Helena Kallion kolmikymppisen tyttären oireita luultiin astmaksi – syy olikin nopeasti etenevä keuhkosyöpä: ”Kaikkein pahinta oli katsoa vierestä, kun lapselta viedään kaikki”
Helena Kallio menetti lyhyessä ajassa paitsi lapsensa myös isänsä, äitinsä, anoppinsa ja lankonsa. Hän on huomannut, että kaikesta ei tarvitse päästä yli. Surunkin kanssa oppii elämään.
Syksyllä 2020 alajärveläinen opettaja Helena Kallio, 58, istui 30-vuotiaan tyttärensä Viivi Orvaston vieressä saattohoitoon erikoistuneessa Terhokodissa Helsingissä.
”Mitäs me täällä nyt odotamme? Kuolemaa vissiin”, Viivi sanoi.
Helena odotti edelleen ihmettä, tyttären parantumista. Silti keuhkosyöpä näytti nujertavan hänet.
”Viivi oli realisti. Ei hän halunnut kuolla niin nuorena mutta ajatteli, että jos niin käy, sille ei mahda mitään”, Helena muistelee.
Neljä vuotta myöhemmin Helena on menettänyt paitsi lapsensa myös isänsä, äitinsä, anoppinsa ja lankonsa. Surulle neuvotaan antamaan tilaa, mutta miten se tehdään, kun surua on liikaa yhdelle ihmiselle?
Kylläpä on kiukkuisen näköinen pappi, 13-vuotias Helena tuumasi nähdessään Esko Kallion ensimmäistä kertaa. Poikamiespappi herätti Vimpelissä huomiota, ja Esko olisi kelvannut vävyksi moneen taloon. Helenan isä seurasi kyläläisten intoilua huvittuneena sivusta.
Vuosien saatossa Helena ja Esko tutustuivat toisiinsa seurakunnan toiminnassa ilman romanttisia viritelmiä. Vasta vuosien kuluttua, tapaninpäivänä 1983, täysi-ikäistyneen Helenan kotona soi puhelin: Esko ehdotti tapaamista.
”Niin me sitten tapasimme ja aloimme pian seurustella. Isälläni menivät jauhot suuhun, kun hän kuuli, että Esko tuleekin meille vävyksi. Hänellä kesti hetken päästä asiasta yli, mutta lopulta hän totesi saaneensa hyvän vävyn”, Helena kertoo.
Valokuvassa hääkakkua leikkaa 19-vuotias morsian valtavan hunnun alla, eikä 31-vuotias sulhanen näytä yhtään kiukkuiselta.
Helenan ja Eskon onnen täydensivät lapset Milla, Viivi, Julius ja Amanda. Nyt yksi on pois joukosta.
Tytär soitti yllättävän puhelun kesken Helenan työpäivän tammikuussa 2020. Viivi pyysi äitiä ja isää luokseen Vantaalle mutta ei kertonut syytä.
Viivin keuhkot olivat oireilleet koko syksyn. Vaiva oli luokiteltu jokaisella lääkärikäynnillä astmaksi. Alkuvuodesta hän oli joutunut sairaalaan kovan kuumetaudin takia, ja tutkimusten tulokset olivat valmistuneet: Viivillä oli keuhkosyöpä, vaikka hän oli elänyt terveellisesti eikä ollut esimerkiksi tupakoinut.
Lääkärin vastaanotolla Viivi, hänen puolisonsa ja äiti Helena saivat tietää, että syöpä on parantumaton.
”Viiville tuli huono olo, kun hän näki, miltä minusta tuntui. Lapsenakin hän saattoi silkasta myötätunnosta jättäytyä juoksukilpailussa joukon hännille hitaamman menijän kaveriksi”, Helena kertoo.
Diagnoosin jälkeisinä kuukausina hän ei suostunut antamaan ajatuksissaan tilaa millekään muulle vaihtoehdolle kuin sille, että tytär selviytyisi. Helena päätteli, ettei Viivin kuolemassa olisi mitään järkeä. Tytärkin oli rauhallinen.
”Myöhemmin olen pohtinut, piilottiko Viivi meiltä tuskansa. Silloin kun hänelle yhtäkkiä ilmoitettiin Peijaksen sairaalassa saattohoitokotiin siirtämisestä, hänestä tuntui todella pahalta.”
”Äitinä oli kaikkein pahinta katsoa vierestä, kun lapselta viedään kaikki. Kerran Viivi sanoi, että hän olisi niin kovasti halunnut vielä tehdä musiikkia.”
Diagnoosin jälkeen Viivi kykeni vielä levyttämään studiossa kappaleensa Liian paikallaan, joka voitti Hitti 2020 -kilpailun. Hän oli laulaja ja lauluntekijä, jolla oli musiikillisia unelmia. Sitten syöpä vei lauluäänen. Viivi piti myös askartelusta, mutta siihenkään hän ei pystynyt enää elämänsä lopussa.
