Kun Rakel Liehun puoliso kuoli, tytär Heidi muutti hänen luokseen – kahden kirjailijan suhteessa tärkeintä on toisen tukeminen
Kirjailijat Rakel ja Heidi Liehu ovat äiti ja tytär, mutta myös toistensa tärkeimmät kollegat. Rakel on tukenut tytärtään ja niin työssä kuin rakkaussuruissakin. Heidi ikävöi äitiään jo lyhyen eron aikana ja tekisi tämän puolesta mitä tahansa.
Rakel ja Heidi Liehu ovat ulkoisesti erilaisia, mutta sisäisesti samaa maata. Tumma Heidi, 56, muistuttaa isäänsä, viisitoista vuotta sitten edesmennyttä Jouko Liehua. Vaalea Rakel, 84, on olemukseltaan rauhallisempi kuin tyttärensä, joka innostuessaan tuntuu elävän joka solullaan. Ruskeat silmät sädehtivät, pitkä poninhäntä heiluu, ja kädet säestävät puhetta.
”Meillä on samanlainen mielenmaisema. On valtava helpotus kirjailijan yksinäisyyteen, kun lähellä on toinen kirjailija”, Heidi sanoo.
Heidi Liehu on tehnyt joskus ratkaisuja, joista äiti Rakel Liehun on tehnyt mieli huomauttaa. Äiti on kuitenkin useimmiten vaiennut ajatuksistaan.
Rakel Liehun esikoisrunoteos Ihmisen murhe on yhteinen ilmestyi 1974 ja ensimmäinen romaani Seth Mattsonin tarina pari vuotta myöhemmin. Hän on kirjoittanut muun muassa lukuisia runokirjoja ja kääntänyt saksan- ja englanninkielistä kirjallisuutta suomeksi.
”Työskentelin vuoden verran äidinkielen opettajana. Sitten jättäydyin kotiin kääntämään kirjoja.”
Helene Schjerfbeckin elämästä kertova Helene oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2005.
”Kirjoitin Heleneä kymmenen vuotta. Sain paneutua taiteilijan elämän vaaroihin ja synkeisiin puoliin. Taiteilija on kuin ansassa itsensä ja yleisönsä kanssa. Romaanin idea on, miten saavutetaan yhteys yleisöön silloin, kun on rampa.”
Rakelille tuon yhteyden saavuttaminen työssä ja elämässä on haastavaa, koska hän on sisimmältään yksinäinen ja erakko.
”Mieheni Jouko matkusti työnsä takia paljon. Hänen iäkäs äitinsä Irina asui meillä kymmenen vuotta, mikä oli minulle suuri ilo. Irina rakasti lasten kanssa olemista.”
” Heidissä on syvyyttä, joka edelleenkin jaksaa hämmästyttää minua.”
Heidi syntyi Liehujen kolmilapsisen perheen kuopukseksi. Rakel muistelee, miten tämä kirjoitti jo 11-vuotiaana vihkoonsa: ”Yksinäisyys saapuu huoneeseen kipinöivin saappain.”
”Silloin tuli mieleen, että tämä tyttö on tuleva runoilija”, Rakel naurahtaa.
Heidi muistaa varhaislapsuudestaan, että kun äiti makasi vatsallaan sängyssä ja kirjoitti, hän tuli viereen samaan asentoon ja alkoi myös ”kirjoittaa runoja”.
”Vaistosin varmaan, että äiti oli jossakin onnellisessa maailmassa. Levyllä soi usein Igor Stravinskyn Tulilintu-baletin musiikki.”
Nuorena Heidi oli hyvin ujo.
”Olin oikea lukutoukka. Onneksi sain olla aika rauhassa ja lukea omissa oloissani. Olin onnellinen, että meillä kotona oli kirjoja rajattomasti. Olin hengellisen ja kaunokirjallisen maaailman ympäröimä", hän sanoo.
Teini-ikä oli Heidille vaikeaa aikaa.
”Olen luonteeltani niin ehdoton ja elän kaiken niin voimakkaasti. Minulle olivat vaikeita niin ystävyydet kuin erotkin. En halunnut mennä lukioon vaan suunnittelin meneväni luostariin.”
