Huippukokki Helena Puolakka ei kertonut perheelleen, kun hän päätti palata Lontoosta Suomeen: ”Olen hyvä äiti, mutta aika vähän läsnä”
Helena Puolakka ei murehdi sitä, että on lähes aina töissä. Sitä tärkeämpiä ovat harvat hetket läheisten kanssa. Tässä jutussa Helena kertoo elämänsä rooleista.
Kokki | Rakkaus ruokaan voittaa aina
”Sanon usein, että olen kokki, äiti ja vaimo mutta en missään tietyssä järjestyksessä. Elämäni on aina ollut työkeskeistä. Voisinhan minä murehtia, että olen aina töissä, mutta se on minun oma valintani.
Minulla oli palava halu kokiksi jo 15-vuotiaana, mutta kävin ensin lukion isäni toiveesta. Kun pilkoin Perhon ravintolakoulussa ensimmäisen kerran sipulia, tiesin, että tämä on minun alani.
En ajattele, että olen tietoisesti luonut uraa. Sen sijaan olen tehnyt työtä, jota rakastan. Sattumien kautta ihmiset ovat nähneet työssäni arvoa. Totta kai se on vaatinut myös sinnikkyyttä, määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä.
Olen alusta asti halunnut tehdä työtä parhaille. Minulle on aina ollut tärkeää saavuttaa jotain omaa ja saavuttaa hyvä paikka elämässä.
Ennen Suomeen palaamistani työskentelin yli 20 vuotta Lontoossa ja Pariisissa, niistä seitsemän vuotta Michelin- tähden tai useamman ravintoloissa, kuten Auberginessa, La Tante Clairessa ja Le Balzacissa.
Varsinkaan maailmalla tässä työssä ei ole puolitietä. Lontoossa seitsemän ja puolen tunnin päivä ei onnistu, oli ala mikä tahansa.
”Olen joutunut opettelemaan nukkumista ja sitä, että pidän huolta itsestäni.”
Kokin työ on fyysisesti rankkaa, ja siitä on glamour kaukana. Siksi harva jaksaa tehdä sitä koko elämänsä. Fyysinen väsymys tuo välillä myös itselleni henkisen heikkouden tunteen. Silloin saatan epäillä itseäni.
Olen joutunut opettelemaan nukkumista ja sitä, että pidän huolta itsestäni. Minulle kuusi tuntia unta on jo ihan luksusta. Olen harjoitellut myös hengittämään oikein ja alkanut käydä kuntosalilla, jotta pysyisin hengissä.
Urallani on ollut muutamia tosi tiukkoja paikkoja, jotka ovat liittyneet työnantajiini ja heidän käytökseensä. Silloin olen miettinyt, että onko ihan pakko.
En silti ole jäänyt murehtimaan ikäviäkään kokemuksia tai turvautunut ammattiapuun niiden vuoksi. Rakkaus ruokaan ja tähän työhön on voittanut aina.
Viimeiset kaksi vuotta olen leikitellyt ajatuksella, että pitäisin lauantait vapaina. Toistaiseksi se on onnistunut noin kymmenprosenttisesti. Vielä ei ole aika höllätä. Haluan kehittää tiimejäni ja bisneksiäni.
En tiedä, jäänkö koskaan eläkkeelle.”
Äiti | Olen opettanut, että kaikki on mahdollista
”Tulin äidiksi 36-vuotiaana. Esikoiseni Sofia täyttää 18, kuopukseni Ella on 14. Äidiksi tulo ei ollut alun perin listallani, vaikka toisinaan haaveilinkin siitä. Tytöt ovat kuitenkin rikastuttaneet elämää aivan erityisellä tavalla.
Emme ole mieheni Tuukka Puolakan kanssa lukeneet mitään kasvatusoppaita. Olemme katsoneet, mitä vuodet tuovat tullessaan.
Työ- ja perhe-elämän balanssiin on vielä pitkä matka. Olen tehnyt viiden vuoden aikana Suomessa yhtä paljon tai enemmän töitä kuin Lontoon-vuosinani.
