Kun Hannu Siitosen vaimo menehtyi, hän meni metsään suremaan: ”En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman metsää”
Nuorena Hannu Siitonen heitti hurjia keihäskaaria ja voitti mitaleita. Nyt hänet tunnetaan luontokuvaajana, joka pitää velvollisuutenaan suojella metsää ja sen asukkeja. Metsässä Hannua ei pelota edes karhu. Ihminen on se laji, joka aiheuttaa suurta huolta.
Kuukkeli on kaikkialla. Valokuvissa Parikkalan Melkoniemessä sijaitsevan omakotitalon keittiön ja olohuoneen seinällä, jääkaapin oven magneetissa ja Hannu Siitosen, 75, kännykän näyttökuvana.
Hän pyyhkäisee sormella kännykästään esiin videoita ja valokuvia kuukkelista kaikkina vuodenaikoina, kuten istumassa pakkaspäivänä kuusen latvassa.
”Tuossa se voi istua tuntitolkulla. Välillä lentää hakemaan naavoihin varastoimaansa ruokaa ja palaa taas istumaan. Tuollaista kuukkelin elämä on talvella”, Hannu kertoo.
Hannun ottamia valokuvia voi ihastella Heikki Willamon ja Hannun tekemässä kirjassa Kuukkeli – sielunlintu. Hänet tunnetaan myös yhtenä Metsän tarina -dokumenttielokuvan tekijöistä.
Hannu ei pahastu, vaikka häntä kutsuu kuukkelihulluksi. Sellainen hän on.
”Kyllä luulen, että jokainen, joka kuukkelit näkee, ihastuu niihin, ja jonkinmoinen hullu hänestäkin tulee.”
Kotiseudun metsissä Hannu on liikkunut pienestä pojasta lähtien. Se oli luontaista, sillä hänen perheellään oli maatila ja metsäpalsta Parikkalassa, lähellä nykyistä kotia.
Kun isä lähti 1950-luvulla monen muun miehen tavoin metsätöihin, Hannu hyppäsi hevosen vetämän reen kyytiin.
”Lähdimme kotipihasta ja menimme hevosella suon yli metsään. Sillä aikaa, kun miehet olivat töissä, minun piti sytyttää nuotio ja pitää tulta yllä. Olin vähän yli kymmenvuotias.”
Märät miehet tulivat metsästä nuotiolle syömään evästä ja lämmittelemään. Hannu muistaa, miten hyvältä äidin hapanjuureen leipoma ruisleipä ja paistettu siankylki maistuivat talvisena päivänä.
Yksin hänen ei tarvinnut olla. Nuotiolle lensi kuukkeleita seuraa pitämään.
”Siihen ne tulivat. Ne tykkäävät tulla ihmisen lähelle. Kyllä se jäi minun mieleeni. Kuukkeli on hieno lintu, niin luottavaisesti se tulee luokse.”
Hannu kertoo vanhasta uskomuksesta, jonka mukaan vanhojen metsästäjien sielu siirtyy kuukkeliin. Kun kuukkeli tulee ihmisen luo, se on se vanha metsästäjä, joka tulee nuotiolle.
”Kaakkuri on alkulintu, joka on ollut täällä kauan ennen ihmistä.”Hannu Siitonen
Hannun huippuvuodet urheilijana osuivat 1970-luvulle. Hän on yksi menestyneimmistä suomalaisista keihäänheittäjistä. Keihäs lensi useasti yli 90 metrin. Montrealin olympialaista tuli hopeaa ja Rooman EM-kisoista kultaa.
Aktiiviaikanaan Hannu haki kuntoa ja henkistä virettä heittoihin luonnosta. Metsissä hän on kuin kotonaan. Niissä hän kulkee harva se päivä.
Lähin metsä humisee aivan kotitalon takana. Maantien kun ylittää, voi harpata ojan yli metsään.
Tätä vuonna 2014 suojeltua, 2,7 hehtaarin kokoista kotitilansa metsää Hannu kutsuu kanahaukkametsäksi.
Suojelualueella on vanhaa kuusimetsää, suuria kuusia ja haapoja sekä luonnontilainen puroalue. On liito-oravia ja lintuja. Metsästä puro lorisee Hannun pihan viertä Simpelejärveen.
Lähin kuukkelimetsä on joidenkin kilometrien päässä kotoa.
Kun hän menee sinne, kuukkelit lentävät luokse. Hannu sanoo niille ”terve”. Aina kuukkelit eivät tule, vaikka hän miten viheltelisi ja kutsuisi.
