Valkokankaalta tuttu kaunis hymy ja sädehtivä katse ovat tallella: näyttelijä Heidi Krohnissa, 86, on edelleen karismaa. Pieni asunto taiteilijakoti Lallukassa, Helsingissä, on täynnä tavaraa, mutta sen tunnelma on viihtyisä.

Heidi Krohnin ehti pitkällä urallaan tehdä kymmeniä elokuvia, ja monia niistä esitetään edelleen televisiossa. Tähden oma suosikki on vuonna 1956 valmistunut Silja – nuorena nukkunut.

”Olin tehnyt jo monta komediaa. Pidin siitä, että Siljan tarina oli vakava, ja elokuvan pohjana oleva F. E. Sillanpään romaani niin hieno. Ohjaaja Jack Witikka oli todellinen taiteilija.”

Heidi itse kuuluu Krohnin kulttuurisukuun. Hänen isänsä Eino Krohn työskenteli kirjallisuustieteen ja estetiikan professorina.

Heidin lapsuus oli monella tavalla risainen. Tyttö oli vain vuoden vanha, kun hän menetti biologisen äitinsä: Kirsti Krohn sairastui skitsofreniaan ja vietti loppuelämänsä mielisairaalassa.

”Siihen aikaan lääkitys oli erilaista, nykyisten lääkkeiden avulla äitini olisi ehkä voinut parantua. Häntä hoidettiin useissa parantoloissa. Lopulta hänelle tehtiin lobotomia, siinä otsalohkojen yhteydet aivoihin katkaistaan. Sekään ei auttanut.”

Heidi muistaa yhden kohtaamisen äitinsä kanssa: Tyttö vietiin isoon huoneeseen, jossa hän istui hetken äitinsä sylissä. Muut ihmiset huoneessa seurasivat tilannetta tarkkaan.

Tapaamisella haluttiin ehkä kokeilla, tunnistiko sairas nainen tyttärensä. Heidi muistaa vain erikoisen tunnelman, joka huoneessa vallitsi.

Talvisodan aikana Heidi ja hänen veljensä Aarni lähetettiin sotalapsiksi Ruotsiin. Välillä lapset saivat palata kotimaahan, mutta jatkosodan sytyttyä edessä oli uusi reissu, nyt eri perheeseen.

Sotavuosina Eino Krohn oli eronnut Kirstistä ja mennyt naimisiin näyttelijä Kerttu Salosen kanssa.

Rauhan saavuttua Krohnit pääsivät viimein kiinni normaaliin elämään. Perheeseen oli syntynyt uusi sisko, Marjo. Sen jälkeen syntyi vielä kuopus, Tiina.

Heidi oli aloittanut koulunkäynnin Helsingissä ja jatkanut sitä Ruotsissa ja Pietarsaaressa, minne perhe oli myös mennyt joksikin aikaa sotaa pakoon. Sodan jälkeen Heidi kävi Kruununhaan Kulmakoulua ja harrasti ahkerasti vapaata tanssia ja balettia.

”Tanssiminen oli minusta ihanaa. En malttanut kadullakaan olla tanssimatta. Muut kävelivät, minä tanssin.”

Uusi äitipuoli, Kerttu Salonen, työskenteli teatterissa, ja perheen kotona vietettiin vilkasta seuraelämää.

”Meillä vieraili runsaasti taiteilijoita kirjailijoista näyttelijöihin. Kylässä istuivat muun muassa Mika Waltari, Yrjö Jylhä, Tauno Palo ja Aku Korhonen.”

Alkoholia käytettiin paljon. Heidi muistelee, että teini-ikäisenä hän juoksi kerran iso veitsi kädessään juopottelevan seurueen keskelle ja uhkasi tehdä jotain hirveää, jos juominen ei heti loppuisi.

Äitipuolen lapsuudenperheessä oli kärsitty alkoholiongelmasta, ja taipumus periytyi hänelle. Lapset olivat vihaisia, kun heidän isänsä kantoi Kertulle viinaa, vaikka tämä sai joskus jopa juoppohulluuskohtauksia.

”Isä sanoi, ettei hän jaksa alkaa toimittaa Kerttua hoitoon, koska sai aikoinaan tarpeeksi hoitoonkuljetuksista äitini kanssa”, Heidi muistelee.

