Henna Virkkunen lintsasi jatkuvasti koulusta yläasteella – sitten viisas opettaja ilmestyi hänen kotiovelleen ja muutti elämän suunnan
Suomen seuraava EU-komissaari Henna Virkkunen oli nuorena koulupinnari ja piinallisen ujo. Sitten hän alkoi mennä päin pelkojaan. Tässä jutussa Henna kertoo elämänsä rooleista.
Tallityttö | Hevoset ja opettaja pelastivat koulupinnarin
”Olen viisilapsisen perheen esikoinen. Nuorimpaan sisarukseeni minulla on ikäeroa 20 vuotta.
Lapsuudessani asuimme Alavudella, jossa vanhemmillani oli ravintola ja kaksi baaria. Totta kai minun piti olla mukana auttelemassa.
Lounasravintolaa alettiin valmistella asiakkaille aamulla seitsemän tai kahdeksan aikoihin. Niinä päivinä, kun koulu alkoi myöhemmin, ehdin aamulla kattaa pöytiä, täyttää maustekoreja ja kuoria perunoita.
Sain kuitenkin pienestä pitäen myös harrastaa. Rakastuin hevosiin viisivuotiaana. Kymmenvuotiaana sain oman ponin, newforestinponin nimeltä Tycko. Se kasvatti minua vastuullisuuteen. Huolehdin alusta asti itse eläinlääkärit, rokotukset ja kengitykset.
Hevoset ovat vaikuttaneet tosi paljon siihen, millainen ihminen olen ja millaisen elämän sain.
Muutimme Jyväskylään, kun olin teini. Murrosikäni oli todella hankala. Olin hyvin angstinen.
14-vuotiaana en halunnut käydä koulussa. Tahdoin vastustaa kaikkia auktoriteetteja, kuten opettajia, jotka ikävästi määräilivät minua. Aiemmin olin kasin tai ysin oppilas, mutta numeroni putosivat talleilla luuhatessani.
Ilman hevosharrastusta olisin voinut joutua todella huonoille teille. 1980-luvullahan nuoret käyttivät alkoholia ja polttivat tupakkaa paljon enemmän kuin nykyään. En tahtonut mennä kouluun, mutta tallille kuitenkin menin.
Vanhempani olivat minusta varmasti silloin huolissaan. Olen aika voimakastahtoinen. Jos olen päättänyt jotakin, mielipidettäni on vaikeaa muuttaa.
Kahdeksannen luokan keväällä sain luokanvalvojaksi Eija-Leenan. Hän osasi jännällä tavalla käsitellä minua. Eija-Leena ei ottanut puheeksi sitä, että olin koko ajan pois koulusta. Mutta kesäloman alettua hän ilmaantui kerran yllättäen keittiöömme kahvittelemaan vanhempieni kanssa ja tuomaan todistukseni meille kotiin.
”Hevonen vaatii täyttä keskittymistä itseensä. Turvan silittäminen rentouttaa välittömästi.”
Olin aivan paineessa. En ollut mennyt noutamaan kahdeksannen luokan todistusta, kun olin ollut kevätjuhlapäivänä taas joissain ratsastuskilpailuissa.
Eija-Leenan vierailu oli jonkinlainen käännekohta. Kiinnostuin koulunkäynnistä uudelleen. Eija-Leena opetti historiaa ja yhteiskuntaoppia, ja innostuin niistä niin paljon, että pärjäsin hyvin ysiluokkalaisten valtakunnallisessa taloustaitokilpailussa. Palkinnoksi saamani kirja on edelleen hyllyssäni.
Sain Eija-Leenalta stipendin, sillä vuodessa nostin keskiarvoa luokallamme eniten.
16-vuotiaana muutin pois kotoa. Menin töihin ratsastustalleille Huittisiin parin sadan kilometrin päähän kotoa, koska halusin elättää itseni. Olin töissä tallilla, jonka yhteydessä asuin.
Muuttoon mennessä murrosikäni oli ohi.
Minulla oli kahdeksan tunnin työpäivät ja kaksi vapaapäivää viikossa. Kaiken vapaa-aikani hoidin ja treenasin omaa kilpahevostani.
Olin tallilla töissä yhden talven, ja sen jälkeen päätin mennä lukioon. Halusin lähteä Saksaan tallitöihin, joten tahdoin opiskella saksaa.