”Ne ovat tämmöisiä kunnon metsäkuukkeleita. Se on minun mielestäni ihan hyvä, että ne eivät joka kerta tule ihmisen luokse eivätkä kerjää ruokaa vaan elävät metsässä omaa elämäänsä.”
Hän ei syötä lintuja. Syksyllä sienet ovat kuukkelin luontaista ravintoa. Sellaista jos tarjoaa, kuukkeli saattaa lentää, napata sienenpalan nokkaansa ja kuljettaa varastoonsa.
”Kuukkeli alkaa täyttää talvivarastoja varhain kesällä. Marjoja, kuten mustikoita, se pyörittää kurkussaan tahmeaksi palloksi, joka tarttuu hyvin naavaan”, Hannu sanoo.
Naavaan, kaarnankoloihin ja puiden oksille kuukkeli saattaa kesän ja alkusyksyn mittaan tehdä jopa 30 000 pientä ruokakätköä.
Etelä-Karjalassa Parikkalan, Punkaharjun ja Savonlinnan alueella on Suomen eteläisimmät kuukkelipopu- laatiot.
Yksittäisiä, pieniä alueita on pohjoisempana, mutta harvassa. Lapissa kuukkeleita on runsaasti. Moni hiihtäjä on kohdannut niitä taukopaikoilla.
Reviiriuskollinen kuukkeli tarvitsee noin 100–200 hehtaarin laajuisen yhtenäisen metsän reviirikseen. Sen sisällä se saattaa vaihdella pesäpaikkaa.
Eteläisessä Suomessa kuukkelia ei enää tavata kuin Etelä-Karjalassa. Siellä laji on uhanalainen ja tarvitsee suojelua. Lailla kuukkelia ei kuitenkaan ole suojeltu, koska Lapissa laji menestyy.
”Kuukkelien kotimetsää ei saisi kaataa, eikä varsinkaan suuria aukkohakkuita saa tehdä. Kuukkeli on hidas lentämään. Aukkoalueilla se on vaarassa joutua petolintujen saaliiksi.”
Syyskuussa kuukkelin reviirillä Savonlinnan ja Parikkalan rajalla Soininmäessä pantiin metsää matalaksi kolmen hehtaarin alueelta.
Hannun mukaan omistaja oli luvannut, ettei aukkohakkuita tehtäisi kuukkelimetsässä. Metsän omistaa Tornator, puut menivät metsäyhtiö Stora Ensolle.
”Se oli ja on yhä minulle hirmuinen stressi. Olin koko kesän kuvannut just sitä metsää, missä kuukkelit varastoivat ruokaa.”
Miten Hannu reagoi? Raivostuiko hän?
”En ole koskaan raivonnut. Nähtyäni aukkohakkuun pysäytin auton ja lähetin viestiä Tornatoriin.”
Tuleva talvi näyttää, miten kuukkelien käy. Kesän aikana kerätyt varastot tuhoutuivat kaatuneiden puiden mukana. Löytyykö vielä riittävän iso yhtenäinen metsäalue reviiriksi?
Hannua on tapahtuneesta haastateltu valtakunnan medioihin.
Hannun 3 rakkainta luonnossa
Kuukkelimetsään meno
”Muistan, miten kerran menin, eikä tuttu kuukkelipariskunta tullutkaan vastaan. Tuli vain toinen niistä. Mie oon ihan varma, että se oli surullinen. Eläimilläkin on tunteet.”
Kaakkurilampi
”Joka kesä tekee mieli mennä istumaan kaakkurilammen rantaan aamusumussa.”
Vapun seudulla tulevat räystäspääskyt
”Olen tehnyt ja kiinnittänyt talon räystäiden alle niille pesiä. Loppukesästä muut poikaset lentävät katsomaan nuorimpia, jotka vielä ovat pesässä, että milloin lähdetään. Ne tulevat ja lähtevät yhdessä, ketään ei jätetä.”
Hannulla on kolme tytärtä ja neljä lastenlasta. Pienille hän on ukko. Papat, vaarit ja ukit löytyvät muualta päin Suomea. Ukon kanssa lapsenlapset haluavat lähteä metsään, kun tulevat käymään Parikkalassa.
”On rikkautta oppia olemaan luonnossa pienestä pitäen. Se on vähän kuin kieli, jonka oppii ja omaksuu. Olen iloinen siitä, että lapsenlapseni lähtevät mielellään metsään eivätkä pelkää sitä.”
