Vuosien kuluessa tottuu omiin mielenliikkeisiinsä, elämänpiiriinsä ja ympäristöönsä. Joskus ulkopuolinen katse ja havainto voi kuitenkin tuoda lisää ymmärrystä ja syvyyttä omaan elämiseen ja olemiseen.

Heinäkuussa saapui vieraaksemme vanha ystäväni Pariisista. Ammatiltaan näyttelijä, kuten allekirjoittanut, ja iältäänkin samoissa lukemissa. Kolmekymmentä vuotta kestänyt yhteinen taival on näyttänyt ilot ja surut ja hionut huumorintajumme pään verisuonia koetteleviksi naurukohtauksiksi. Hän on myös nuoremman poikani kummisetä ja siten perheen luottohenkilö.

Vietimme aikaa maalla tai Korvessa, kuten paikkaa kutsumme. Ystäväni oli jo ennen matkaansa esittänyt toiveen, että saisi jäädä yksin mökille viikon ajaksi perheemme palattua kaupunkiin.

Ymmärsimme, että toive oli ainutlaatuinen, ja annoimme luvan pienen harkinnan jälkeen. Harkinta liittyi pelkästään huoleen käytännön asioiden sujumisesta. Mahdollisista ongelmista vesi-, lämpö- tai jätehuollossa. Asioista, joihin ei kaupungissa asuva juuri kiinnitä huomiota ennen kuin ongelmia ilmenee.

Pariisin esikaupunkialueella asuva ystäväni ei juuri omannut kokemuksia tuolta saralta – sähkö ja kaasulaskujen maksamista lukuun ottamatta. Päätin aloittaa vieraani opastamisen mökkielämään antamalla hänelle käytännön tehtäviä.

Ensimmäinen tehtävä oli saunan lämmitys, koska tiesin ystäväni saunovan päivittäin noin neljän tunnin ajan. Kaikki sujui hyvin siihen asti, kun kurkkasin saunaan ystäväni istuessa löylyssä toista tuntia ja hän totesi siellä olevan melko kuuma. Ei ihme, sillä mittari näytti 120 astetta.

Hieman huolestuneena selvitin hänelle muutamia saunan lämmityksen periaatteita, alkaen siitä, että saunatkin saattavat palaa, jos niitä lämmittää liikaa. Pääsimme lopulta sopuisaan yhteisymmärrykseen lämpötiloista ja halkojen käytöstä.

Seuraavana aamuna ystäväni kysyi, mitä töitä hänelle olisi tarjolla ja ehdotin ruohonleikkuuta.

Päräytin vanhan bensiinileikkurin soimaan, ja Pariisin-kaverini alkoi työnnellä konetta hymy huulillaan. Ihmettelin hänen intoaan hieman hämilläni, johon hän totesi, ettei ole koskaan aiemmin kyseistä työtä tehnyt. Melko laajaa nurmikkoamme ei ole aiemmin leikattu sellaiseen tahtiin ja sellaisella innolla.

Lähtiessämme kaupunkiin hyvästelimme ystävämme ja muistutimme, että naapurit ovat paikalla, jos tulee hätätilanne. Hän vannoi pärjäävänsä, mutta totesi yllättäen, ettei koskaan ole ollut niin pitkään yksin.

Ajoin pääkaupunkiin ja ryhdyin odottamaan avunpyyntöpuhelua. Mitään ei kuulunut. Kun viikon päästä myöhään yöllä ajelin takaisin Korpeen, huomasin taivaalla leimuavat haaleat mutta selkeät revontulet. Herätin ystäväni tietäen, että se olisi sallittua, koska revontulien näkeminen oli hänen toivelistallaan.

Kysyin, miten viikko oli sujunut. Hän kertoi, ettei koskaan ollut kokenut mitään vastaavaa. Ystäväni kertoi hiljaisuudesta, tuulesta, järvestä, valosta. Hän kertoi, miten yksin oleminen kirkasti mielialoja, tunnelmia ja ajatuksia.

Luin hänelle Suomessa asuneen latvialaiskirjailija Astride Ivaskan lauseet: ”Suomessa kuoleman tilalla on ikuisuus. Järvien ja metsien ikuisuus.”

Ystäväni liikuttui ja kertoi, että hän ymmärtää täysin, mitä lauseet tarkoittavat. Hän oli kokenut ja oivaltanut jotain samankaltaista lyhyessä mutta täydessä yksinäisyydessään.

Nyt kun syksy on tässä, katson ystäväni ensi kertaa rakentamaa halkopinoa ja muistan, miten hän sukelsi laiturilta veteen kuin järven syliin. Pidemmälle kuin kukaan meistä oli aiemmin rohjennut.

Lue myös: Hannu-Pekka Björkman & 20 kysymystä: ”Rakkaus on maailman tärkein asia – ilman sitä millään muulla ei ole merkitystä”

Kolumni on julkaistu Eevassa 10/22.