Hilkka Ahde: ”En harmittele vanhenemista, sillä sisälläni asuu yhä nuori tyttö”

Tämän saman pitkän ruokapöydän päässä istui pyörätuolissa vielä alkuvuodesta Hilkka Ahteen äiti Kerttu Riikonen. Hilkka oli hänen omaishoitajansa kymmenen vuotta. Äiti kuoli 87-vuotiaana kotisängyssään tammikuussa sairastettuaan kymmenen vuotta.

Aikaan mahtui paljon raskasta, mutta myös läheisyyttä ja onnellisia hetkiä.

Vuodet ovat antaneet Hilkalle elämänviisautta ja suhteellisuudentajua, hän näki äidin muistisairauden eri vaiheet ja joutui kantamaan omaishoitajan vastuuta.

Hilkalle oli itsestäänselvää, että hän otti äidin asumaan luokseen keväällä 2020. Oma puoliso Matti Ahde oli kuollut vain kolme kuukautta aikaisemmin.

”Meillä oli täällä Helsingin Oulunkylässä tiivis kolmen naisen kommuuni, kun tyttäreni Tiina muutti tänne myös ja osallistui äidin hoitoon. Ilman Tiinaa en olisi kaikkea jaksanut”, Hilkka kertoo.

Nyt äiti ja tytär miettivät tulevaisuutta ja muuttoa jossain vaiheessa erilleen, mutta toistaiseksi arki jatkuu yhteisessä kodissa.

”Onhan tämä ainoan lapsenlapseni, ekaluokkalaisen ihanan pojan mummola! Hän on joka tiistai luonamme yötä, saunomme ja luemme läksyjä.”

Hilkassa on uutta tyyneyttä, jopa rauhoittumista, vaikka työ Helsingin kaupunginvaltuutettuna ja muissa luottamustehtävissä vie moneen suuntaan. Hän yrittää opetella olemaan myös yksin, vaikka sosiaaliselle ja vilkkaalle ihmiselle se ei ole aivan helppoa.

Mennyt kesä merkitsi Hilkalle lepoa, mutta jälleen uusia suruja ja menetyksiä, joista puhuminen itkettää yhä.

Kuolema ei pelota

”Kaksi ikäistäni, läheistä ystävääni kuoli kesän aikana, toinen Oulussa, toinen Valkeakoskella. Viimeksi mainittu oli rakas lapsuudenystäväni Leena, jonka tunsin yhdeksänvuotiaasta asti.

Hän oli osa tiivistä ’tyttölössi’-porukkaamme, johon myöhemmin kuuluivat myös miehemme. Neljä vuotta sitten meitä oli kymmenen, nyt enää seitsemän on jäljellä. Vain pari kuukautta Matin jälkeen kuoli lössiin kuuluvan ystäväni Viltsun puoliso ja nyt Leena. En vieläkään jaksa uskoa sitä todeksi.

Vielä kesällä 2022 koimme riemukkaan hetken Valkeakosken Apianlahdessa, jossa nuoruutemme suosikkibändi Uriah Heep oli keikalla. Meidän ikuisten tyttöjen ei tarvinnut miettiä kahta kertaa tuttujen biisien sanoja, vaan hoilasimme täysillä mukana.

En mieti kuolemaa enkä pelkää sitä, vaikka olen kokenut niin monen läheisen poismenon ja joutunut saattamaan hautaan liian monta ystävää. Menetysten myötä ymmärrän, miten kuolema on osa elämää.”

Yhteyttä yli tähtien

”Omaan elämääni olen niin tyytyväinen, että haluaisin elää vielä pitkään. Ja päästä sitten lähtemään nopeasti pois. Näin läheltä Matin taistelun syöpäkipujaan vastaan, eivätkä äidinkään viimeiset hetket helppoja olleet.

Havahduin rankan alkuvuoden jälkeen sumuun, josta en meinannut päästä läpi. Äidin kuolema, hautajaiset ja sitten kiivas eduskuntavaalikampanjani siirsivät surun käsittelemistä. Vasta kesällä kykenin pysähtymään ja viettämään lomaa mökillämme Pertunmaalla. Ne viikot selvittivät ajatuksiani ja tunteitani.

Rauhoitun puuhatessani kasvimaalla, marjastaessa, sienestäessä, saunoessa ja uidessa. Matin kanssa hankkimamme mökki on sielunmaisemani, jossa olen kokenut myös yhteyden edesmenneeseen Mattiin.

Sellaiset kokemukset eivät ole järjellä selitettävissä. Ne ovat universaaleja kokemuksia, joita ihmisillä on ollut kautta aikojen. Rakkaus kantaa yli kuoleman, yli suunnattoman ikävänkin.

Vaikeissa elämäntilanteissa kulttuuri ja varsinkin ooppera ovat voimaannuttaneet minua. Matti johdatti minut oopperan väkevään maailmaan, ja rakas harrastus vei minut yhteisiin hetkiimme ja muistoihin, joita vaalin.

