Kirjailija Heidi Köngäs oli 16-vuotias, kun biologinen äiti tuli hakemaan hänet mukaansa: ”Miksi lähtisin kotoani mihinkään?”
Heidi Köngäs on tutustunut juuriinsa kirjoittamalla. Hän tuntee perineensä parhaat puolensa adoptioäidiltään. Tämä kasvatti sisarensa tytärtä avoimuuteen.
Mikään ei lakkaa hiljaisuuteen, vaan kaikki asiat vaativat puhumista. Peittämällä ne eivät peity. Ne muuttuvat pienemmiksi vain niin, että ne avataan ja kuin puhalletaan ilmaan”, kirjailija Heidi Köngäs, 69, sanoo.
Hän uskoo, että oman taustan tunteminen tekee ihmisestä vahvemman. Kaikilla on oikeus tuntea historiansa, ja jokainen tarina on yhtä arvokas. Kirjailijana häntä kiinnostavat hiljaisuus ja se, mikä on kätkettyä: sukulaiset, joita ei mainita, tapahtumat, joista ei puhuta.
Heidi on käsitellyt perheensä historiaa ohjaajana ja kirjailijana. Syksyllä ilmestyy hänen kymmenes romaaninsa, Tango Frisk. Siinä on piirteitä suvun miesten elämänhistoriasta. Romaanit Jokin sinusta kertoo Heidin biologisesta äidistä Airista, Sandra isoäidistä ja Mirjami biologisen äidin isosiskosta Saimista, joka miehensä kanssa adoptoi Heidin. Autofiktiota kirjat eivät ole.
Heidi tuntee, että suvun ja perheen historian tutkiminen ja siitä kirjoittaminen ovat tehneet hänet entistä pelottomammaksi ja vahvemmaksi.
”Jokainen kirja on muuttanut jotain sisälläni.”
Oman historiansa Heidi on tiennyt niin kauan kuin muistaa. Biologinen äiti Airi jätti hänet kahden kuukauden ikäisenä isosiskonsa Saimin ja tämän puolison Iikan hoiviin Mänttään.
Biologiselle äidille avioton lapsi oli aikansa suuri häpeä. Saimi taas ei ollut saanut puolisonsa kanssa toivomaansa biologista lasta. Hänestä ja Iikasta tuli Heidin vanhemmat.
”Minulle ei valehdeltu eikä minua suojattu totuudelta. Olin vanhemmilleni Saimille ja Iikalle kallisarvoinen ja sain osakseni ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää.”
Airi, kymmenlapsisen sisarussarjan nuorin, synnytti Heidin Tukholmassa. Hän ei olisi ensin halunnut antaa lastaan siskonsa adoptoitavaksi vaan aikoi laittaa tytön lastenkotiin. Heidin romaanissa Jokin sinusta on kohtaus, jossa adoptioäiti laittaa tytön pyörän tarakalle ja polkee pihasta karkuun biologista äitiä. Se kuvaa todellista tapahtumaa.
”Äitini pelasti minut”, Heidi kertoo.
Hän kutsuu Saimia äidikseen. Vasta Heidin ollessa viisivuotias biologinen äiti Airi suostui vahvistamaan adoption mennessään naimisiin espanjalaisen miehen kanssa.
Heidi tuntee, ettei ole hänen tehtävänsä antaa biologiselle äidille anteeksi. Tämä tiesi kyllä, kuinka hyvälle ihmiselle lapsensa jätti.
”Biologinen äitini oli kaunis, ja siitä tuli hänelle tragedia. Hän jumittui kauneuteen.”
Biologisen äitinsä piirteitä Heidi ei tunnista itsessään, eihän hän tunne tätä. Biologiset tekijät ovat vain mahdollisuuksia, eivätkä ne yksin ratkaise mitään. Lapset kasvavat mallioppimalla. Niin Heidi ajattelee.
”Lapsi kiintyy hoitajaansa. Kun lasta katsoo hyvillä silmillä, hän oppii hyväksymään itsensä. Olen ollut suuresti Saimin varassa ja saan kiittää häntä kaikista hyvistä ominaisuuksistani. Äidillä oli leveä syli ja pitkät siivet. Hän oli kärsivien ja heikompien puolella mutta ei ollut hyväntahtoisuudessaan voimaton.”
