"Kesäisiä teitä kulkiessa tulee vastaan monenlaisia maisemia, kyliä ja kaupunkeja. Monesti niistä tulee ajettua ohi. Lomallakin tuntuu ani harvoin olevan aikaa ajella päämäärättömästi ja kiireettä. Usein tulee autossa tokaistua mielenkiintoisen kohteen vilahtaessa ohi, että tuolla pitäisi joskus käydä.

Liikkuminen on nykyaikana helppoa, mutta pysähtyminen selkeästi vaikeampaa. Liikennevälineen sisällä vallitsee oma tuttu todellisuus, jossa on turvallinen olla. Jokainen pysähdys tuo mukanaan riskin törmätä ulkomaailmaan ja rahanmenoon.

Oman kokemukseni mukaan riskinotto kannattaa. Harvoin pysähdyksiä tien päällä tulee katuneeksi. Munkki saattaa tosin olla mainoslausetta pienempi ja kalliimpi, mutta opetus on kai siinäkin.

Mutta kesäkahviloiden lisäksi on armaassa maassamme paljon pysähtymisen arvoisia pakkoja. Niihin tien näyttävät matkailukohdemerkit, nuo kansainvälisen suosituksen mukaisesti ruskeapohjaiset opastekyltit, joiden kohdalla kannattaisi kääntyä.

Olen joskus haaveillut, että ajaisin Suomenmaan pohjoisesta etelään ja idästä länteen ja pysähtyisin joka nähtävyyden kohdalla. Ehkä eläkkeellä. Vaan tokkopa silloinkaan on aikaa.

Parasta matkantekoa olisi täysin sattumanvarainen kulku pitkin maita ja mantuja. Siinä törmäisi väistämättä asioihin ja ihmisiin, joita ei koskaan odottanut tapaavansa.

Ranskassa surrealisteilla oli tapana tehdä niin sanottuja umpimähkämatkoja. Joku otti kartan esille ja toinen tökkäsi siihen sormensa silmät kiinni. Sormen osoittamaan paikkaan lähdettiin kävellen niiltä sijoilta ilman matkatavaroita.

Matkat päättyivät aina noin vuorokauden sisällä erimielisyyksien tähden. Lievätkö kengät hiertäneet vai ruoka loppunut? Vai oliko tullut riita reittivalinnoista?

Ajatus on kuitenkin kiehtova, jonkinlainen haave vapaudesta. Ja samalla oiva muistutus ihmisen kyvystä aliarvioida matkanteon rasitukset ja yliarvioida omat voimansa. Kuten ruotsalaisen Salomon August Andréen yritys lentää vetytäytteisellä ilmapallolla pohjoisnavalle heinäkuussa 1897.

Huippuvuorilta lähdön jälkeen retkikunnasta ei kuulunut mitään 33 vuoteen. Miehet löydettiin lopulta kuolleina Huippuvuoriin kuuluvalta Valkosaarelta.

Kun katsoo valokuvia retkikunnasta ja heidän Örnen-ilmapallostaan, voi nykytiedon varassa vain ihmetellä, miten joku saattoi kuvitella selviytyvänsä kyseisestä retkestä.

Selvää kuitenkin on, että matkailu seikkailuhengessä kiehtoo yhä ihmismieltä. Siitä kertonevat lukuisat tositelevisiosarjat, joissa edetään aavikolla skorpioneja väistellen ja liskoja popsien. Kuvausryhmää kuljettavat helikopterit ja jeepit eivät kuvissa näy, ainoastaan tekohengästynyt ”selviytyjä.”

Ruskeita matkailukohdemerkkejä seuratessa ei joudu aivan yhtä tiukkoihin paikkoihin, mutta elämyksiä ja yllätyksiä saattaa kuitenkin joutua kohtaamaan. Vaatimattomalta kuulostava kohde saattaa kuohuttaa yllättävällä tavalla.

Kuluvana kesänä ajelin Länsi-Suomesta kohti Keski-Suomea ja käännyin tielle 68. Tie kulkee Ähtärissä Peränteen kylän halki, ja siellä sattui silmiini opaste Hugo Simbergin muistomerkille.

Äkkijarrutuksen jälkeen käännyin vasemmalle, ja tien välittömässä läheisyydessä seisoi maalaustelineen muotoon veistetty graniittinen kivi laattoineen.

Simberg vietti perheineen kesää ja työskenteli Sarkolan talossa Ähtärissä vuonna 1917. Pitkän päivän ulkona työskenneltyään hän sai yöllä sairauskohtauksen ja menehtyi.

Sarkolan taloa ei enää ole maakellaria ja ulkoportaita lukuun ottamatta. Perimätiedon mukaan Hugo Simberg kuoli portaille tai ainakin hänet kannettiin niitä pitkin toiseen maailmaan.

Jostain syystä nuo tyhjyyteen nousevat kiviset askelmat tekivät suuren vaikutuksen. Yhdessä muistomerkin kanssa ne muodostivat erikoisen kokonaisuuden. Mustan kiiltävän graniitin sekä askelten ja sateen kuluttaman harmaan kiven liiton. Kuin symbolistin viimeinen piirros luonnosvihkoon. Taustanaan vihreys ja Suomen suvi."

Lue kaikki Hannu-Pekka Björkmanin kolumnit täältä.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 8/2022.