Lapset näyttelivät ja esiintyivät omissa juhlissaan. Kun ammatinvalinnan aika tuli, Heidille oli selvää, että hän pyrkii Suomen Teatterikouluun. Sinne otettiin syksyllä 1953 kaksitoista oppilasta, 19-vuotias Heidi oli yksi heistä.

”Koin teatterikoulun ajoittain hyvin raskaaksi. Minulta puuttui elämänkokemusta ja tunsin, etten osannut näytellä. Itkin monet itkut koulun vessassa.”

Pelastuksen toi yllättävä työtarjous: Heidiä pyydettiin Leena-elokuvan koekuvaukseen. Hän sai pääroolin ja lopetti teatterikoulun siihen.

”Minusta tuli sen ajan julkkis. Nuoriso pyysi nimikirjoituksiani, ja jakelin niitä mielelläni”, Heidi sanoo ja hymyilee.

”Siitä olin harmissani, etten pystynyt vastaamaan Neuvostoliitosta saapuneisiin ihailijakirjeisiin, koska en ymmärtänyt kieltä. Elokuvaa esitettiin sielläkin. Moni laittoi rahaa kuoreen, jotta lähettäisin kuvan.”

Neuvostoliiton tukahduttama Unkarin kansannousu oli vuonna 1956 Heidille kipeä asia, kuten monelle muullekin suomalaiselle. Kun Heidiä pyydettiin Moskovan kansainvälisille elokuvajuhlille, näyttelijä kieltäytyi kunniasta.

”Sanoin Suomi-Filmin toimitusjohtajalle Toivo Särkälle nuoruuden kiihkolla, että minähän en tuollaiseen maahan mene!”

Särkkä matkusti Moskovaan yksin ja kantoi Heidi Krohnin mukaan tähdelleen kaunaa loppuelämänsä.

”Vaikka hän pyysi minua filmeihinsä, hän raivosi studiolla: ’Luuletko sä olevasi jotain? Ja sinulle pitäisi vielä maksaa!’”

Vaikka julkisuus olikin myönteistä, se väsytti nuorta filmitähteä. Leenan ensi-illan jälkeen Heidi oli lähdössä Lappiin hiihtämään ja hiljentymään. Hänestä piti kuitenkin vielä ottaa Eevan kansikuva. Samana päivänä hänelle nousi korkea, 39 asteen, kuume. Kuva otettiin siitä huolimatta ja Lapin hangillekin hän pääsi.

Nyt muisto naurattaa.

”Kuuluisuus oli muka niin hurjaa, että piti lähteä Lappiin asti mietiskelemään.”

Heidi Krohn oli 1950-luvulla Suomen suosituimpia naisnäyttelijöitä. Hän työskenteli myös teatterissa, ensin äitipuolensa johtamassa pienessä Teatteri 55:ssä, sitten Tampereen Pikkuteatterissa. Tampereelta löytyi myös ensimmäinen puoliso, näyttelijä Stig Fransman.

”Työskentelimme eri teattereissa, mutta näimme usein. Hän oli komea ja miellyttävä nuorimies.”

Heidi ja Stig menivät naimisiin vuonna 1960. Liitosta syntyivät tyttäret Sanna ja Minna. Yhteiselämä kesti vain pari vuotta. Stig rakastui toiseen ja muutti kaverinsa luokse.

”Se oli järkytys. Jäin kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Olimme muuttaneet Helsinkiin ja työskentelin teatterissa, radiossa ja televisiossa. Juoksin vauhdilla paikasta toiseen, mutta palkat olivat pienet.”

Kesälomien aikana Heidi meni töihin Sähkötarkastuslaitokselle kirjoittamaan hissien tarkastuspöytäkirjoja.

”Kirjoitin pieniä lappuja hissien seiniin: ’Tämä hissi on tarkastettu silloin ja silloin.’ Tihrustan niitä joskus nostalgisesti hississä kulkiessani.”

Nyt muisto naurattaa, mutta aikanaan siitä oli hupi kaukana. Oli pakko palkata kotiapulainen lapsia hoitamaan, niin että pienessä kaksiossa asui ensin neljä ihmistä.