Heidi on yrittänyt ymmärtää biologista äitiään: tämän halua kokea, elää vahvasti ja päästä eteenpäin.
”Biologinen äitini oli kaunis, ja siitä tuli hänelle tragedia. Hän jumittui kauneuteen ja hoikkuuteen. Hän laihdutti koko elämänsä ja oli langanlaiha. Itse en ole laihduttanut koskaan enkä laihduta, jos lääkäri ei niin määrää.”
Biologinen äiti tuli tapaamaan – tai hakemaan – Heidiä tämän ollessa 16-vuotias. Airi oli miehensä kanssa muuttamassa Lontoosta Los Angelesiin, ja he ehdottivat, että Heidi lähtisi heidän mukaansa.
”Purskahdin nauruun, sillä ajatus oli mieletön. Miksi lähtisin kotoani mihinkään?”
Heidistä myös tuntui mahdottomalta lähteä Yhdysvaltoihin, koska maa soti Vietnamissa. Saimi tunsi myötätuntoa Airia kohtaan: hän puolusti pikkusiskoaan aina.
”Amerikkaan lähdöstä ja sisarensa esittämästä kutsusta äiti sanoi, että se olisi minulle hyvä mahdollisuus. Hän otti Airin eleen myötätuntona minua kohtaan mutta oli toki erittäin tyytyväinen, etten lähtenyt.”
Heidi matkusti Los Angelesiin heti Airin kuoleman jälkeen. Hän sai matkaseuraukseen aikuisen tyttärensä.
Venice Beachilla sijainnut talo oli jaettu Airin ja aviomiehen alueisiin, eikä puoliso saanut tulla vaimonsa puolelle. Mies hoki vierailun aikana taajaan: not allowed, ei sallittu. Airi eli eristyneenä ja oli kuollessaan hyvin laiha. Se oli järkyttävä ja surullinen vierailu.
Heidi tietää, kuka hänen biologinen isänsä on. Tämän nimi on hänen syntymätodistuksessaan. Heidi ei ole tavannut biologista isäänsä mutta isänpuoleiset isoäitinsä ja tätinsä kyllä.
”He ovat minulle vieraita ihmisiä, sillä vasta kontakti luo ihmissuhteen.”
Heidi kirjoitti ja ohjasi biologisten vanhempiensa rakkaustarinan 1991 televisioelokuvaan Suklaasydän.
Kun kirjailija puhuu isästään, hän tarkoittaa adoptioisä Iikkaa. Tämä oli taitava muurari ja eteni Rautaruukin urakoitsijoiden kontrolleriksi. Nuoruuden oli vienyt sota, sillä isä joutui rintamalle jatkosotaan 17-vuotiaana. Hän säilyi haavoittumattomana, mutta vanhempi veli kaatui.
”Suorapuheinen isäni ei koskaan kaihtanut sanoa, että pelkäsi sodassa. Ja luojan kiitos, että asiasta puhuttiin. Hänen toinen veljensä ei maininnut sodasta koskaan mitään.”
Vuonna 2005 kuollut isä oli pohjalainen eikä todellakaan tasainen. Heidi muistaa, että lapsuudenkodissa naurettiin ja pelleiltiin paljon.
”Isäni oli uskomaton tapaus, todellinen persoona, joka ei mahtunut raameihin. Villi ja vauhdikas.”
Autoa isä ajoi niin lujaa, että kyydissä oltiin kauhuissaan. Kun vauhdista huomautettiin, isä saattoi ajaa seuraavat kilometrit kahtakymppiä ja sitten taas hurjastella.
Heidiä se pelotti, sillä siinä oli mukana arvaamattomuutta. Hän itse ajoi kortin vasta viisikymppisenä, mutta se ei ollut hurjapäisen isän syytä vaan äidin. Kun Heidi oli juuri menossa autokouluun, hän kokeili ajamista pikkutiellä äidin kehottamana.
