Näyttelijä Ria Kataja on aina aistinut helposti muiden ihmisten tunteita ja energioita. Hän kuvailee olleensa kiltti mukautuja, tarkkailija ja hoivaaja.

”Herkkyys on supervoimani, mutta välillä se on myös kääntynyt minua vastaan, kun olen yrittänyt mukautua liikaa toisten toiveisiin”, Ria sanoo ja nojaa tuoliinsa. Kotikaupunki Porvoo heräilee kahvilan ikkunan takana ääneti uuteen päivään.

Hiljaisuus on tuttua Rialle. Hän kertoo piiloutuneensa usein näkymättömän ihmisen rooliin. Se on ollut suojamuuri, jonka rakentamisen hän aloitti tiedostamattaan jo lapsena. Kauan Ria ajatteli, että hänen on viisainta vaieta ja pysyä varuillaan, turvallisesti taka-alalla.

”Aloin esittää roolia, jonka turvin kuvittelin pärjääväni muiden ihmisten kanssa. Vaikka olen ollut perusluonteeltani aina sosiaalinen, opin peittämään sen puolen itsestäni. Jossain vaiheessa aloin pelätä sisimpäni paljastumista ja naurunalaiseksi joutumista. Ja silti suurin toiveeni siellä taustalla on ollut tulla nähdyksi ja rakastetuksi ehdoitta.”

Pinttyneet käyttäytymismallit ovat keskiössä myös 10. helmikuuta ensi-iltansa saavassa Skimbagirls-­elokuvassa, joka kertoo neljän ystävyksen Lapin-seikkailusta. Ria näyttelee komediassa joukon vastuunkantajaa, joka yrittää epätoivoisesti pitää kaikkia lankoja käsissään ja ratkoa kolmen ystävänsä ongelmia.

VIISILAPSISEN UUSPERHEEN KUOPUS. Sellainen oli Rian rooli lapsuudenperheessä. Muut sisarukset olivat jo teini-ikäisiä hänen syntyessään. Rian ollessa kahdeksanvuotias perhe muutti Tampereelta Espooseen, jossa Ria aloitti koulun Mainingin koulun ala-asteella ja äiti Sinikka Kataja perusti Hyökyvuoren lapsiteatterin.

1970-80-luvulla uusperheet olivat harvinaisia eikä erilaisista perhemuodoista tai niihin liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista juurikaan keskusteltu julkisesti.

Ria muistaa lapsuudenkodistaan jännitteitä, jotka jäivät käsittelemättä. Niiden kanssa yritettiin vain pärjätä, sillä muitakaan välineitä ei ollut tuolloin.

”Uskon, että herkkyyteni ja miellyttämisen tarpeeni vahvistuivat lapsuudenkodissani. Olen toivonut aina, että laumallani olisi hyvä olla. Tästä on tullut malli, joka on aktivoitunut muissakin ihmissuhteissani.”

Sisimmässään Ria on kyllä halunnut olla näkyvillä ja oma itsensä muiden seurassa, mutta käytännössä ajatus on tuntunut mahdottomalta. Sen sijaan hän on usein asettanut toisten hyvinvoinnin omansa edelle ja kadottanut ohessa sisäisen äänensä.

”Tämä käyttäytymismalli on jättänyt minut hyvin yksinäiseksi ja saanut tuntemaan voimakasta viallisuutta.”

Ulkopuolisuuden tunne oli Rian seurana jo lapsena. Isommilla sisaruksilla oli omat menonsa ja kaverinsa, arempi Ria tarkkaili maailmaa äidin helmoista.

”Olen kyllä mennyt muiden mukana ja osallistunut, mutta minun ja maailman välissä on ollut jokin selittämätön kuilu. Nuorempana en vain osannut pukea irrallisuuden kokemusta sanoiksi.”

EPÄVARMUUS JA ARKUUS alkoivat hallita Rian mieltä liikaa varhaisessa aikuisiässä. Se oli vaikeaa aikaa, sillä pelkoa aiheuttivat niin sosiaaliset tilanteet kuin pimeäkin.