Kun Heidi vielä vuokrasi olohuoneensa kahdelle opiskelijatytölle, hän itse asui lapsineen keittiössä. Iltaisin keittiö täyttyi sängyistä, ja Heidi istui pöydällä opiskelemassa vuorosanojaan.

Yksinhuoltajan elämään tuli uusi rakkaus. Uusi ihmissuhde se ei ollut, sillä Heidi oli tuntenut Esko Salmisen vauvasta asti.

”Asuimme lapsena samassa talossa. Hän oli minulle ’alakerran Esko’.”

Kun Esko oli syntynyt, kuusivuotias Heidi soitti ovikelloa ja kysyi, saisiko tulla vauvaa katsomaan.

”Leikimme yhdessä, ja teimme näytelmiä talon muiden lasten kanssa. Meitä asui tuossa Kirjatyöntekijänkadun talossa siihen aikaan seitsemänkymmentä lasta. Kun Eskoa ei huvittanut tehdä läksyjä, hän tuli meille lukemaan Tarzaneita.”

Myös Eskon kotiolot olivat risaiset. Hänen äitinsä, näyttelijä Kyllikki Väre, istui usein iltaa viinilasin ääressä Heidin äitipuolen kanssa. Kyllikki Väre kuoli, kun poika oli kymmenen ja Esko jäi kahden isänsä Unto Salmisen kanssa. Isäkin käytti runsaasti alkoholia.

”Meidän oli helppo mennä yhteen Eskon kanssa. Tunsimme toistemme taustat ja tiesimme lähes kaiken toisistamme.”

Parilla meni hyvin, mutta Heidi epäilee olleensa suhteessa alun perinkin hieman kuin äidin roolissa.

”Esko piti minua jo pienenä äitinä ja mammana. Hän yritti heti liiton alussa saada minut ajamaan ajokortinkin, jotta olisin tarvittaessa kuljettanut häntä. Kieltäydyin.”

Heidin ja Eskon liitto kesti yksitoista vuotta, ja siitä syntyi poika, Kristo.

Kolmatta puolisoa ei Heidille ole osunut. Tarjokkaita on hänen mukaansa ollut, mutta häntä ei ole kukaan kiinnostanut. On mukavaa, kun saa elää itsellistä elämää, valvoa yöllä, jos valvottaa, ja sammuttaa valot silloin kun haluaa.

”Kaikkia lapsiani kiinnosti teatteriala, sehän oli itsestään selvää. Sanna ja Minna olivat avustajina jo nuorina.”

Sekä Sanna Fransman että Kristo Salminen valitsivat näyttelijän ammatin. Heidin keskimmäinen lapsi, Minna Lavikainen, menehtyi rintasyöpään neljä vuotta sitten, 55-vuotiaana. Häneltä jäi kaksi tytärtä.

Minnan kuolema oli koko perheelle hyvin raskas asia. Heidi sanoo, ettei hän vieläkään pysty katsomaan esimerkiksi televisio-ohjelmia, joissa vanhemmilta kuolee lapsi.

Kaikkiaan Heidi Krohnilla on kahdeksan lastenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi. Sanna Fransmanin poika Konsta Väänänen jatkaa suvun perinteitä, hän työskentelee elokuvaleikkaajana.

Aina näihin aikoihin asti Heidi Krohn on jatkanut näyttelijäntyötään, viimeisimpänä Rakkaus ja laki -televisioelokuvasarjan kolmannessa osassa, joka valmistui neljä vuotta sitten.

Heidi viihtyy taiteilijakoti Lallukassa. Talon alakerrassa asuu myös hänen ensimmäinen puolisonsa Stig Fransman. Entinen aviopari istuu usein kesäisin pihalla syömässä jäätelöä.

”Täällä on turvallista asua. Talossa asuu monta vanhaa tuttavaa, muun muassa Elli Castrén ja Eeva-Leena Pokela. Talon vanhin näyttelijäasukas on Anja Pohjola, itse taidankin sitten olla seuraava. Aina silloin tällöin joku piipahtaa kylässä, ja joskus juomme yhdessä kuohuviiniä.”