”Painoin kaasua ja kovaa. Äiti veti käsijarrusta, ja auto törmäsi puhelinpylvääseen. Otin sen varoituksena. Ensimmäisillä ajotunneilla uskalsin ajaa urheilukentän ympäri. Olen yhä varovainen autoilija.”
Heidi kiittää Saimi-äitiään siitä, että ryhtyi tarinankertojaksi. Äiti oli ompelija ja teki töitä kotona. Sen takia talossa kävi koko ajan ihmisiä, joita kohtaan äiti oli ystävällinen, seurallinen ja myötätuntoinen.
”Kun naiset tulivat meille kankaidensa kanssa, tulivat myös heidän elämänsä. Pienenä istuin ja kuuntelin naisten tarinoita äidin helmoissa. Äidin haave oli, että minusta tulisi ylioppilas ja saisin hyvän työpaikan pankista.”
Koulussa Heidi oli hidas oppija. Sanojen kirjaimet menivät sekaisin, olivat väärässä järjestyksessä. Hän kirjoitti huonosti vielä kolmannella luokalla. Englanti oli hyvin vaikeaa, mutta hän oppi sitä ja muita kieliä korvakuulolla. Historiasta ja uskonnosta tuli kymppejä, koska ne kiinnostivat.
Heidi oli aloittanut koulunkäynnin Ruotsissa eikä kouluun mennessään osannut ruotsia, joten oppimisvaikeus yhdistettiin siihen. Perhe oli lähtenyt siirtolaisiksi Iikan työn perässä Heidin ollessa kuusivuotias.
Kun isä sai töitä Rautaruukilta Raahesta, perhe muutti takaisin Suomeen. Heidi oli silloin kolmannella luokalla. Suomessa kirjoitusvaikeudet liitettiin jälleen kielen vaihdokseen.
”On selvää, että minulla on lukivaikeus, tosin lievässä muodossa. Kouluaikana sille vain ei ollut nimeä.”
Heidi kiittää tekstinkäsittelyohjelman tuottamaa punaista viivaa, joka ilmoittaa, kun sanoissa on kirjoitusvirheitä.
Äitinä Heidi on pyrkinyt samaan kuin oma äitinsä Saimi: katsomaan lasta hyvillä silmillä.
”Täydellinen en ole, kuten ei kukaan. Mutta en ole tietääkseni istunut jalustalla ja osaan pyytää anteeksi.”
Heidistä tuli äiti ensimmäisen kerran 21-vuotiaana. Toisen lapsensa hän sai kolmikymppisenä ja nuorimman 35-vuotiaana. Esikoinen on hänen ensimmäisestä avioliitostaan, kaksi nuorempaa avioliitosta Helsingin Sanomien pitkäaikaisen kulttuuritoimittajan ja Tampereen yliopiston dosentin Heikki Hellmanin kanssa.
Lastenlapsia Heidillä on neljä. Heistä vanhimmat ovat yli kaksikymppisiä, kaksi nuorinta viisi- ja seitsenvuotiaat. Heidi on ollut paljon mukana kaikkien arjessa.
”Tuntuu, että koko elämäni olen ollut hakemassa jotakuta päiväkodista”, Heidi kertoo ja nauraa.
Kolme vuotta sitten hän muutti puolisonsa kanssa Helsingistä Lohjalle ollakseen lähempänä nuorimman tyttärensä perhettä. Muuttaminen tuntui luontevalta, sillä Heidi tiesi jo, miten antoisaa ja tärkeää on asua lähellä lapsenlapsia.
”En keksi, mikä voisi olla kiinnostavampaa kuin lapsenlapset. He antavat enemmän kuin ottavat: saan nauraa, pelleillä ja leikkiä. Leikin myös sisäisesti, olen tosissani piilosta ja jännitän.”
Heidi sanoo, että isovanhemman rakkaus on puhdasta, sillä siinä ei ole vanhemman velvoitteita tai huolia.
”Itse on suojaton, kun tajuaa tunteen suuruuden ja kun on jo kokemusta siitä, mitä pienestä ihmisestä voi tulla. On hienoa saada olla lasten lähellä, vaikka eri roolissa.”
Lapsenlapsiensa takia ja ekologisista syistä Heidi on lopettanut lentämisen – sitä olisi vaikeaa perustella. Hän on matkustanut puolisonsa kanssa interraililla ja autolla.