Kun vierailin taannoin helsinkiläisessä vanhusten palvelukeskuksessa, näin takaapäin pyörätuolissa istuvan harmaatukkaisen naisen. Sekin oli kuin viesti edesmenneeltä, ja nainen muistutti niin paljon äitiäni, että puhkesin itkuun.

Äiti oli minulle äärimmäisen läheinen ja rakas, vaikka meillä oli nuoruudessani vaikeita vaiheita. Olen enemmän edesmenneen isäni Kaukon luonteinen, mutta äiti oli niin voimakastahtoinen ihminen, että hän vaikutti elämääni isää enemmän.

Äiti valmensi minua rytmisen kilpavoimistelun huipulle ja järkyttyi sydänjuuriaan myöten siitä, etten lähtenyt opiskelemaan sitä lisää Moskovaan. Olin jo saanut sinne monivuotisen stipendin, mutta rakastuin Mattiin ja muutin hänen luokseen Ouluun. Olin vasta 19-vuotias.

Muuttoni aiheutti välirikon, äiti jopa uhkasi lopettaa päivänsä, jos teen kuten olin päättänyt tehdä. Välirikko alkoi sulaa vasta häissämme, kiitos Matin diplomatian taidon ja viimeistään esikoisemme Timon synnyttyä.”

Hellien käsien tärkeys

”Opettelen vähitellen olemaan myös jouten, minä, joka olen aina passannut muita ja touhunnut.

Perheeseemme syntyi nopeassa tahdissa kolme lasta, ensin Timo, sitten Jussi ja Tiina. Kun asuimme Oulussa, olin viikot käytännössä yksinhuoltaja. Kansanedustajan ja sitten ministerin työt veivät Matin Helsinkiin, ja minä hoidin lapsia ja kotia.

Valmistuin lastentarhanopettajaksi ja olin töissä myös päiväkodin johtajana ja Oulun kaupunginvaltuutettuna.

Äidin omaishoitajuus alkoi, kun olin vielä työelämässä. Matkustin joka viikonloppu Helsingistä Valkeakoskelle hoitamaan äitiä ja hänen asioitaan.

Jouduin opettelemaan pois tyttären roolista, hoitamaan vaippojen vaihdon, pesut, sänkyyn siirtämisen, intiimivaivat. Ihan kaiken tekohampaiden ja kuulokojeiden pesusta kynsien leikkaamiseen.

Omaishoitajan työn määrää ei tajua, ennen kuin sitä tekee. Enemmän se kuitenkin minulle antoi kuin vei. Tärkein oivallus oli se, että hoidettavalla on itsemääräämisoikeus ja hän tarvitsee helliä käsiä ja läheisyyttä.

Sen opin vasta, kun äitini valitti, että minulla on kovat kädet. Se pysäytti. Hellyys on tärkeämpää kuin tehokkuus.

Ainoa, mistä kiukuttelin, oli byrokratian määrä, ja sitä vastaan taistelen työssäni yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Matin ja äidin sairastumisen ja kuoleman jälkeen olen oivaltanut, että pysähdys voi tulla silmänräpäyksessä. Siksi arvostan omaan terveyttäni ja ymmärrän, ettei mitään voi pitää itsestäänselvänä.”

Armo ja anteeksianto

”Olen miettinyt paljon armon ja anteeksiannon merkitystä. Tärkeimmät elämänarvoni, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet opin jo lapsuudenkodissani.

Nykyisessä jyrkästi polarisoituneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä vallitsee ikävä koston ja pahansuopaisuuden henki.

Ihmistä ei pitäisi tuomita loppuelämäkseen jostain hänen nuoruutensa teosta. Itse pyrin aina olemaan sovinnollinen, se on osa luonnettani, sitä isäni Kaukon luonnetta.

Näin, miten kosto toteutui Matin kohdalla. Hän suri kuolemaansa asti Veikkauksen toimitusjohtajana saamaansa leimaa naisten ahdistelijana. Jo katekismuksessa sanotaan, että toisen maineen vieminen julkisesti ilman varmaa tietoa on yksi pahimpia asioita, joita lähimmäiselleen voi tehdä.

Kukaan ulkopuolinen ei voi kuvitella, miten leima vaikuttaa koko perheeseen, miten siinä roikutaan pitkään kuin löysässä hirressä. Se oli giljotiini, joka iski koko perheeseemme.

Koin myös sen, mitä en olisi ikinä voinut kuvitella. Sairastuin vakavaan masennukseen, vaikka luulin olevani viimeinen, joka masentuu. Koskaan ei pitäisi olla liian itsevarma omista tunteistaan.

Tein myös sen virheen, että lopetin masennuslääkityksen liian aikaisin ja jouduin jatkamaan lääkitystä ja alentamaan lääkkeiden määrää hallitusti.

Matti oli oman tuskansa keskellä turvasatamani myös silloin. Hänen oppinsa minulle oli se, ettei pidä jäädä koskaan tuleen makaamaan. Matti kantoi minua eteenpäin silloinkin, kun jouduin työpaikkakiusatuksi.”

On uskottava hyvään

”Kenelle minun pitää nyt tehokkuuttani todistaa? Itselleni yritän nykyään olla armollinen niin, ettei kaiken tarvitse olla kotona koko ajan tiptop. Olen ollut itselleni aika tiukka.

