Viimeksi kuluneiden kahden vuoden aikana olen vieraillut useasti naapurimaassamme Virossa. Tämä johtuu siitä, että useat elokuva- ja televisio­tuotannot kuvataan yhä enenevässä määrin Tallinnassa ja sen ympäristössä.

Olen siis ollut työasioilla, mutta samalla olen saanut tilaisuuden tutustua syvällisemmin Viron kulttuuriin ja kieleen.

Arvokkaimpana antina ovat olleet lukuisat kohtaamiset ja ystävyydet veljeskansan edustajien kanssa. Työtä tehdessä oppii nopeasti, puhalletaanko samaan palkeeseen. Vaikka sepät ovat syntyneet Suomenlahden molemmin puolin, yhteinen kulttuuriperimämme, itämerensuomalaisuus, on tajuntaamme ja tapojamme yhdistävä ominaisuus.

Virolainen kirjailija ja entinen presidentti Lennart Meri kutsui itämerensuomalaisia kansoja Vesilinnun kansaksi. Vesilintu näyttelee kyseisten kansojen mytologiassa tärkeää osaa. Kalevalassahan koko maailman­kaikkeus saa alkunsa sotkan munasta.

Myyttimme ovat osittain yhteisiä samoin kuin ajattelumme ja tapamme. Mutta erojakin löytyy, kuten se, että Virossa ei koskaan paljasteta sieni- tai marjapaikkaa kenelläkään. Aarre pidetään piilossa.

MULGIMAALLA VIROSSA syntynyt biologi, semiootikko ja kirjailija Valdur Mikita on kirjoissaan Kantarellin kuuntelun taito ja Lingvistinen metsä käsitellyt suomalais-ugrilaista ajattelua ja mielentilaa. Kirjat ovat sukelluksia arkiseen olemiseemme, joita sävyttävät muinaiset uskomukset ja olemisen tavat.

Valdur Mikita näkee, että sekä virolaisilla että suomalaisilla on yhä kyky ymmärtää luontoa ja olla yhteydessä sen kanssa. Tämä tapahtuu monesti huomaamatta, koska se on osa olemustamme ja usein myös arkeamme.

Tuo yhteys on myös salainen aseemme, joka tuottaa maagista ja voimallista ajattelua. Mikita kirjoittaa:

”Suomalais-ugrilainen löytää suurille kysymyksille aina heijastuman ympäristöstään. On se sitten metsä tai meri tai vanhan talon piha. Sekä suomalaisille että virolaisille ovat asuinpaikan rinnalla tärkeitä myös olemisen paikat. Hän etsii olemisen kotaa, mytologista paikkaa, joka soisi hänelle ajattelun avaruutta.”

Tunnistan Mikitan ajattelusta juuri tuon tarpeen ajattelun avaruuteen. Sen että metsän laidassa käyty keskustelu kätkee kuin huomaamatta sisäänsä filosofiaa, jota ei muualla synny.

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen asumme ja elämme periferiassa, joka sen sijaan, että se olisi jonkinlaista haitallista ”syrjäisyyttä”, onkin itseasiassa olemassaolomme ja ajattelumme perusta. Jotakin sellaista, josta kannattaa olla ylpeä ja pitää kiinni kynsin hampain.

Kuin huomaamatta toteutamme periferiaamme paitsi ajattelussa myös tavoissamme. Keräämme marjoja ja sieniä metsistä, hilloja soilta, saunomme ja uimme luonnonvesissä. Kalastamme, metsästämme. Liikumme metsissä ja niityillä. Pilkomme halkoja ja riivimme tuohta kiukaan pesään.

Kaikki tuo on monille kansoille kaukaista ja tavoittamatonta, sadunomaista olemassaoloa.

Tallinnan Kumun perusnäyttelyssä voi nähdä Viron identi­teettimaiseman muodostumisen 1700-luvulta vuoteen 1945. Näyttelyssä esillä olevat taidemaalari Konrad Mäen teokset kertovat siitä modernismista, joka syntyi periferiassa niin taidemaailman kuin maantieteenkin näkökulmasta.

Samalla ne edustavat mielestäni sitä luonnontajua, josta Valdur Mikita kirjoissaan kertoo. Värikylläistä synesteettista kykyä ymmärtää maiseman taakse kätkeytyvä toinen todellisuus.

Konrad Mäki asui ja työskenteli jonkin aikaa myös Ahvenanmaalla, mutta sen kauden teoksista ei ole paljon tietoa.

Itämerensuomalaista tai suomalais-ugrilaista mielenmaisemaa on mahdollista löytää myös musiikista. Virolainen folkmuusikko Eva Väljaots on säveltäjä ja muusikko, jonka instrumentteja ovat erilaiset kanteleet.

Arkaaisen ja modernin soinnit yhtyvät hänen sävellyksissään maagisiksi kudoksiksi, joissa soi Vesilinnun kansan menneisyys ja nykyisyys.

Kolumni on julkaistu Eevassa 5/2023.