Olin kuitenkin edelleen aika malttamaton: yhden talven jälkeen arvioin, että osaan saksaa tarpeeksi ja lähdin taas töihin. Lukioni jäi kesken pysyvästi, mutta myöhemmin valmistuin ensin filosofian maisteriksi ja edelleen lisensiaatiksi.
Tuttavani kautta päädyin 18-vuotiaana Saksan sijasta Tanskaan, jossa olin yli kaksi vuotta ratsastamassa työkseni.
Suomeen palattuani hevoset jäivät pitkäksi aikaa. Kun täytin 40, olin kuntaministerinä vaikeassa paikassa. Ajattelin ansainneeni kivan synttärilahjan. Ostin itselleni suomenhevosvarsa Valpurin.
Huomasin, kuinka paljon olin kaivannut hevosia.
Hevonen vaatii täyttä keskittymistä itseensä. Harjaaminen tuntuu laskevan verenpainettani. Turvan silittäminen rentouttaa välittömästi. Omistan edelleen Valpurin, jolla käyn ratsastamassa viikonloppuisin. Lisäksi omistan puolitoista ravihevosta.”
Äiti | Reissutyöläinen luottaa kotijoukkoihin
”Minulla on yksi lapsi. Väinö on nyt kaksikymmentä ja armeijassa. Hänen koko elämänsä olen tehnyt tosi paljon töitä. Kun Väinö oli kolmevuotias, minut valittiin eduskuntaan, ja kun hän oli kymmenen, lähdin Euroopan parlamenttiin.
Väinön isä, mieheni Matti, on kantanut päävastuun arjesta koko ajan. Tapasimme Jyväskylän kaupunginvaltuustossa, johon meidät molemmat valittiin nuorina vuonna 1997. Minä olin silloin 25, Matti 27.
Eduskuntaurani alussa Väinö oli vuoroviikoin minun mukanani Helsingissä ja Matin kanssa kotikaupungissamme Jyväskylässä. Vuoden jälkeen Väinö alkoi selvästi kaivata minun viikoillani päiväkotikavereitaan. Siitä lähtien Väinö ja Matti ovat asuneet Jyväskylässä ja minä olen kulkenut paikasta toiseen.
Tästä minulle tulee ehkä kaikkein eniten kysymyksiä: Miten olet voinut tehdä näin? Onko ollut huono omatunto?
Kaikki on sujunut mielestäni hyvin. Olen ajatellut, että teen tärkeää työtä ja lisäksi tiennyt, että Väinöllä ja Matilla on kaikki kunnossa.
Koko Väinön elämän ajan olen ollut reissutyössä. Arki ei juuri muuttunut, kävinpä töissä Helsingissä vai Brysselissä tai Strasbourgissa, missä parlamentti toimii.
Meillä ei ole kovin paljon harrastettu videopuheluita. Luotin siihen, että Väinö ja Matti kyllä pärjäävät. Kumpikaan heistä ei ole ikinä kysynyt, onko minun pakko lähteä työmenoihini.
”Olen feministi ja kannustan kaikkia muitakin feminismin tielle.”
Yleensä maanantaiaamuna lähden Suomesta ja palaan torstain ja perjantain välisenä yönä. Vakituinen herätykseni lähtöaamuna soi kello 4.30. Suuntaan kotoa Jyväskylän lentokentälle viiden maissa.
Olemme aika meneväisiä kaikki kolme. Matti on kunnanjohtaja. Viikonloppuisinkin hänellä on usein työmenoja ja paperitöitä. Väinö taas on harrastanut pitkään pesäpalloa. Treenejä on ollut viikossa neljät tai viidet. Matti kulki hänen kanssaan turnauksissa ja leireillä ympäri Suomea.
Kun Väinö oli pienempi, teimme joka kesä perheenä retken jollekin majakkasaarelle.
Ehkä työntekoni on eräänlainen henkilökohtainen on poliittista -asia. Toteutan vanhemmiltani perimääni ajatusta, että kovalla työnteolla ja yrittämisellä kaikki voivat pärjätä.
