Kesällä ajoin kaksi kertaa pohjoiseen. Läpi seutujen, joita en tunne. Ylitin suuria virtoja, jotka laskivat mereen. Ajoin sateessa halki tummien kuusikkojen, jotka seisoivat liikkumattomina tien vierillä.
Näin yksinäisiä taloja vaarojen kupeilla. Ani harvoin kukaan liikkui pihamaalla. Mietin, mihin kaikkialle ihminen asettuu. Etsii olemisen paikan.
Metsät ja niityt hengittivät usvaa. Nauhana juoksevat tiet katosivat horisonttiin.
Hirvivaaran kyltti. Kohonnut kolaririski. Sitäkin on Suomi. Kotimaani.
Pysähdyin suuren pohjoisen järven rantaan. Kukaan ei ajanut ohitseni. Tuntui kuin tie ja järven rannoilla olleet talot olisivat olleet autioita.
Maani on suurta hiljaisuutta. Tuuli heinikossa. Tien varren romahtaneet riihet. Kahviloissa riisipiirakat ja muoviin pakatut leivät vitriineissä. Ulkona jäätelökioski.
Rekan ilmavirta tienpenkereen heinikossa. Vaaleanpunainen horsmameri nyökkää pohjoiseen.
Sitten on taas äänetöntä.
Ennen Kemiä, jossain Simoniemen kohdalla, ajan näkymättömän portin läpi. Porttia ei ole merkitty tiehen eikä siitä ole varoituskylttiä. Tunnen sen koko olemuksessani. Purskahdan itkuun ratin takana. Lävistän jotakin, jota en tunne, ja samalla jokin siirtyy sisälleni. Suren jotakin ja iloitsen jostakin.
Radiossa Turun tuomiokirkon kello lyö kaksitoista. Mitä on tämä elämä? Tämä allani juokseva tie? Hetken vihaan vanhenemista ja kadehdin nuoruutta.
Maisema avartuu meren ja taivaan avaruudeksi. On halu ajaa eteenpäin ja halu pysähtyä samaan aikaan. Nähdä kaikki näkemätön.
Vanhetessa tuntuu, että ei tiedä mitään. Ei ole oppinut mitään. On sanaton olo. Keskusteluissa voi vaieta. Ei ole tarpeen todistaa mitään. Ei ole tarvetta olla oikeassa.
Maisema ja ihmiset kiitävät ohi. Kun ajaa liian pitkään, turtuu. Välillä jokin herättää, ajatukset valpastuvat.
Jokin aika sitten ohitin Kuivaniemen. Kirjailija Antti Hyry oli sieltä kotoisin. Nämä asiat muistan. Niin kuin isänikin muisti. Ihmisten synnyinpaikat.
Käännyn itään ja pian olen Tervolassa. Erno Paasilinnan lapsuusmaisemissa.
Tuntuu kuin olisi helpompi hengittää, kun on jokin kiinnekohta. Tuttu asia vieraassa maisemassa. Tietoisuus siitä, että on olemassa hengen ja mielikuvituksen maailma. Havaintojen maailma. Jokin tässä maailmassa menee sisällemme ja tekee meistä sen, keitä olemme. En osaa sitä paremmin sanoa, enkä ajatella.
Tie hiljenee. Vain harvoin joku tulee vastaan. Ajan takaa ukkospilveä. Saan sen kiinni vaaran laella. Sataa.
Ajattelen hetkiä, joina koetin saada kesästä kiinni. Kaikki tuntuu menneen ohitse liian äkkiä. Päivät ja yöt katosivat niin kuin ne aina tekevät.
Tuntuu, että jos en kirjoittaisi tätä nyt ja muistelisi kokemiani asioita, mitään niistä ei olisi tapahtunut.
Maantie ei olisi väreillyt helteessä. En olisi syönyt mustikoita lammen rannalla. Sade ei olisi juossut ränneistä nurmikolle. Pääskyt eivät olisi pesineet räystään alla. Retkeni pohjoiseen olisi jäänyt tekemättä.
Hillan poimijoiden autoja näkyy tienvarsilla. Tuntuu hyvältä, että jossain lähistöllä on ihmisiä. Autiuden tunne väistyy.
Pidän ratista kiinni kuin hauraasta vapaudestani. Uskoen, että olen vastuussa suunnastani. Toivoen, että saavutan päämääräni. Peläten, että olenkin eksynyt.
Jossakin Raudanjoen kohdalla taivaan yli kurottuu sateenkaari. Ulkona metsän tuoksu. Tie kiiltää.
Kun ajaa pohjoista kohden, valo lisääntyy. Valo, joka on hauras ja voimakas samaan aikaan. Se ei anna pimeän tulla. Sitkeästi se pysyy taivaalla kulkijan seurana pohjoisilla teillä.
Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 9/2023.
