Menneenä kesänä, lueskellessani tapani mukaan kaikenlaista osui käteeni Sakari Pälsin kirja Vanhaa ja katoavaa. Kirjassa Pälsi pohti lähinnä esineiden kautta muuttuvaa yhteiskuntaamme ja sen kehitystä. Kirja ilmestyi vuonna 1924 eli lähes sata vuotta sitten. Oli mielenkiintoista huomata, miten ajoittainen modernismin kritiikki sekä huvitti että osui maaliinsa.

Sakari Pälsi oli tutkimusmatkailija, kirjailija, valokuvaaja ja arkeologi. Hän teki pitkän uran Suomen kansallismuseossa toimien lopulta sen esihistoriallisen osaston johtajana.

Pälsiä tuntui kiinnostavan lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Vähäpätöiseltäkään tuntuvat seikat eivät jääneet häneltä huomiotta. Lähes lapsenomaisella uteliaisuudella hän pohtii puulusikan, käyrävartisen viikatteen ja virstanpylväiden eli kilometri- paalujen kehityskulkuja.

Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa hän suomalaisista harjumaisemista kirjoittaessaan kritisoi ankarasti näkötorneja:

”Siihen nähden, että harjujemme vahvimpia puolia ei ole näköalojen rajaton laajuus, nuo lautatornit ovat toivottomia yrityksiä lisätä paikkain korkeutta. Ne vain paljastavat meikäläisen maanmuodostuksen alavuuden sekä litistävät keinotekoisella korkeudellaan harjutkin vähäpätöisiksi.”

Etelä-Pohjanmaalla kasvaneelle ja siellä Ilmajoen Alajoella näkötornissa käyneelle Pälsin pohdinnat ovat riemukkaita. Tuon kotiseudullani sijaitsevan näkötornin korkeus taitaa olla kolme, neljä metriä. Mutta jo se riittää paljastamaan huimiin korkeuksiin nousseelle matkailijalle lakeuksien kauneuden.

”Näkötorneihin kiipeävä yleisö saa nauttia teennäisestä vuorimaisemasta, jonka valevaikutus menee muutamiin täydestäkin”, Pälsi toteaa.

Joskus nuorena Alppien rinteitä vaeltaessani tai Skotlannin ja Irlannin nummia ja kukkuloita samoillessani satuin osumaan paikoille, jotka salpasivat hengen. Näkötorneja niihin ei ollut rakennettu. Maanpinnan muodot pitivät huolen siitä, että luonnollisia paikkoja maisemien ihailuun löytyi tuon tuosta.

Sakari Pälsi toivoi, että myös kotomaamme vaatimattomat harjut säilyisivät koskemattomina ja manasi näkötorneille verraten ankaraa kohtaloa. Hänen mukaansa ”tapahtuisi historiallinen oikeus, jos nuo puulaitteet jonakuna juhannusiltana hulmahtaisivat leiskuvina kokkoina ilmoihin”.

Pälsin kirjoituksista on kulunut aikaa, ja näkötorneistakin on pääosin tullut hänen kirjansa otsikon mukaisia vanhoja ja katoavia, osittain liikuttaviakin muistomerkkejä menneestä Suomesta.

Sen sijaan Sakari Pälsin tapa tarkastella maailmaa on edelleen moderni ja innostava: ympäristön havainnoiminen, sieltä kiinnostavien ja usein huomaamatta jäävien yksityiskohtien tarkasteleminen. Elinpiirimme historialliset kerrokset ovat usein syvempiä kuin uskommekaan.

Huimaavan nopea tekninen kehitys takaa, että monet arkiset käyttöesineemme ovat jo muutamassa vuodessa vanhentuneita ja joutavat kaatopaikalle tai museoon. Tai sitten ne palaavat käyttöön ja niistä tulee haluttua ja muodikasta retrotavaraa.

Menneenä kesänä opetin jälkipolvea käyttämään C-kasettisoitinta. Sellaisissa tilanteissa huomaa vuosien vierineen ja huvittuneisuuden sekaan alkaa lipua hitunen surumielisyyttä.

Kiipesimme myös Santavuoren näkötorniin, jonka vieressä huiskivat väsymättä tuulivoimaloitten siivekkeet. En tiedä, mitä Pälsi olisi niistä ajatellut. Liekö pitänyt välttämättöminä vai turhina. Selvää on vain se, että maailma muuttuu ja vanha ja uusi elävät aina jonkin aikaa rinnakkain, kunnes vanhan on aika unohtua ja lopulta kadota.

Uusia näköaloja tarvitaan. Ne avautuvat tulevien sukupolvien ajatusten ja keksintöjen myötä.

Näköala avartuu myös historiaa tarkastelemalla ja tutkimalla. Ja joskus ihmettelykin riittää. Silloin ei ole väliä, onko kyseessä palatsi vai puulusikka. Ja hyvän sään salliessa näköalojen avartamiseen riittää vanha näkötorni.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2022.