Työurien kannalta iso ongelma on, että naisille edelleen kasautuvat Suomessa sekä vanhempainvapaat että vastuu kodin- ja lastenhoidosta. Se vaikuttaa naisten etenemiseen, palkkoihin ja eläkkeeseen.
Olen feministi ja kannustan kaikkia muitakin feminismin tielle. On aika vanhaa perua jaotella ihmisiä sukupuolen perusteella.”
”Lapsena en koskaan ajatellut, että minusta voisi tulla poliitikko. En tuntenut ketään poliitikkoa.”
Poliitikko | Pinnalta vakava, sisältä humoristi
”Lapsena en koskaan ajatellut, että minusta voisi tulla poliitikko. En tuntenut ketään poliitikkoa.
Innostukseni politiikkaan syntyi 30 vuotta sitten, vuonna 1994. Silloin Suomessa pidettiin sekä ensimmäiset suorat presidentinvaalit että kansanäänestys liittymisestä Euroopan unioniin.
Olin parikymppinen ja juuri palannut Tanskasta Jyväskylään. Oli kova lama ja valtava nuorisotyöttömyys. Tein monenlaista työtä, olin töissä karkkikaupassa ja ratsastustallilla. Kokoomusnuoriin liittyneen pikkuveljeni kautta tutustuin muihin nuoriin, joilla oli paljon ideoita ja mielipiteitä.
Halusin, että Suomi liittyy osaksi läntisiä demokratioita, ja menin mukaan EU-jäsenyyttä ajaneeseen, puoluepoliittisesti sitoutumattomaan Kyllä EU:lle -kansanliikkeeseen.
Ensimmäinen poliitikko, jonka tapasin, oli Jyrki Katainen. Hän oli kokoomusnuorten varapuheenjohtaja ja tuli syksyllä 1993 Jyväskylään kannustamaan nuoria äänestämään presidentinvaaleissa. Hän oli aivan mahtava! Myöhemmin Kataisesta tuli kokoomuksen puheenjohtaja ja minä toimin kuusi vuotta hänen varapuheenjohtajanaan.
En varsinaisesti koskaan päättänyt, että lähden politiikkaan. Silti päädyin, muiden töideni ohella, mukaan Jyväskylän kuntapolitiikkaan. Kokoomus pyysi minua eduskuntavaaliehdokkaaksi, kun olin 23-vuotias.
”Aina vaalien aikaan sanon, että nämä olivat sitten viimeiset vaalit. Toistaiseksi viimeisiä ei ole tullut.”
Vaikea paikka poliitikkona oli ilman muuta kuntauudistus. Siinä yritettiin saada kuntia yhdistymään, mutta se kaatui poliittisiin ja perustuslakiongelmiin vuonna 2014. Uskoin itse isoon uudistukseen, jonka takaa kaikki muut vähitellen lähtivät pois.
En uupunut, mutta totta kai harmitti. Olin laittanut itseäni monta vuotta likoon. Mutta tämä on demokratiaa.
Minut valittiin EU-komissaariehdokkaaksi kesäkuussa. Kauteni komissaarina on määrä alkaa marraskuussa. Parlamentin vahvistus- äänestykseen asti kyseessä on virallisesti komissaariehdokkuus. Komissaarina en tee töitä enää vain suomalaisten vaan kaikkien jäsenmaiden asukkaiden hyväksi.
Vieläkin minusta usein sanotaan julkisuudessa, että olen pidättyväinen. Varmaan alkuaikoinani politiikassa olinkin.
Perusilmeeni taitaa olla aika vakava. Mutta kun taustajoukoiltani kysytään, he kertovat, että olen huumorintajuinen. Silti vallitsee käsitys, etten näyttäisi sitä.
Aina vaalien aikaan sanon, että nämä olivat sitten viimeiset vaalit. Toistaiseksi viimeisiä ei ole tullut.”
Kokeilija | Pelot on tehty selätettäviksi
”Nuorena minulla oli tosi kova esiintymisjännitys. Kun hain töihin ratsastustallille Huittisiin, olin niin ujo, että työhaastattelussa en puhunut mitään. Minulla oli mukana ystäväni Virpi, joka puhui puolestani: Henna on kyllä tosi hyvä tekemään töitä. Sain paikan.
