Kun tuntematon mies hyökkäsi Annan, 34, kimppuun puistossa, hän alkoi saada paniikkikohtauksia – löysi avun tästä terapiamenetelmästä

”En ollut koskaan nähnyt niin suurta veistä. Mietin, tapahtuuko tämä todella minulle. Sitten minä juoksin.

Olimme kuusi vuotta sitten ystäväni kanssa Lontoossa Victoria Parkissa kävelemässä piknikiltä kotiin. Oli aurinkoinen iltapäivä. Yhtäkkiä mustiin pukeutunut tuntematon mies hyökkäsi zombie-veitsellä kimppuumme.

Juoksimme ystäväni kanssa rinta rinnan pakoon hyökkääjää, kun näin zombie-veitsen uppoavan ystäväni selkään. Onneksi hän ei kaatunut iskusta.

Lopulta löysimme kanaalin varrelta veneet. Hyppäsimme eri veneisiin piiloon hyökkääjää. Kun hän oli lähtenyt, löysin puukosta saaneen ystäväni toisesta veneestä šokissa.

Yritin aluksi paniikissa näppäillä Suomen hätänumeroa, vaikka olimme Lontoossa.

Poliisi arveli, että hyökkäyksen syynä oli jengirikollisuus. Uuden jäsenen on todistettava kykynsä ja suoritettava jokin väkivallanteko ennen jengiin liittymistä. Jostain syystä me valikoidumme kohteeksi.

Anna Nevala työskentelee hengitysterapeuttina Lontoossa. Hän on järjestänyt hengitysretriittejä myös kotikunnassaan Ylitorniossa.

Veitsi oli onneksi uponnut ystäväni selkään siten, ettei se tuhonnut mitään sisäelimiä.

Pääsimme sairaalasta yöksi kotiin. Lähtiessämme minulta kysyttiin, haluanko rauhoittavan lääkkeen. Muuta ei ollut tarjolla.

Seuraavana päivänä lähdin työkeikalle Pariisiin.

Tajusin silloin, etten ollut oikeastaan pysähtynyt kertaakaan edeltävien kymmenen vuoden aikana. Olin ollut mallivuosina niin kiireinen, että kehoni oli oireillut väsymyksestä jo pitkään. En kuunnellut ahdistusta tai lihaskipuja, vaan ajattelin ne irrallisina ongelmina, jotka ratkaistaan yksitellen. Oikeasti kehoni yritti vain kertoa minulle jotakin.

Junassa Pariisiin sain ensimmäisiä takautuvia muistikuvia tapahtuneesta. Kehoni oli stressitilassa. Aloin pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä.

Jos nyt kuolisin, mitä jättäisin jälkeeni?

Pian tapahtuneen jälkeen aloin saamaan paniikkikohtauksia.

Anna tunsi jälkeenpäin syyllisyyttä siitä, ettei yrittänyt estää tuntematonta hyökkäämästä ystävänsä kimppuun. ”Toisaalta olen tajunnut myös sen, että hermostoni teki siinä hetkessä päätöksen, että nyt on juostava.”

Ensimmäinen paniikkikohtaus oli pelottavin. Olin kaverin kotibileissä pari päivää hyökkäyksen jälkeen. Tuntui siltä, että saisin sydänkohtauksen. Aloin hyperventiloimaan ja kehoni meni kramppiin. Oli pakko mennä kippuraan.

Hyökkääjä iski oikealta puoleltani, josta minulle jäi kehoon ikävä muistijälki. Pitkän aikaa nopeat oikealta puolelta tulevat liikkeet aiheuttivat minulle paniikkia ja paniikkikohtauksia. Pyöräilijöitä täynnä olevassa Lontoossa pelko ei ollut kovin käytännöllinen.

Kävin läpi erittäin intensiivisiä tunteita, joita en pystynyt hallitsemaan. Olin surullinen ja vihainen maailmalle. En tuntenut yhteyttä kehooni. Tuntui siltä, että minä olen jossain tuolla kaukana, vaikka kehoni on tässä.

Löysin hengitysterapian parin kuukauden jälkeen tapahtuneesta. Mallitoimisto maksoi minulle lipun hengitysterapiatyöpajaan, ja hurahdin menetelmään täysin.

Hengitysterapiassa hengitystä aletaan tietoisesti muuttamaan, jotta siitä voidaan saada irti kognitiivisia, fyysisiä tai henkisiä hyötyjä.

Ensimmäisellä kerralla tärisin ja itkin paljon. Sormiani kihelmöi ja tunsin pitkästä aikaa olevani vahvasti läsnä kehossani. Tuntui kuin jokin suurempi olisi kannatellut minua.

Hengitysterapia auttoi minua ymmärtämään, että keho on minun puolellani – ei minua vastaan. Kehoni varastoi traumaa, mutta se osaa myös parantaa sitä. Siinä on mieletön sisäinen viisaus.

Lopulta kouluttauduin hengitysterapeutiksi.

Anna Nevala aloitti 18-vuotiaana mallinuran, joka on jatkuvaa matkustamista. ”Pidän sanonnasta: ensin keho kuiskuttaa, sitten se puhuu ja lopulta se huutaa. Välillä kiireisinä mallivuosina kehoni oli yrittänyt huutaa, mutta painoin sen johonkin kiireen alle ja jatkoin menemistä.”

En oikeastaan enää mieti hyökkäystä. Olen kiitollinen siitä, että se ohjasi minut tällaiselle polulle. Luulen, etten olisi koskaan löytänyt hengitysterapiaa, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.

Olen oppinut sen, että silloin kun on paha olla, siitä kannattaa puhua. Olen aina ollut enemmän kuuntelija, mutta nyt olen opetellut myös puhumaan vaikeista tunteista.

Kun ennen ahdistus oli minulle epämiellyttävä vaiva, nyt olen oivaltanut, että se viestii kehon rajoista ja kantokyvystä. Arvostus ja kiitollisuus kehoani kohtaan on kasvanut. Olen oppinut arvostamaan lepoa enemmän. Tämä kuuden vuoden matka on opettanut minulle paljon rajoista, ihmissuhteista ja jaksamisesta.

Kaikkea ei tarvitse kantaa yksin.”

Zombie-veitsen koko kiinnitti hyökkäyshetkellä Annan huomion, ja nykyisin niiden hallussapito onkin kielletty Iso-Britanniassa. Hyökkäyksen jälkeen Annalle on jäänyt tavaksi tarkistaa mahdolliset pakoreitit hämärillä alueilla. ”Toisaalta ajattelen, että porkkanaankin voi tukehtua. En stressaa pakenemista, mutta haluan pitää reitit avoimina.”

Lue myös: Koitko väkivaltaa? Näistä paikoista saat apua