Toisinkin voisi olla. Osa meistä aikuisista on vieraantunut luonnosta. Vieraantuneella ei ole kaipuuta eikä tarvetta päästä metsään kulkemaan.
”Jos itsellä ei ole kaipuuta, voi olla vaikea ymmärtää, miksi luontoa pitäisi suojella”, Hannu pohtii.
Hän tuntee velvollisuudekseen pitää luonnon puolia.
”Kyllä se tulee sydämestä. Olen saanut niin paljon luonnolta ja metsältä. Tunnen olevani niille velkaa. Ihminen on unohtanut, että luontoa pitäisi kunnioittaa ja suojella. Me ei tällä hetkellä tajuta, että luonto iskee takaisin. Se ei iske heti, sillä on aikaa.”
Ihmisen kulutus vaikuttaa kiihdyttävästi ilmastoon, ja sillä on arvaamattomat seuraukset.
Ilmastonmuutos kertoo siitä, että luonto on aloittanut vastaiskun. Maailmalta on uutisoitu ihmishenkiä vaatineista mutavyöryistä, hirmumyrskyistä ja tulvista.
On hetkiä, jolloin luonnon suojeleminen tuntuu mahdottoman vaikealta.
Hannun pihapiiristä löytyy esimerkki siitä, miten pienestä isoksi kasvavat ilmiöt alkavat. Miltei kotipihan reunassa loriseva kirkasvetinen puro muutti eräänä viime kesän päivänä väriä.
”Mie en ole koskaan nähnyt niin keltaista vettä kuin purossa silloin oli. Eikä vesi ole vieläkään muuttunut entiselleen”, vuodesta 1973 puron virtausta seurannut Hannu kertoo syyskuun 2024 lopulla.
Keltainen vesi virtasi suosta, jolla kasvaneet puut oli hakattu pois.
”Kun suolta hakataan puut ja se ojitetaan, mikään ei enää sido hiilidioksidia. Se on ihan mieletön metaanipäästön lähde.”
Hannu selittää, miten turve ja humus lähtee suolta ojia ja metsäkoneen renkaiden painamia syviä uria pitkin kulkemaan kohti vesistöjä. Kova sade kiihdyttää virtausta.
Tavaraa valuu puroa pitkin Simpelejärveen. Muokatusta suosta vapautuvat ravinnepäästöt kiihdyttävät vesistöjen rehevöitymistä.
Valkiasuolta oli kaadettu puut sinne aiotun aurinkovoimalan tieltä. Hakkuu rouhaisi elintilaa kuukkelilta, jonka reviirillä suo on.
Hakkuista Hannu käy keskustelua vastaavien tahojen kanssa. Lähettää sähköposteja eri osapuolille, kirjoittaa lehtiin. Selvittää ja keskustelee. Aktiivisena pysyminen on selviytymiskeino sekin. Ja vaikka onkin kuukkelihullu, niin rajansa kaikella.
”Kyllä Suomi tarvitsee metsätaloutta. Sitä en ole minäkään tyrmännyt. Totta kai tarvitaan. Mutta otetaan puu niistä talousmetsistä, jotka on jo raivattu ja joista puuta on jo kaadettu ja uutta istutettu tilalle. Jätetään vanhat metsät ja monimuotoinen metsäluonto rauhaan!”
On hetkiä, jolloin luonnon suojeleminen tuntuu mahdottoman vaikealta.
”Rahan valta on niin suuri. Tulee mieleen Eino Leinon runo, jonka yhdessä säkeessä on toivoton taisto taivaan valtoja vastaan.”
Hannun on vaikea ymmärtää, miksi kuukkelilta surutta viedään hakkuilla reviirit ja elinoloja heikennetään.
”Kuukkeli ei ole koskaan ihmistä vihannut eikä vainonnut.”
Yöuniaan Hannu ei ole metsän tai kuukkelien tähden menettänyt. Siihen stressiin hänellä on tehokas lääke.
Hän menee luontoon ja kulkee metsässä. Istuu kaatuneen puun päälle, hengittelee ja katselee ympärilleen. Paha mieli sulaa. Kotiin tullessa askel on keventynyt ja mieli toiveikkaampi kuin lähtiessä.
”Metsä on henkinen paikka, jossa voi rauhoittua. Jos on yhtään paineita tai muita ongelmia, kannattaa hakea luonnosta voimaa”, Hannu sanoo.
