Elämä on täynnä uusia alkuja, sillä luomistyö jatkuu
Tammikuun päivät on äkkiä eletty: ne uivat luokse kuin merten syvyyksien itsevalaisevat kalat. Silti jokaisessa päivässä on toivoa, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Miten tiedostaa, että on tammikuu ja uusi aika? Talvi on helpompi havaita. Se on lunta ja jäätä. Pohjoista pimeyttä ja Ruijan valkeita taivaalla.
Tammikuu todentuu vain kalenterissa. Päivämäärää katsoessa on pakko uskoa, että vuosi on vaihtunut. On ensimmäinen päivä. Kuin maailman alussa.
Ensimmäinen päivä. Kuulostelen sanaa ja siinä on majesteetillinen kaiku. Alkuhämärä ja äkkinäinen valo. Maailma on olemassa kaikkineen. Se on minussa ja ympärilläni. Siinä on riemua ja tuskaa ja kaikkea siltä väliltä.
Hetken uskon, että maailma on uusi. Mutta kuitenkin ikkunassa on sama tahra kuin marraskuussa, ja ulkona risteävillä kaduilla ovat samat nimet. Mutta jokin on uutta. On pakko olla.
Pidän ajatuksesta kiinni kuin väkisin.
Laskin mielessäni mahdolliset jäljellä olevat elämäni vuodet. Ymmärsin, että uusia alkujakin on rajattu määrä.
Kerran kävin kylässä vanhan miehen luona, jota en tuntenut entuudestaan. Hän kertoi hiljaisella, rauhallisella äänellä muistoja elämästään. Hänen seinällään oli kalenteri, joka oli seitsemän vuotta vanha. Kesäkuu, seitsemän vuotta sitten.
Kuuntelin, kun mies puhui verkalleen ja tuijotin kalenteria. Mieleni teki kysyä, miksi kalenteri oli auki juuri siitä kohdasta. Mitä tuolloin oli tapahtunut?
Äkkiä mies nousi sohvalta ja sanoi, että hänen on aika luopua. Ymmärräthän, hän lisäsi.
Nyökkäsin ja laskin mielessäni mahdolliset jäljellä olevat elämäni vuodet. Ymmärsin, että uusia alkujakin on rajattu määrä.
Ulkona kolisi raitiovaunu. Huoneessa oli hämärä. Ensilumi lepäsi ikkunaräystäillä.
Lapsuuskin kulkee vielä mukanamme. Se on liian lähellä, että siitä raaskisi luopua.
Nuorukaiset järven jäällä. Raketit paukkuvat. Yksi lentää kohti. Nopea väistö ja naurun rähäkkä. Kuolemattomuus. Raketti kaivautuu lumeen. Hetken hanki hohtaa punaisena kuin hiidenvalkeat. Ruuti palaa loppuun ja metsä takanamme pimenee.
Mutta taivaalla palavat jo uudet tulet. Säihkyvät ja rätisevät. Taivas on musta kangas, johon tulevaisuus piirtyy valokirjaimin.
Kaikki on alussa. Mikään ei ole loppunut.
Aamu on suojainen ja tuulinen. Lumipaakut syöksyvät männyistä kuin vihaiset varikset. Hanki on ruudista musta. Mutta ilolla poltettu. Auto loittonee mökkitiellä. Tulevaisuuteen.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin tuttavani soittaa autooni. Olen matkalla luostariin. Hän kertoo menettäneensä läheisen ihmisen.
Vieressäni istuva ystävä lohduttaa soittajaa. Ennestään tuntematonta. He käyvät pitkän keskustelun. Saavuttavat luottamuksen.
Enimmäkseen kuuntelen heitä. Ajan autoa eteenpäin lumisella tiellä. Hetkeksi kuolema hiljentää meidät.
Sitten keskustelu jatkuu. Lupaan sytyttää luostarissa kynttilän lähteneelle. Puhelu päättyy. Pimeällä tiellä vastaantulevien valot häikäisevät.
Jokainen päivä on laskettu käteeni kuin voikukan haivenpallo.
Kun seison ikkunassa ja katselen ulos, näen saman maailman kuin eilen, mutta sisälläni kasvaa tunne, että kaikki on toisin.
Että nyt on ensimmäinen päivä.
Uuden alkua.
Jokainen päivä on laskettu käteeni kuin voikukan haivenpallo. Hauras ja läpikuultava osa maailmankaikkeutta. Tammikuun päivät on äkkiä eletty. Ne uivat luokseni kuin merten syvyyksien itsevalaisevat kalat. Pimeydessä välähtäen ja kadoten äkisti.
Pinnan yllä valo lisääntyy. Päivät pitenevät. Jumala loi valon ja näki, että valo on hyvä.
Valo on hyvä kaikkialla. Ihmisissä, kasveissa ja eläimissä. Haluaisin kuvitella maailmalle toisenlaisen tulevaisuuden.
On olemassa uusi mahdollisuus. Luomistyö jatkuu.
Kolumni on julkaistu Eevassa 1/2023.