Lapset vievät aika paljon minusta, tai oikeammin sanottuna lasten täytyy saada osansa minusta. Toisaalta se alkaa olla osaltani jo vähän passé, nyt kun vanhin tytär jo täysi-ikäistyy.
Olen saanut vanhemmuudesta enemmän harmaita hiuksia kuin etukäteen ajattelin.
Syyllistin itseäni vuosikausia siitä, että olin aina väärässä paikassa. Kun olisi pitänyt olla kotona, olin töissä ja päinvastoin.
Minulla ei ole mitään muistikuvaa, milloin ensimmäinen lapseni oppi puhumaan tai kävelemään. Toisen kanssa olin jo herkempi ymmärtämään tällaisia hetkiä.
Tunnen, että olen ollut tytöilleni hyvä äiti ja läsnä heille, kun he ovat tarvinneet minua. Loppupeleissä olen silti ollut aika vähän läsnä.
”Tytöt ovat saaneet minulta mallin siitä, että äiti rakastaa työtään.”
Esikoistyttäreni on aina ollut hyvin itsenäinen varmasti siksi, että hänen on ollut pakko. Pikkusiskonsa synnyttyä hän on myös tuonut tiettyä tsemppiä perheeseemme. Muistan, miten hän pienenä totesi yhtenä aamuna Lontoon-kodissamme yllättyneenä: Oh, mummy came home. Se riipaisi.
Toisaalta tytöt ovat saaneet minulta mallin siitä, että äiti rakastaa työtään. Olen halunnut opettaa heille, että The world is your oyster. Kaikki on mahdollista ja käsien ulottuvilla, jos siihen vain haluaa tarttua ja löytyy sisua.
Olen ollut viime vuosina aika tiukka tyttöjen opintomenestyksestä. Ajattelen, että maailmassa pärjää snadisti paremmin, jos menestyy koulussa. Harva silti tietää vielä ylioppilaskirjoituksissa, mitä isona tekee. Onpa ala mikä tahansa, ihmisen pitäisi tavoitella työtä, josta nauttii.
Kun päätin palata Suomeen viisi vuotta sitten työn perässä, tein sen keskustelematta asiasta lainkaan perheeni kanssa. Mies kyllä aavisti aikeeni ja otti asian hyvin. Tytöille ilmoitin asiasta kaksi viikkoa ennen lähtöäni.
Aluksi mietimme mieheni kanssa, jääkö hän tyttöjen kanssa Lontooseen vai muuttavatko he Helsinkiin perässäni. Kun varmistui, että hekin tulevat Suomeen, Sofia oli innoissaan, Ella ei. Hän muistuttaa minua asiasta yhä aika ajoin.
Sofian täysi-ikäistyminen herättää vähän haikeutta. Hänestä on kasvanut ihana ihminen. Toivon, että hän tarvitsee minua vielä tulevaisuudessakin eikä itsenäisenä tyyppinä työnnä minua pois.
Jokainen meistä kaipaa jonkinlaista tukea ja ohjausta elämässä.”
Vaimo | Mies on ollut tukeni ja turvani
”Tapasin mieheni Tuukan ensi kertaa yöbussin pysäkillä Helsingissä vuonna 1990. Olemme olleet yhdessä 34 vuotta, joista naimisissa 25. Muutimme yhdessä Lontooseen 1990-luvun lopulla.
Minusta ei varmasti olisi tullut mitään ilman miestäni – tai en tiedä, mitä minusta olisi tullut. Hän on ottanut paljon vastuuta kodista ja tytöistä, kun olen ollut iltapainotteisesti töissä.
Tuukka on ollut tukeni ja turvani. Hän on osannut katsoa kaikkea positiivisesti ja nähnyt hyvää huonoissakin hetkissä.
Olisi ihanaa voida sanoa käsi sydämellä, että oma lasini on aina puoliksi täynnä, mutta olen ennemmin realisti kuin optimisti. Yritän silti suhtautua elämään mahdollisimman myönteisesti.
”En aina osaa panna rajoja työnteolleni.”
Kun olin muuttanut Suomeen keväällä 2019 aloittaakseni työt ravintola Savoyssa, mieheni sairastui vakavasti. Lensin kotiin Lontooseen. Tuukka piti pakkaa kasassa, vaikka oli käytännössä ambulanssikunnossa. Pian selvisi, että hän joutuu sydänleikkaukseen.