Kun paniikkikohtaus iski kaupan kassajonossa tai bussissa, koko keho oli täynnä sähikäisiä ja tuntui, että happi loppuu. Päälle päin oireita ei välttämättä huomannut, eikä Ria puhunut niistä kenellekään. Huonoina päivinä hän vain jätti kauppareissut väliin tai jäi pois vasta päätepysäkillä, kun ei uskaltanut pyytää vieruskaveria siirtymään.

Peloistaan huolimatta Ria haki ja pääsi Teatterikorkeakouluun.

”Kouluaikana pelkoni vahvistuivat. Olin varma, että kaikki näkevät, että olenkin pelkkä huijari ja aivan tyhjä sisältä. Pidin itseäni vähäpätöisenä.”

Teatterissa Ria koki olevansa turvassa. Omana itsenään esiin astuminen vaati sen sijaan isomman ponnistuksen ja helpotti vasta työvuosina Kom-teatterissa.

”Suvereenien ja ekstroverttien ihmisten on välillä vaikea käsittää, kuinka hankalia sosiaaliset tilanteet voivat olla ihmiselle, joka on itsensä kanssa aivan lukossa. Ihmistä ei kannata pakottaa puhumaan, sen täytyy lähteä hänestä itsestään. Niin minullekin lopulta kävi.”

Yksi oleellisista oivalluksista oli päästää irti omista ennakkoluuloista ja ymmärtää, ettei muu maailma olekaan aina vastaan ja pahansuovissa aikeissa.

”Nykyään olen itselleni lempeämpi. Ajattelen, ettei se haittaa, vaikkei joku pitäisi minusta tai ajatuksistani. En määritä minuuttani enää muiden kautta. Minun on riitettävä tällaisena kuin olen.”

RIAN SISÄINEN TUTKIMUSMATKA vahvistui 2006, jolloin hänen äitinsä kuoli. Äidistä luopuminen johdatti perimmäisten kysymysten äärelle, jotka saivat Rian tutkailemaan elämäänsä uudesta näkökulmasta.

”Aloin pohtia, kuka oikein olen ja missä seison. Käynnistyi pitkä prosessi, jossa kävin läpi kaikkea kokemaani ja mietin, mikä minulle on tärkeää.”

Tukea surutyöhön toi japanilainen luontaishoitomenetelmä reiki, jota Ria kokeili tuolloin ensimmäisen kerran. Hän alkoi opiskella sitä vielä samana vuonna ja huomasi, että herkkyydestä oli opinnoissa hyötyä.

Reikihoitajaksi valmistumisen jälkeen Ria on opiskellut myös saunaterapeutiksi ja nauruterapeutiksi sekä hankkinut tiibetiläisen äänimaljaohjauksen taidon. Energiahoitajaksi hän valmistui viime vuonna.

”Kiinnostukseni näitä menetelmiä kohtaan on lähtenyt puhtaasti uteliaisuudesta: minulla on ollut jano oppia uutta.”

Aikuisena opiskeluun ei liity enää suorittamisen pakkoa. Rian tavoitteena ei ole ollut ammatinvaihto vaan sisäinen matka sekä kehon ja mielen yhteys.

”Olen ymmärtänyt yhteisön voiman. On tärkeää, että ympärillä on salliva ja hyvä ilmapirii. Koulutukset ovat laajentaneet yhteyttä itseeni ja sen kautta myös muihin ihmisiin. Tämä on ollut tärkeä osa näkyväksi tulemista, sillä olen sallinut itseni palata omaksi itsekseni.”

Ria on halunnut jakaa viime vuosina oppimiaan taitoja muillekin. Muutama vuosi sitten hän avasi puolisonsa, tanssija-koreografina ja muusikkona työskentelevän Panu Varstalan kanssa Iloisen Talon Saunatuvan, jossa he järjestävät hyvinvointiviikonloppuja, perinnehoitoja ja taide-elämyksiä, kun muilta töiltään ehtivät. Saunatupa sijaitsee kotikylässä Porvoon Kerkkoossa.