”Kannattaa hakea metsästä voimaa, jos on paineita tai ongelmia.”Hannu Siitonen
Toisinaan hän suuntaa erämaalammelle, jonka tietää kaakkurien kotilammeksi. Istuu lammen rannalla, katselee ja kuuntelee. Lammelta nousee sumu.
Sumun seasta kuuluu kaakkurin huuto. Ääni on raspikurkkuista räähkymistä, ei vienoa liverrystä.
Hannussa ääni resonoi, menee ytimiin.
”Äänestä tulee mystinen olo. Kaakkuri on alkulintu, joka on ollut täällä kauan ennen ihmistä. Tuntuu kuin siirtyisin ajassa menneeseen. Kaakkurin kuuleminen on minulle ykkösjuttu.”
On vaikuttavaa kuulla, miten luottavaisesti kaakkuri Hannuun suhtautuu. Arka erämaajärvien lintu on noussut sukelluksista aivan rannalla istuvan Hannun edessä ja tarkastellut tätä hiljaa.
”Sitten on mennyt keskelle lampea, painanut pään siiven alle ja käynyt nukkumaan. Se kävi vain katsomassa, onko tuttu kaveri, ja totesi, ettei mitään vaaraa.”
Luonnossa ei tarvitse osata tehdä mitään. Siellä saa vain olla.
Hannu on huomannut, että ihmiset menevät kiireesti luontoon ja juoksevat reitin läpi. Niinkin voi toimia, mutta itselle olisi parempi, jos pysähtyisi.
”Aina, kun lähden jonkun kanssa metsään, kysyn ensimmäiseksi, että eihän sinulla ole mihinkään kiire.”
Kiireessä aistit harvoin ovat auki, paljon menee ohi, jää näkemättä ja kuulematta. Sammaleessa möngertävää kovakuoriaista ei huomaa. Lehden alle piiloutunut sammakkokin jää näkemättä ja lahossa pökkelössä kasvavien kääpien värien hehku ihastelematta.
Metsässä aika hidastuu. Yhtäkkiä on kulunut kolme tuntia, vaikka ei olisi tehnyt oikeastaan mitään.
Hannun ja Eeva-Liisan toivomus
Luonnonperintösäätiö on avannut tilin Eeva-Liisan ja Hannun nimissä Haarikon alueen suojelemiseksi. Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon rajalla sijaitseva Haarikon metsäalue pitää sisällään koskia, vanhoja metsiä ja erämaajärviä.
Siellä asustaa myös kuukkeli. Haarikon suojelijat on ryhmä ihmisiä, jotka ovat esittäneet, että Haarikosta tehtäisiin kansallispuisto. Sellainen Etelä-Karjalasta puuttuu.
Metsään Hannua kehotti menemään myös vaimo Eeva-Liisa Siitonen. Hän menehtyi kesäkuussa 2022 sairastettuaan pitkään syöpää.
”Sairautta ei pystytty parantamaan. Onneksi meillä oli aikaa puhua kaikki asiat selväksi”, Hannu sanoo.
He olivat yhdessä 51 vuotta. Luonto oli molemmille sydäntä lähellä.
”Kun syöpä oli siinä vaiheessa, että tiedettiin, mihin se johtaa, Eeva-Liisa sanoi: ’nyt olet ystävien ja lastenlasten kanssa ja metsässä’.”
Ennen kuolemaansa vaimo opetti Hannulle, miten hän hoitaa firmansa laskutuksen ja pesee pyykit. Villasukkia Eeva-Liisa kutoi sellaisen keon, että niistä riittää Hannulle ja kyläilemään tuleville lapsille ja lastenlapsille.
Hannu meni metsään suremaan. Siellä hän itki ja sieltä sai lohtua.
”En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman metsää.”
Hautakiveen Hannu teetti tutulla taiteilijalla tärkeän veistoksen. Veistos kuvaa kahta kuukkelia, jotka istuvat kuusen oksilla nokat vastatusten.
”Tuonne minäkin sitten menen, kun minun aikani tulee.”
Hannu Siitonen
on syntynyt vuonna 1949 Parikkalassa. Hän on luontokuvaaja, joka on ottanut tuhansia valokuvia metsästä, linnuista ja eläimistä.
Keihäänheittäjänä hän saavutti hopeaa Montrealin olympialaisissa vuonna 1976 ja kultaa Rooman EM-kisoissa vuonna 1974.
Hannu asuu Parikkalan Melkoniemessä. Hän on eläkkeellä työstään kunnan liikuntavastaavana.
Hannun perheeseen kuuluu kolme lasta ja neljä lastenlasta.