Siinä välissä ehdin palata Helsinkiin. Emmin, lähdenkö takaisin, ja Tuukkakin sanoi, ettei minun tarvitse tulla. Silloin keittiöpäällikköni ilmoitti, että jos en osta lentolippuja itse, hän ostaa ne minulle.
En aina osaa panna rajoja työnteolleni.
On ollut mielenkiintoista huomata, miten erossa olo on vaikuttanut minun ja mieheni parisuhteeseen. Olemme viettäneet vuosien varrella niin paljon aikaa erillään, että on vaatinut opettelua osata olla yhdessä muutenkin kuin lomilla.”
Johtaja | Johdan keittiötä kuin orkesteria
”Johtaminen on kiinnostanut minua aina. Uskon, että naisjohtajan pitää tavallaan tehdä itsestään näkymätön menestyäkseen. Naisiin ei uskota johtajina samalla tavalla kuin miehiin, joten naisten pitää olla aika paljon luovempia onnistuakseen.
Voi myös olla, että naiset eivät tue toisiaan riittävästi matkalla johtajiksi. Usein naiset tarvitsevat kyynärpäätaktiikkaa, jotta voivat saavuttaa ja varmistaa oman asemansa johtajina. Miehenä olisin todennäköisesti edennyt urallani kymmenen kertaa nopeammin. Välillä asia pulpahtaa pintaan, mutten jää murehtimaan sitä.
Tällä hetkellä johdan chef patronina koko operaatiota eli kahta ravintolaa samassa talossa: Savoyta yläkerrassa ja Café Savoyta alakerrassa. Se vaatii vahvaa johtamista. Tiedän koko ajan myös käytännön tasolla, mitä missäkin tapahtuu.
En ollut koskaan ajatellut, että Savoy tulisi joskus saatavilleni. Halu tehdä töitä parhaalle on isoin draiverini.
Yritän olla hyvä ravintolanjohtaja, mutta välillä ihmiset ajattelevat, että epäonnistun siinä.
Harvoin, mutta toisinaan osoitan työtilanteissa tiukkuutta. En huuda, mutta jos jokin menee pieleen, se näkyy kasvoiltani. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.
”Vuosien varrella olen joutunut hyväksymään, ettei kaikilla ole työhön samaa intohimoa ja samoja standardeja kuin minulla.”
Keittiötä ei johdeta kuin armeijaa vaan kuin orkesteria. Jokaisella on oma tärkeä tehtävänsä. Kommunikaatio on nykyaikana onnistumisen tae, eikä sitä voi olla koskaan tarpeeksi.
Joskus mietin kyllä, voittaako määrä laadun. Voin sanoa monta kertaa samoista asioista. Usein kyse on pienistä yksityiskohdista ja joskus myös enemmän korvieni välistä, koska paine on kova.
Minusta tavoitteena pitää olla, että jokainen serviisi on parempi kuin edellinen. Kaikkien työntekijöiden täytyy ymmärtää tasalaatuisuuden merkitys, kun haluamme pysyä ravintoloiden kärkiliigassa.
Vuosien varrella olen joutunut hyväksymään, ettei kaikilla ole työhön samaa intohimoa ja samoja standardeja kuin minulla. Hyvää henkilökuntaa on tällä alalla vaikea löytää, mutta minulla on loistavat tiimit molemmissa ravintoloissa. Hyvistä ihmisistä on ensisijaisen tärkeää pitää kiinni.
Tavoitteet määrittelevät vahvasti työtäni – ja myös herättävät öisin. Lontoossa ravintolan myyntiraportti tuli aina kello 3.46, joten heräsin automaattisesti 3.47. Vielä nykyäänkin heräilen öisin ja kun vilkaisen kelloa, se on Suomen aikaa juuri 5.47.
Myyntiraportin katselu on yhä ensimmäinen asia, jonka teen aamuisin, vaikka tiedän edellisillan myynnin ilmankin.”
Maailmankansalainen | Lapsista tuli suomalaisia
”Asuimme yli 20 vuotta Lontoossa, mutta olen sopeutunut hyvin takaisin Suomeen ja Helsinkiin.