Opin työn kulttuurin jo lapsena Valkeakoskella. Äiti oli päivät töissä, illat hän veti jumppia. Meillä lapsilla, kahdella veljelläni ja minulla, oli tiskivuorot. Kun oli minun vuoroni, äiti kehui keittiön siisteyttä ja seuraavalla kerralla siivosin vielä paremmin. Ehkä siitä kehkeytyi sisälleni jonkinlaista suorittamisen velvoitetta.

Meillä kävi Matin kanssa paljon vieraita ja tykkäsin siitä, miten hän ja vieraat kehuivat ruokiani. Matti sanoi usein, ettei halua mennä ravintolaan syömään, kun saa parasta ruokaa kotona.

Samalla tekemisen asenteella pärjäsin työelämässä ja törmäsin lopulta seinään. Kun Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitossa jouduin työpaikkakiusatuksi, yritin painaa vain täysillä eteenpäin.

Vasta viisi vuotta sitten vastapuoli sai tuomion työsyrjinnästä Korkeimmassa Oikeudessa, ja hänet oli jo tuomittu henkisestä pahoinpitelystä. Jos minun taisteluni ja voittoni oikeudessa on auttanut muita työpaikkakiusattuja, kaikki oli sen arvoista.

Minut tekee onnelliseksi, jos voin työni kautta tehdä hyvää. Kaikkea pahaa vastaan on taisteltava ja uskottava hyvän voittoon. Ilman toivoa ei olisi elämää.”

Liike pitää vireänä

”Niin kauan, kun pysyn liikkeessä, on hyvä. Vedin itse 12-vuotiaasta asti satujumppaa lapsille, eikä se ollut mitään kevyttä käsien ojentelua, vaan hikijumppaa.

Isäni kanssa vietimme paljon aikaa urheilukentillä. Hän oli aikoinaan kolmiloikan SM-hopeamitalisti ja teki pitkän uran Valkeakosken vapaa-aikatoimen johtajana.

Lastentarhanopettajana erikoistuin liikuntaan, vein lapsia metsäretkille, eikä omia lapsiamme kuskattu autolla joka paikkaan. Seitsemänvuotiaan pojanpoikani kanssa pelaamme pallopelejä, ja perheemme kesäolympialaisiin hän halusi valmentaa minua juoksussa. Valmentaja oli pettynyt, etten pärjännyt hänelle.

Koetan käydä kolmesti viikossa hydrobicissä, ja maallahan tulee liikuttua koko ajan. Kun purin puukuormaa alkusyksystä, tunsin todella tehneeni koko kropallani työtä.

Olen hyväkuntoinen, ja molempien lonkkien tekonivelleikkauksen jälkeen olen jälleen pystynyt liikkumaan paljon. Nykyään minua ei edes väsytä mikään, mutta mittautan säännöllisesti veriarvoni. Minulla on isäni puolelta iso riski sairastua diabetekseen, mutta toistaiseksi sokeriarvo on kohdillaan.

Myös huono kuuloni on perinnöllistä, ja sain alkuvuodesta kumpaankin korvaani kuulolaitteen. Ne toimivat erinomaisesti, joskin jatkuvan käytön opettelu on vielä kesken. Olen hyväksynyt laitteet, eiväthän ne ole sen kummallisemmat kuin silmälasit.

Rakasta harrastustani golfia en pystynyt viime vuosina äitini hoitamisen takia paljonkaan pelaamaan, mutta tänä syksynä pääsin ystäväni Anna-Maijan kanssa golfmatkalle Espanjaan. Siellä sitten oli kaksi leskeä yhteisellä pelireissulla.

En harmittele vanhenemista, sillä sisälläni asuu yhä nuori tyttö. Täytin kesällä 66 vuotta. On välillä hätkähdyttävää tajuta oma ikänsä. Tunnen kiitollisuutta siitä, että olen fyysisesti ja henkisesti voimissani.”

Rakkauden laaja piiri

”Henkinen hyvinvointi edellyttää kulttuuria, ja olisin henkisesti kuollut ilman sitä. Korona-aika tuntui raskaalta myös siksi, ettei päässyt teatteriin tai oopperaan.

Uusi, kypsällä iällä yllättäen elämääni tullut ihmissuhteeni antaa paljon. Se on ihan erilaista kuin juuri koulunsa päättäneen nuoren naisen kokema, pitkään avioliittoon johtanut rakkaus.

Siinä ei ole vaatimuksia, lupauksia tai mitään sitoumuksia. Tapaamisemme riittävät sellaisinaan, emmekä puhu tulevasta saatikka mieti yhteen muuttamista. Mutta hauskaa meillä on!

Rakkaus on laajempi käsite kuin rakkaus parisuhteessa. Minulle se on aina merkinnyt rakkautta perheeseeni, lapsiini ja ystäviini.

Elämä opettaa. Siteeraan aina mielelläni Sylvi Kekkosen aforismia: Pieni sen äidinrakkauden piiri, johon ei muita mahdu kuin hänen omat lapsensa.”