”Lapsena olin hengellisen ja kaunokirjallisen maailman ympäröimä.”
Isä oli Heidin peruskallio. Tämä otti teinityttärensä perusteelliseen puhutteluun.
”Sen jälkeen alkoi parantumisaika. Aloin olla armeliaampi itselleni ja järkiintyä kaikin tavoin. Järkiintyminenkin kesti tosin vielä pari vuotta”, Heidi muistelee.
Äitinsä ehdotuksesta Heidi päätyi pariksi päiväksi kokeilemaan lukiota ja päätti jatkaa sitä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1986 ja opiskeli sen jälkeen varsin nopeaan tahtiin, valmistui ensin filosofian kandidaatiksi ja sitten lisensiaatiksi. Väitöskirja vuodelta 1990 käsitteli Søren Kierkegaardin filosofian suhdetta Georg Wilhelm Friedrich Hegelin metafysiikkaan.
Samana vuonna, jona Heidi väitteli Esa Saarisen oppilaana filosofian tohtoriksi, häneltä ilmestyi ensimmäinen runokirja Meillä on silmät. Hän oli tuolloin 22-vuotias.
Heidi sanoo ajatelleensa aina, että hänestä tulee kirjailija. Hän lähti opiskelemaan filosofiaa, koska ei keksinyt mitään syvällisempää kuin teoreettinen filosofia.
”Siinä poraudutaan metafysiikkaan. Halusin tieteen pohjalta lähestyä länsimaiden ajatusmalleja”, hän sanoo.
Äiti katsoo tytärtään.
”Varmaan ajattelit, että viisaat filosofit tietävät kaiken.”
Heidi hymähtää.
”Filosofia oli minulle intohimo. Se oli silloin vähän outo valinta, koska sitä ei vielä oppiaineena tunnettu. Minulle todettiin, että siitä ei saa leipää. Halusin silti käydä tien, jonka jälkeen osaan länsimaisen mittapuun mukaan ajatella oikein.”
Heidi toteaa, että länsimaisessakin ajattelutavassa on toki rajoitteensa.
”Koulutuksen ansiosta voin nyt silti ajatella miettimättä, että ajatteluni on väärin. Ja se, mitä ajattelen, tulee ulos minusta lauseina, joista kukaan ei määrää, miten itseni ilmaisen. Olen vapaa.”
Perheen isä, rovasti Jouko Liehu, työskenteli pappina muun muassa Raahessa ja Torniossa. Kun hänet 1980-luvun loppupuolella valittiin Oulunkylän kirkkoherraksi, Liehut muuttivat takaisin Helsinkiin, missä Heidi oli syntynyt.
Jouko Liehu kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen 71-vuotiaana. Hän oli vastikään jättänyt tauolle elämäkertansa kirjoittamisen. Heidi kirjoitti Päivieni loppuun asti -teoksen valmiiksi.
”Olen onnellinen siitä, että sain viimeistellä isän muistelmat. Isällä oli niin inspiroiva elämä. Hän oli minulle uskomaton sukulaissielu. Meidän välillämme oli kuin kaiku toisesta toiseen. Aina, kun puhun hänestä, niin puheeni tuntuu vajaalta. Kirjaan kirjoitin vielä jälkisanat, joissa kerron henkilökohtaisesti isän merkityksestä minulle.”
Yli 500-sivuisen elämäkerran parissa ahkeroiminen oli samalla surutyötä. Sitä ennen Heidi oli kirjoittanut useita runoteoksia, filosofisia kirjoja ja kaksi romaania.
”Isän kuoleman jälkeen olimme äidin kanssa kuin tuuliajolla. Isä oli ollut meille elämän ankkuri ja perustuki, kaikkemme.”
Joukon kuoleman jälkeen Heidi tuli vuodeksi asumaan äitinsä luo.
”Äiti oli henkisesti huonossa kunnossa ja se heijastui myös fysiikkaan. Hän oksenteli ja voi huonosti. Halusin nähdä, että hän pääsee tolpilleen. Vasta sen jälkeen annoin itselleni todella luvan surra.”