Asumme Töölössä, mistä on nopea kävellä kaikkialle. Vaikka maailmassa on paljon pahuutta ja rumuutta, olen kiitollinen kaikesta, mitä elämässäni on ja niistä ihmisistä, jotka ovat olleet vaikuttamassa sen kulkuun.
Kuulostaa kliseeltä, mutta olen kiitollinen siitä, miten hyvin asiani ovat.
Olen enemmän maailmankansalainen kuin suomalainen. Olemme silti suomenkielinen perhe, vaikka olinkin itse Lontoon-vuosina laiska puhumaan lapsille suomea.
Tuukka on aina puhunut tytöille suomea, samoin tytöt keskenään. Lisäksi tytöt ovat aina viettäneet kesälomansa Suomessa.
Kun olimme olleet Suomessa pari vuotta, sain Ellalta ensimmäisen kerran tekstarin suomeksi. Siinä luki ”joo”. Silloin ajattelin, että nyt minulla on suomalainen lapsi!
On myös hauska seurata, miten lapsiin englannin kielessä istutettu automaattinen kohteliaisuus istuu suomen kieleen.
Suomen harmaa kevät on minulle vaikea, ja helmi-, maalis- ja huhtikuu tuntuvat loputtomilta. Nuo samat kuukaudet ovat myös ravintolabisneksessä hiljaista aikaa.
Olen huolissani Helsingin tilanteesta ja kehityksen suunnasta. Nekin, joilla olisi varaa syödä ravintoloissa, säästävät. Joko ei tulla ravintolaan ollenkaan tai syödään lyhyen kaavan mukaan.
Onko se sitten suomalaista mentaliteettia: ajatellaan, ettei kuluttaminen ole sopivaa, kun kansakunnalla menee huonosti. Suomen talous kuitenkin tarvitsee sitä, että rahaa käytetään myös kotimaassa. Muuten talouden mylly ei pyöri.”
Ystävä | Olisiko teillä aikaa nyt?
”Olen kaverina ihan rubbish, surkea. Saatan soittaa parhaille ystävilleni iltayhdeksältä, että olisiko teillä aikaa nyt. Usein heillä on jo omat menonsa.
Olen ex tempore -ihminen ja hetkessä eläjä. Onneksi minulla on ympärilläni ihania ystäviä, jotka ymmärtävät sitä.
Sosiaalinen elämä on minulle tosi tärkeää, koska sitä on niin vähän. Hetket ystävien kanssa ovat erityisiä. Äskettäin vietimme pitkästä aikaa iltaa ja ai vitsi, että oli kivaa! Sillä soljuvalla keskustelulla, naurulla ja fiiliksellä elän taas pitkään.
Turussa asuvia vanhempiani olen nähnyt harvemmin näiden viiden Suomen-vuoden aikana kuin silloin, kun asuimme vielä Lontoossa. Onneksi tytöilläni on heihin läheiset välit.
”Välillä ystäväni, veljeni tai vanhempani tulevat ravintolaani syömään, jotta näkevät minua edes siellä.”
Minulla on myös kaksi veljeä, joita en näe koskaan. Soittelemme joskus. Nykyisin sukuloimme eniten Mikkelissä, missä mieheni isä eli appiukkoni asuu.
Välillä ystäväni, veljeni tai vanhempani tulevat ravintolaani syömään, jotta näkevät minua edes siellä.
Perjantaisin yritän nykyisin lähteä töistä aikaisin, minkä jälkeen menemme jonnekin syömään Tuukan ja tyttöjen kanssa. Silloin kaikki kolme tulevat minua vastaan töihin mutta joutuvat usein odottamaan. Onneksi he ovat olleet kärsivällisiä.
Perjantai-iltana ravintolassa on paljon tuttuja kasvoja, ja kun päätän puoli kahdeksalta tehdä kierroksen salissa, pääsen monesti ulos talosta vasta puolentoista tunnin päästä. Voisin opetella vain lähtemään pois, mutta usein tilanne johtaa toiseen. Siitä ja ihmisten kohtaamista syntyy aina hauskuutta.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 7/2024.