”Äitinä oli kaikkein pahinta katsoa vierestä, kun lapselta viedään kaikki. Kerran Viivi sanoi, että hän olisi niin kovasti halunnut vielä tehdä musiikkia. Muuten hän oli hiljaa omista toiveistaan. Viivi oli nöyrä elämän ja Jumalan edessä.”
Sairausaika oli rankkaa myös koronarajoitusten takia. Kun Viivi kykeni vielä ulos, hän saattoi tavata ystäviään siellä, mutta kunnon heikettyä ystävien vierailut estyivät kokonaan. Lopulta edes kaikki perheenjäsenet eivät saaneet käydä hänen luonaan.
Viivi nukkui pois alle vuoden kuluttua diagnoosistaan, 17. joulukuuta 2020. Paikalla olivat Viivin aviomies, äiti ja isosisko sekä Nelson-koira. Helenasta tuntui käsittämättömältä, suorastaan pilkalliselta, että Viivin piti kuolla suuresti odottamansa joulun kynnyksellä.
Tyttären sairauden aikana toivo ja pettymys vuorottelivat. Lääkekokeilut herättivät toivon lisäajasta, mutta niitä seurasi pettymys. Jokaisena pettymyksen hetkenä Viivi tarvitsi äitiä, ja Helena tuli aina tyttärensä luokse.
”Tuon vuoden aikana minulla ei ollut aikaa käsitellä omia tunteitani.”
Viivin kuoleman jälkeen Helena ymmärsi, miten se kosketti häntä.
”Suruun sekoittuu vihaa, kiukkua ja katkeruutta siitä, että minun ei pitäisi olla tyttäreni haudalla vaan hänen pitäisi haudata minut.”
Kun Viivi sairasti, ihmiset elivät voimakkaasti mukana surussa ja tukivat perhettä, mikä tuntui Helenasta hyvältä. Mutta monien ihmisten tuki tyrehtyi tyttären kuolemaan.
”Se oli pettymys. Meille tuli paljon kukkia mutta äärimmäisen vähän ihmisiä.”
”Kun puoliso kuolee, on mahdollista löytää uusi onni. Jos vävy tai miniä kuolee, voi tukea lastaan. Kun lapsi kuolee, ei jää mitään.”
Helena ja Esko tunsivat olevansa surunsa kanssa eksyksissä ja olisivat kaivanneet ystävien läsnäoloa. Toki osa ystävistä pysyi rinnalla, ja he ovat parille edelleen tärkeitä.
”Joku kertoi ajatelleensa, että selviydymme, koska Esko on pappi. Hän olikin ensin vain pappi. Esko käsitteli asioita hengellisesti, hienosti ja kauniisti, ja minä puhuin rumia. Sitten hän romahti ja tuli isäksi, joka on menettänyt tyttärensä.”
Helenaa oli kuormittanut ennen Viivin kuolemaa paitsi tyttären sairaus myös oman isän tilanne. Helenan iäkkään isän kunto romahti, kun Viivi oli saattohoidossa. Helena ja Esko ajoivat kuolinvuoteelta toiselle. Lastenlapset, myös Viivi, ehtivät hyvästellä ukkinsa videopuhelun välityksellä, ja Esko siunasi appensa. Helenan isä ehti kuolla ennen kuin sai diagnoosin.
Isä oli ollut Alzheimerin tautia sairastaneen vaimonsa omaishoitaja. Kahvihetket isän kanssa olivat olleet Helenalle tärkeitä. Silloin hän sai hengähtää hetken ja olla kuin pikkutyttö ja nauttia isän tarjoilemasta jäätelöstä.
Isän ja Viivin kuolemien jälkeen tuli lisää suru-uutisia. Ensin kuoli Eskon äiti ja vajaa vuosi Viivin jälkeen Helenan äiti. Viimeisimpänä läheisistä menehtyi Eskon veli nopeasti edenneeseen sairauteen syksyllä 2023.
Helenasta tuntui siltä kuin hän yrittäisi kannatella vyöryvää maata huonoin tuloksin. Tilanne tuntui hallitsemattomalta. Usko siihen, että elämässä voisi tapahtua jotakin hyvää, alkoi karista.
Ketä suren milloinkin? Helena ei lopulta enää tiennyt, ketä hän suree.
Aivan aluksi häntä auttoi tekeminen ja surun pakeneminen hoidettaviin asioihin. Helena oli tyttärensä kuollessa vielä isänsä kuoleman jäljiltä sisäisesti turta ja toimi kuin automaattiohjauksella.
”Se auttoi, kun kokoonnuimme perheenä yhteen. Äidin roolissa muista huolehtiminen vei eteenpäin, vaikka toisaalta kaikki tuntuikin pysähtyneen. Suru täytti koko tilan ja leimasi tekemistä.”