Rakelille Joukon sairaus ja kuolema olivat murskaavia kokemuksia. He olivat tavanneet, kun Rakel oli 15 ja Jouko 18 ja ehtivät olla yhdessä 46 vuotta.
Kuusi vuotta Joukon kuoleman jälkeen Rakelin elämään tuli yllättäen uusi kumppani, kun hän tapasi kirkkokahveilla neurofysiologi Veikko Häkkisen. Kaksi leskeä avioitui, mutta kumpikin säilytti omat kotinsa. Helsinkiläisellä Rakelilla on työhuone Veikon luona Porvoossa.
”Rakastun Veikkoon koko ajan syvemmin. Hän on uskomattoman huomaavainen. Työpöydälleni ilmestyy usein kukkakimppu”, Rakel sanoo hymyillen.
Veikosta on tullut koko perheelle hyvin tärkeä.
”Viisas Veikko sopii äidin kumppaniksi. Hän on peloton elämän edessä ja hänen kanssaan on mahtavaa käydä filosofisia keskusteluja”, toteaa Heidi.
Heidi elää yksin. Hän työskenteli pariin otteeseen 1990-luvulla tutkijana ja kirjailijana Pariisissa. Heidi nimitettiin myös Helsingin yliopiston filosofian dosentiksi, mutta ennen pitkää hän omistautui vain kirjoittamiselle.
Heidin elämän vaikeita aikoja ovat olleet rakkauskriisit. Hän ei halua avautua niistä enempää, toteaa vain:
”Kun Pariisissa oli oikein vaikeaa, äiti kiisi minua tukemaan.”
Rakel osasi oikean tavan lohduttaa.
”Olen ollut ihan hiljaa, kuunnellut ja ollut läsnä. Halasimme toisiamme ja itkimme yhdessä”, hän sanoo.
Heidi toteaa, ettei viisaallakaan äidillä ole sellaisessa tilanteessa sanoja tiputeltavaksi. He vain jatkoivat yhdessä eteenpäin, askel askeleelta. Pienikin ilo oli voitto.
Myöhemmin Helsingissä Heidille tuli toinen raskas ero.
”Minä vain itkin ja itkin. Äidille saan itkeä kaikkea. Muistan, kun seisoin iltakävelylläni vanhempieni asuintalon lähelle ja soitin heille. Äiti ja isä tulivat ikkunaan. Äiti teki taskulampulla minulle valomerkkejä, suuria sydämiä.”
Heidi ei enää juuri odota löytävänsä uutta parisuhdetta.
”Olen aika kummallinen ihminen, ja on vaikea uskoa, että löytyisi sielunsukulainen. Ainakaan tällä hetkellä en kaipaa sellaista. Minulla on ollut niin raastavia kokemuksia. Äiti tosin jaksaa aina uskoa, että oven takana minua odottaa vielä joku”, Heidi sanoo ja heittää kujeilevan katseen äitiinsä.
Äiti ja tytär perustivat 1990-luvun lopulla yhteisen Sphinx-kustantamon. Molemmat olivat olleet pitkään WSOY:n kirjailijoita. Omassa kustantamossaan he voivat itse määritellä kaiken kustantamiseen liittyvän julkaisuajankohtaa myöten.
”On palkitsevaa olla mukana kaikissa kirjan syntyvaiheissa, ennen kaikkea olla itsenäinen”, Heidi sanoo.
Molemmat kirjoittavat koko ajan. Rakelilta ilmestyi kolme vuotta sitten teos Valaanluiset koskettimet, joka on absurdi tarina lapsuudesta ja taiteilijaksi kasvamisesta. Uusi romaani on työn alla.
Heidiltä on tulossa sekä runokirja että esseeteos. Hänelle kirjoittaminen on myös tapa purkaa tunteita.
”Runoja on pakko kirjoittaa, vaikka vankilaan joutuisi”, hän sanoo.
Runosäkeet tulevat Heidin mieleen yhtäkkiä, monesti öisin. Silloin ne on kirjoitettava muistiin nopeasti.
”En muista koskaan istahtaneeni sillä mielellä, että nytpä haluan kirjoittaa runon. Runot elävät omaa elämäänsä ja tulevat aivoihini miten sattuu. Otan vain ne vastaan ja kirjoitan.”
