 ensi-iltansa saava elokuva Marian paratiisi on Kaisla Viitalan ensimmäinen pitkä elokuva. Produktio kuljetti kuvausryhmän toissa kesänä Viroon, jossa tehtiin valtaosa kuvauksista.

Elokuvassa hilpeä 1920-luvun tunnelma yhdistyy taitavasti ahdistavaan lahkolaisuuteen.

”Maria oli mielenkiintoinen persoona, sillä häneen kohdistui sekä pelkoa että ihailua. Toiset ihmiset hän päästi lähelleen ja toisille oli todella julma. Ohjaaja Zaida Bergrothin kanssa oli mahtavaa työskennellä, sillä hän luotti minuun ja antoi myös vapautta roolin rakentamisessa”, Pihla kiittelee.

Elokuvassa on myös vaarallisia kohtauksia, joista valtaosan Pihla näytteli itse.

”Hurjinta oli, kun minun piti hypätä ikkunasta seitsemän metrin pudotus niin, että selässäni oli vain kaksi ohutta vaijeria ja suoraan alapuolellani kivikko.”

”Minä en olisi ikinä pystynyt siihen. Mutta Pihla rakastaakin adrenaliinipiikkejä ja pientä vaaran tunnetta”, Kaisla huomauttaa.

”Minä taas en ymmärrä, kuinka Kaisla pystyy organisoimaan aikatauluja ja miljoonia pieniä yksityiskohtia. Hän ei ikinä unohtaisi lapsensa koulureppua kotiin”, myöntää isosisko. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2019. Nettiversiota on muokattu.

Kommentoi +