HERKKÄ MYÖTÄELÄJÄ Ria on edelleen. Hän huomaa ajautuvansa usein tilanteisiin, joissa ihmiset tulevat uskoutumaan hänelle ja kertomaan murheistaan.

Näyttelemisen lisäksi Ria on työskennellyt ohjaajana. Myös siinä roolissa herkkyydestä on hyötyä. Hän tunnistaa nopeasti, jos työyhteisössä syntyy ristiriitoja tai jokin asia hiertää.

”Silloin alan oireilla ja haluan selvittää asian heti tavalla tai toisella. Turvallisella työilmapiirillä on valtava vaikutus kaikkien hyvinvointiin.”

Riaa on aina suututtanut, jos hän on huomannut jonkun kärsivän vääryyttä. Vahva oikeudentaju on johdattanut hänet myös näyttelijän ja ohjaajan työssään vaatimaan tasa-arvoista kohtelua kollegojen kesken.

”Olen kieltäytynyt töistä, joista naiset ovat saaneet vähemmän palkkaa kuin miehet. Puutun muutenkin herkästi epäkohtiin.”

Rohkeus omien ja muiden oikeuksien puolustamiseen on kantanut hedelmää ja avannut keskustelua reilumman työelämän puolesta, mutta Ria on huomannut, että se on myös sulkenut ovia hänen edestään. Ohi menneet roolit ovat toki harmittaneet, mutta tilalle on tullut yleensä aina jotain parempaa.

”Ei kukaan varmasti halua jättää taakseen savuavia raunioita, mutta koen velvollisuudekseni vaalia tasa-­arvoa ja pitää yllä mahdollisimman puhdasta työhygieniaa. Ehkä ikä on tehnyt tehtävänsä: nyt 47-vuo­tiaana minua ei pelota ottaa vaikeita asioita esiin. Nuorempanakin puutuin asioihin, mutta minua ei vain kuunneltu.”

Toisaalta Ria tiedostaa myös sen, ettei voi aina syyttää muita huonoista olosuhteista ja tilanteista. Ihmiset ovat hänelle kuin peilejä, joiden kautta itseään saattaa oppia ymmärtämään paremmin.

”Jos joku ihminen provosoi minua tai herättää negatiivisia tuntemuksia, yritän miettiä, miksi näin on. On tärkeää tunnistaa oma roolinsa ja tehdä työtä yhteisen ilmapiirin eteen. Joskus se tarkoittaa peiliin katsomista: silloin on hyvä kysyä, miten minä vaikutan käyttäytymiselläni muihin.”

LUOTTAMUSTA JA AVOIMUUTTA Ria toivoo välittävänsä myös 8-, 15- ja 19-vuotiaille lapsilleen.

Jos Ria koki nuorempana paineita, hän tietää, että somekuplassa kasvanut sukupolvi on yhä alttiimpi riittämättömyyden tunteille ja toisten määrittämille raameille. Ria kertoo esimerkin lapsestaan, joka ­kolmevuotiaana päiväkotiin mennessään ryntäsi vessaan pesemään kasvojaan, jotta poskien punnerrus laskisi.

”Tuntuu hullulta, että alamme jo noin pieninä vertailla itseämme muihin ja pelätä heidän reaktioitaan.”

Ria toivoo, että hänen lapsensa uskaltaisivat seistä omilla jaloillaan ja löytäisivät voimavaroja, joilla luovia elämässään muiden mielipiteistä murehtimatta.

”Samalla tiedostan, että vaikka kuinka haluaisin heidän elämäänsä keveyttä ja naurua, kenenkään polkua ei voi ohjelmoida ennalta. Tärkeämpää on, kuinka vastaan tuleviin kokemuksiin suhtautuu ja mitä niistä oppii. Onneksi herkkyyttäkin voi jo nykyään pitää voimavarana.”

Ria kokee olevansa matkallaan yhä puoli­tiessä.

”Tahdon kuoria itsestäni kaikki haitalliset ja valheelliset uskomukset, joita olen vuosien varrella imenyt. Haluan palata takaisin puhtaaseen, autenttiseen ytimeeni ja tulla näkyväksi ennen kaikkea itselleni.”