Heidille säkeiden työstäminen on mystiikkaa.
”Tunnen olevani kuin Aaro Hellaakosken satakieli: ’Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.’”
Heidi sanoo, ettei kirjoittaminen ole hänelle enää narsistinen projekti.
”Se on lahja, josta pitää olla nöyrä ja kiitollinen. Tietysti oma minä sekoittuu mukaan, kun kaikki tulee oman persoonan kautta.”
”Isän kuoleman jälkeen olimme äidin kanssa kuin tuuliajolla.”
Heidi ihailee äitiään kirjailijana.
”Rakastin äidin runoja jo pienenä. Edelleen kyynelehdin niitä lukiessani.”
Tyttären varaukseton ihailu on Rakelille suurin tunnustus omasta kirjoitustyöstä.
”Sain Helene-teoksestani paljon palautetta, mutta Heidin antama tunnustus on minulle äärettömän tärkeää, koska hän itse on loistava lyyrikko.”
Heidille äiti on sydänystävä, mutta myös läheinen kollega.
”Olemme olleet niin paljon yhdessä ja jakaneet arjen, että kun asumme välillä eri kaupungeissa, minulla käynnistyy eräänlainen eroprosessi. Tuntuu, että äitiä on silloin liiankin ikävä.”
Välillä tulee toki erimielisyyksiä. Äiti ja tytär kuitenkin toteavat, että ovat jo varhain hyväksyneet toistensa erilaisuuden.
”Perusluonteeltamme olemme kumpikin sopuisia. Kiistojen jälkeen meillä on kova kiire sopimaan”, Heidi sanoo.
Äiti puolestaan arvelee, että Heidi on kohdellut häntä liiankin hellävaroen. Joskus hän on pohtinut tyttären elämää seuratessaan, että voi kun tämä ei tekisi tuota ratkaisua. Ääneen hän on kuitenkin harvoin sanonut mielipiteitään.
”Toisen mielipiteitä pitää kunnioittaa ja ottaa sen kunnioituksen helmasta kiinni, jos tekisi mieli sanoa jotakin”, Heidi sanoo.
Molemmilla on syvä luottamus Jumalaan. Rakel oli papin tytär ja papin vaimo.
”Olen kasvanut körttiläisessä, iloisessa pappilakulttuurissa. Sieltä olen imenyt paljon, mutta minuun ei ole kaadettu mitään. Omilla pohdinnoillani olen löytänyt Kristuksen ja taivasnäköalan.”
Rakel pelkää valtavasti, miten hänen rakkaansa selviävät, kun hän on kuollut.
”Toisaalta ei saisi pohtia sellaista. Olenhan itsekin kokenut valtavan surun, kun äitini kuoli. Täytyyhän omien lastenkin siitä selvitä.”
Isän kuolema oli Heidille ison tuskan ja luopumisen aikaa. Hän sanoo kuitenkin olevansa onnellinen siitä, että saa olla lähimpiensä kanssa ikuisesti yhdessä kuoleman jälkeen.
”Kunhan nyt selviää tästä elämästä. Tiedän, että täällä eläminen on vain silmänräpäys, lyhyt hetki. Maailma on niin täynnä kärsimystä.”
Herkälle Heidille on lähes ylivoimaista kestää esimerkiksi eläinten kärsimyksiä.
”Jos päästän valloilleen sen tuskan, se syö minut. On kuitenkin pakko taistella.”
Rakel katsoo tytärtään myötätuntoisena ja kertoo, miten tämä jo pienenä tyttönä rukoili kiihkeästi hyönteistenkin puolesta.
Kun äitiä ja tytärtä pyytää kuvailemaan toisiaan, heillä on sanat heti valmiina.
”Äiti on kuin tuulen tuoma, välkkyvä perhonen. Hän on rakastava ja siunaava, mutta kuitenkin hänestä heijastuu vapaus ja yllättävyys”, Heidi sanoo.
Rakel toteaa, että hänen kaikki lapsensa ovat omalla tavallaan ihmeitä. Heidi on lisäksi vielä loistava työtoveri.
”Hänessä on sellaista syvyyttä, joka edelleen jaksaa hämmästyttää minua.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 11/23.