”Junassa on meditatiivista matkustaa, voi ihailla maisemia ja saapua kapsäkkinsä kanssa suoraan keskustaan. Norjaan teimme autolla telttailureissun, muilla oli asuntoautot.”
Syyskuussa 70 vuotta täyttävä Heidi jäi eläkkeelle Yleisradiosta ohjaajan pestiltään alkuvuodesta 2019, puoliso Tampereen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin. Kumpikin jatkaa työntekoa. Yhdessä he järjestävät kirjafestivaalia kesäisin ja Lakanateatterissa Heidin ohjaamia esityksiä.
”Jokaista kirjaani varten olen ottanut virkavapautta ja samalla pienentänyt eläkettäni.”
Tärkeä paikka on Ruoveden-mökki. Lähellä ovat Heidin mummon, äidinäiti Sandran kotipaikka ja Ittipään entinen työväentalo.
Siellä on kerrottu äidinäidin tarina näyttelijä Kaija Pakarisen tulkitsemana monologina. Sandra-näytelmää piti esittää kahtena viikonloppuna, mutta lopulta se esitettiin yli 50 kertaa teattereissa eri puolilla Suomea.
”Kertomus koskettaa. Olemme yhä lähellä köyhyyttä. Jokaisessa suvussa ja perheessä on ollut vaikeita tilanteita.”
Sandra oli Heidille rakas. Häneen liittyi salaisuus, joka paljastui arkistolähteestä vasta kun tyttärentytär kirjoitti mummonsa elämää sivuavaa romaania: Sandra oli myyty huutolaistytöksi yhdeksänvuotiaana.
”Oma äitini ei tiennyt asiaa tai ei raaskinut kertoa sitä minulle.”
Heidi ei voinut kysyä asiasta enää Saimilta, koska tämä oli kuollut 2003 ja romaani ilmestyi 2017.
Heinäkuun lopussa Ittipäässä esitetään Lyytin laulu, joka niin ikään pohjautuu Sandra-romaaniin.
”Yhdessä tekeminen ja ihmisten reaktiot ovat minulle tärkeitä. Saan niistä paljon voimaa. Miten voisin lopettaa? Teen samaa kuin ennenkin.”
” Aion olla aina hyvässä kohdassa elämääni enkä ruikuta ikääni. Jokaisella on jokin ikä.”
Ikää ja ikääntymistä Heidi ei ole juuri pohtinut, mutta tärkeän oivalluksen hän sai 46-vuotiaana ohjatessaan Sisko Istanmäen kirjaan perustuvaa tv-elokuvaa Viimeiset mitalit. Pääosissa olivat tuolloin 64-vuotias Seela Sella ja 72-vuotias Birgitta Ulfsson, jotka meikattiin näyttämään yhdeksänkymppisiltä.
Pitkien kuvauspäivien jälkeen Heidi tunsi olevansa niin poikki, ettei jaksanut kättänsä nostaa. Sella ja Ulfsson taas poistivat kasvoiltaan vanhentavat meikit ja alkoivat harjoitella seuraavan päivän tekstejä.
”Silloin ymmärsin, ettei iällä ole merkitystä vaan tulokulmalla. Aion olla aina hyvässä kohdassa elämääni enkä ruikuta ikääni. Jokaisella on jokin ikä. Jos ajattelee, että jokin ikä on parempi kuin toinen, on aina vähän väärässä paikassa.”
Juuri nyt Heidiä ilahduttaa pihassa kasvavan lehmuksen oksalla variksenpesä, huolettomasti rakennettu risukasa, jossa oli edellisenä vuonna munia. Sitä katselemme kerrostaloasunnon ikkunasta Helsingin Kalliossa perheen kaupunkitukikohdassa.
”Aina voi ilahtua jostakin. Aina on uusi päivä ja uusi näkymä. Elämme tätä hetkeä, vaikka koettu kulkee laahuksena. Se ei kuitenkaan auta tai muuta mitään.”
”Elämässä ei ole muita aikamuotoja kuin nyt.”
Juttu on julkaistu Eeva -lehdessä 07/24.