Ikätoveri Vieno Kekkonen on läheinen ystävä. Naiset olivat yli 60 vuotta sitten teatterikoulun kurssin nuorimmat oppilaat ja pitävät edelleen yhteyttä.

Kolme vuotta sitten Heidi Krohn kaatui kadulla ja mursi nilkkansa. Jalka oli yli puoli vuotta kipsissä, ja siinä on edelleen turvotusta.

”Kävelen pieniä lenkkejä mahdollisimman usein, vaikka se on vieläkin opettelua. Käytän keppiä, ja jos on kaveri mukana, voin pitää käsikynkästä kiinni. Kotona yritän riippua mahdollisimman paljon rekissä oven yläpuolella. Se aukaisee selkää, vetää nikamat erilleen.”

Kristo Salminen toi äidilleen vanhan tietokoneensa yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja Heidi opetteli koneen käytön itse kantapään kautta. Hän oppi lähettämään sähköpostia, maksamaan laskut ja hakemaan tietoa.

”Olen myös ahkera osallistumaan sosiaalisen median keskusteluihin. Nyt korona-aikana on hienoa, kun olen voinut keskustella lastenlasten kanssa ruudun välityksellä.”

Heidi Krohn muistelee usein menneisyyttä. Hän arvelee lapsuuden kokemusten muovanneen hänen luonnettaan.

”Kohtasin lapsena traagisia asioita ja kehitin itselleni sellaisen suojamekanismin, etten hevin hätkähdä mistään. Olen joskus epäillyt olevani poikkeuksellisen tunteeton ihminen, kun en reagoi asioihin voimakkaasti. Arvattavasti jo lapsena tajusin, ettei elämä suju koskaan odotusten mukaisesti.”

Heidi Krohn ei pelkää väistämättä saapuvaa kuolemaa. Hän sanoo yrittäneensä harjoitella pelottomuutta.

”Olen jollain tavoin ollut lapsesta asti tietoinen siitä, että elämme täällä vain lyhyen hetken. Olen yrittänyt aina sopeutua siihen ajatukseen. Muistan, kun äitipuoleni oli itkuinen ja surullinen, kun hän ei saanut teatterista töitä. Rauhoittelin häntä: ’Älä sure, kyllä tämä elämä menee nopeasti.’”

Heidi olin tuolloin kaksitoistavuotias.

”Nyt olen täyttänyt 86 ja pohdin usein, miten totta ne sanani olivatkaan. Nopeasti vilahti elämä ohi.”

Nuorempana Heidi Krohn luki paljon teo- sofista kirjallisuutta.

”Krishnamurtin opetukset tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Mutta kuinka vaikea onkaan elää hänen laillaan hetkessä!”

Heidi ajattelee usein kuolemaa ja tietää, että se on edessä.

”Minusta on kuitenkin tulossa ihan epäuskovainen. Arvelen sulautuvani poismenoni jälkeen luontoon, ja se on ihana asia. Joskus olen uskonut jälleensyntymiseen, nyt en enää usko kuolemanjälkeiseen elämään. En välitä mystiikasta, olen pohjimmiltani aika realisti.”

Jos Heidi Krohn ei saa iltaisin unta, hän ryhtyy erääseen lempipuuhistaan, katselemaan tähtiä. Heidille rakas isoisä Leo Krohn harrasti astrologiaa. Mies uskoi jälleensyntymiseen ja tiesi eläneensä aikoinaan Ruotsin hovissa horoskoopintekijänä.

Heidi tervehtii isoisää kunnioittaen aina, kun näkee Leijonan, latinaksi Leon, tähdistön ja sen kirkkaimman tähden Reguluksen.

”Olen asentanut tietokoneelleni planetaario-ohjelman. Ikkunaani näkyy eteläinen taivas ja sijaintini on merkitty sovellukseen. Olen aina ollut kiinnostunut avaruudesta.”

1960-luvulla Heidi vietti kesiä Sipoon saaristossa sukulaistensa kanssa. Siihen aikaan tehtiin paljon ufohavaintoja.

”Istuimme äitipuolen kanssa rannalla ja odotimme kärsimättöminä ufojen saapuvan. Ei niitä koskaan näkynyt.”