En olisi voinut kuvitellakaan, että menen puhumaan kansanjoukoille mikrofoniin. Niin kuitenkin tein, kun minusta tuli eduskuntavaaliehdokas. Kiersin lukioissa, ja joka paikassa oli vastassa koko salillinen nuoria.
Opin luottamaan siihen, että mielipiteeni ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin. Enää en jännitä esiintymisiä.
Ajattelen, että ihmisen pitää mennä epämukavuusalueelleen. Jos antaa jonkin asian kummitella mielessään, pelko rajoittaa elämää pahimmillaan hyvin paljon.
Aikaisemmin minulla esimerkiksi oli kova vesipelko. Ajattelin, etten ole hyvä uimari. Muutama vuosi sitten aloin silti harrastaa triathlonia, johon kuuluu yhtenä lajina uinti.
En edelleenkään ole hyvä uimari, mutta nykyään pystyn uimaan kerralla monta kilometriä, mitä en ennen pystynyt tekemään. Kehitin itseäni, vaikka en kokonaan päässytkään pelostani vettä kohtaan.
Kolme vuotta sitten menin jopa mukaan tositelevisio-ohjelmaan, Erikoisjoukkoihin, päästäkseni kunnolla epämukavuusalueelleni. Se oli monella tavalla tosi ikävä kokemus. Minulle sattui onnettomuus heti kuvausten toisena päivänä.
Pahin pelkoni on se, että joutuisin hyppäämään pää edellä veteen. Kuvauksissa minut pudotettiin helikopterista veteen ja lannerankani murtui.
Minulta meni vuosi toipua murtumasta. Nykyisin kuitenkin uskallan hypätä veteen.”
Treenaaja | Sunnuntaijuoksija luottaa rutiineihin
”Lapsena kuljin talleille kesällä pyöräillen ja talvella kävellen tai potkukelkalla. Siksi minulla on ollut itsestäni käsitys, että olen hyväkuntoinen ja terve ihminen.
Kun tulin eduskuntaan töihin, kaikki työmatkaliikuntakin jäi. Nelikymppisenä huomasin, että olen aika rapakunnossa. Olin äitini kanssa kävelylenkillä. Suunnittelimme kävelevämme kymmenen kilometriä. Jouduin miettimään, jaksanko kävellä sellaista matkaa.
Matkan varrella oli mainoksia maratonjuoksusta, johon oli aikaa seitsemän viikkoa. Ajattelin, että käyn tapahtumassa juoksemassa puolimaratonin. En ollut ikinä harrastanut juoksua.
Viikon ajan orientoiduin asiaan ja kuusi viikkoa harjoittelin. Juoksin puolimaratonin ja innostuin juoksemisesta.
Rauhallinen parin tunnin sunnuntailenkki on ollut viikkojeni tärkein rutiini jo 12 vuoden ajan. Kaikesta muusta voin oikeastaan joustaa, mutta lenkistä en mielelläni. Sunnuntailenkkiporukassani on yleensä neljästä kuuteen juoksijaa, pääasiassa miehiä.
Nykyään he ovat ystäviäni. Olemme kaikki viisikymppisiä, joten monilla alkaa olla kaikenlaisia vaivoja. Puhumme yleensä liikunnasta ja erilaisista urheiluvammoista, mitä kenelläkin on.
”Monet ystäväni ovat entisiä ponityttöjä, jotka olen tuntenut 30 vuotta. Juttu jatkuu siitä, mihin se jäi.”
En ole välttämättä ystävänä kovin hyvä pitämään yhteyttä. Toisaalta suhteet eivät aina vaadikaan tiivistä yhteydenpitoa. Juoksuporukan kanssa seuraamme toisiamme somessa ja saatamme kysellä, lähtisikö joku seuraksi Finlandia-hiihtoon.
Monet ystäväni ovat entisiä ponityttöjä, tallikavereita, jotka olen tuntenut 30 vuotta. Meillä juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi.
Kun menin Jyväskylässä talleille nelikymppisenä, siis melkein 30 vuoden tauon jälkeen, siellä pyörivät edelleen samat hevosharrastajat kuin yläasteella. Mikään ei ollut muuttunut välillämme. Nykyään, viisikymppisinä, joudumme vain laittamaan lukulasit päähän, kun luemme rehusäkkien tuoteselosteita.”
Juttu on julkaistu Eevassa 10/24.