Viikko Viivin kuoleman jälkeen Helena ymmärsi, että asia koskee häntäkin, ei vain muita.
”Tunsin suurta lohduttomuutta, mutta minua lohdutti se, etten ollut yksin. Hyvä parisuhde ja jaettu vanhemmuus kannattelivat.”
Viivin kuoleman jälkeen hän myös jatkoi keskustelua sairaalapapin kanssa sähköpostitse noin vuoden.
12 kirjettä jumalalle on käsikirjoitusraakile, joka lepää Helenan pöytälaatikossa. Kirjoittaminen on ollut hänelle tapa käsitellä Viivin kuolemaa.
Helena on huomannut, että surulla ei ole kaavaa. Jokainen suru on erilainen.
”Viivin kohdalla minulla on äidin suru, Eskolla isän suru, lapsillamme sisarusten suru ja Viivin puolisolla puolison suru – kaikilla omanlaisensa. Kun äitini kuoli, ajattelin, että nyt minä olen äitinsä menettänyt tytär ja tyttärensä menettänyt äiti.”
Vanhempien kuolemaan aikuinen lapsi tietää jotenkin varautua, vaikka se tapahtuisikin lopulta yllättäen. Helena oli vanhempiensa kuoleman jälkeen kiitollinen heidän yhteisistä vuosistaan ja surullinen menetyksistä mutta ei tuntenut katkeruutta tai vihaa.
”Lapsen kuolema rikkoo maailmanjärjestystä. Sen ei pitäisi mennä niin.”
Elämän rakenteet järkkyivät menetysten ja varsinkin Viivin kuoleman takia. Helena ymmärsi, että kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa.
”Uskoni ei ole kadonnut, mutta olen kysellyt, mikä tarkoitus kaikella on. Ilman Jumalaa olisin huutanut vihaani tyhjyyteen.”
Helena ei jaksa uskoa, että Viivin kuolemalla olisi jokin tarkoitus. Hänestä ajatuskin tuntuu lähes rienaukselta.
”Maailma on rikkinäinen paikka, jossa tapahtuu pahoja asioita. En halua hurskastella, että nyt vain odotan jälleennäkemistä ja kaikki on hyvin. Ei se niin mene, vaikka toivo kaiken perusta onkin.”
”Olen hyväksynyt sen, että välillä en pysty tekemään mitään: en käsittelemään omaa tai muiden surua. Silloin aukaisen television ja katson tuntitolkulla Netflix-sarjaa. Ja joinakin päivinä en tee muuta kuin odotan iltaa, että voin ottaa unilääkkeen ja pääsen hetkeksi pois tästä todellisuudesta.”
Helena ymmärtää pariskuntia, jotka eroavat surun takia, koska suru voi myös etäännyttää puolisot toisistaan. Helena ja Esko ovat keskustelleet pohjia myöten surusta ja tavoistaan surra.
Helena tietää, etteivät he ole Eskon kanssa enää koskaan samalla tavalla onnellisia kuin silloin, kun Viivi vielä eli. Silti he pyrkivät tietoisesti löytämään ilonaiheita.
Pienikin valoisa hetki kannattelee, vaikka sen kääntöpuolella on päättymätön suru ja kaipaus. Lastenlapset ovat Helenalle ja Eskolle kullanarvoisia, samoin parisuhde, jonka merkitys on korostunut entisestään.
Helena ja Esko ovat alkaneet järjestää toisilleen vuorotellen treffejä. Kerran he yöpyivät Tampereella hotellissa, kerran Esko oli varannut liput teatteriin Kokkolassa. He tapaavat mielellään myös ystäviä.
Viivi kulkee perheen mukana tiiviisti tarinoiden muodossa.
”Kun kokoonnumme yhteen, aina joku sanoo, mitä Viivi nyt sanoisi tai tekisi. Pojallamme Juliuksella on paljon kuvia ja videoita Viivistä.”
Muistot tekevät myös kipeää, koska ne muistuttavat Helenaa siitä, että hänen unelmansa seurata tyttärensä elämää vietiin pois.
”Olisin halunnut olla tyttärelleni äiti eri ikävaiheissa. En edes odota, että selviytyisin Viivin menetyksestä. Miten siitä voisi selviytyä?”
Kallioiden keittiössä on pieni kynttilälyhty Viivin kuvan edessä. Helena sytyttää kynttilän pimeinä aamuina kuin hyvän huomenen toivotukseksi tyttärelleen.
”Minulle on tärkeää, että talvella Viivin haudalla palaa aina kynttilä, mutta emme me tee hautausmaalle pyhiinvaelluksia. Meistä kenestäkään ei tunnu, että Viivi olisi siellä.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2024.
