Kuuntelin kollegani esittämän monologin kymmeniä kertoja ja ymmärsin, mistä lohdussa on kyse

Toisinaan saan ammatissani olla mukana taideteoksissa, joita alkaa kantaa mukana huomaamattaan. Ne tuntuvat elävän omaa hiljaista elämäänsä jossakin mielen kätköissä ja nousevat aika ajoin muistuttamaan olemassaolostaan.

Jokin elämänkohta, tapahtuma, paikka tai aistimus loihtii esiin menneen teoksen ja sen tapahtumat ja tunnelmat.

Viime aikoina mieleeni on jälleen kerran palautunut Itävaltalaisen Thomas Bernhardin teos Vanhat mestarit. Esitimme kirjasta dramatisoitua näytelmää vuosien ajan eri taidemuseoissa.

Taideteosten keskellä puhuimme kuvataiteesta, väärennöksistä, filosofiasta, kirjallisuudesta, musiikista, täsmällisyydestä, virheistä, elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja lopultakin kaiken edeltävän merkityksestä.

Esitys on noussut mieleeni, kun olen ajatellut ihmiskunnan tai pikemminkin ihmisen tilaa koskevia tulevaisuuden näkymiä ja suuntauksia.

Vanhoissa mestareissa Reger-niminen herra toteaa Tarja Roinilan kääntämänä näin: ”Nykyihminen on avuton ihminen, suojaton ihminen, nykyaika on tuottanut täysin suojattoman ja avuttoman ihmisen, vielä vuosikymmen sitten ihmiset tunsivat olonsa jokseenkin suojatuksi, mutta nyt he ovat jääneet täysin vaille suojaa. He eivät voi enää piiloutua, enää ei ole piiloja, se juuri on kauheaa, kaikesta on tullut täysin läpinäkyvää ja siten täysin suojatonta, tämä tarkoittaa ettei pakenemisen mahdollisuutta enää ole.”

Kuuntelin tuon kollegani esittämän monologin kymmeniä kertoja ja ajattelin: Juuri niin, tuo kaikki on totta.

Miten kauheaa. Mutta miksi se kuulostaa niin lohdulliselta ääneen lausuttuna?

Reger lopettaa puheensa: ”Maailma ei ole enää levollinen pesä. Maailma on yksi ainoa levottomuuspesäke, josta ihminen ei löydä suojaa, ei yksikään.”

Viimeisen lauseen jälkeen laskeutui näyttämölle pitkä hiljaisuus.

Ajatukset ja sanat jäivät ilmaan, leijuivat kuin lehdet, ikkunan takana oli syksy tai ehkä kevät. Katse kiinteästi jossain horisontissa tai mielessä.

Miksi tunsin suurta lohtua? Ehkä siksi, että meitä oli niin monta siinä hiljaisuudessa.

Jotkut ovat lähdössä. He ovat valmiita jättämään tämän maailman, levottomuuspesäkkeen, taakseen. Yhä uusia suunnitelmia tehdään. On löydettävä ja luotava uusia maailmoja. Planeetta Mars, Kuu tai kenties tyhjyydessä kelluva avaruusasema edustavat ihmiskunnan utopioita uudesta maailmasta.

On selvää, että aikanaan ne toteutuvat. Kuviteltu muuttuu todeksi.

Mutta enemmän kuin halu löytää uusia maailmoja, kyseessä on vain halu venyttää maailmamme rajoja, kuten tieteiskirjailija Stanislaw Lem totesi.

Lem kirjoitti kirjassaan Solaris: ”Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, mutta sitäkään emme hyväksy sellaisena kuin se on.”

Lemin mukaan emme lähde maailmasta paratiisillisen viattomuuden tilassa. Ja ehkä juuri se, että emme tunne edes itseämme, tekee lähdöistämme kaukaisiin maailmoihin ennen pitkää tragedioita. Luulen, että kaikki ratkaisut ovat lopultakin paljon lähempänä.

Lohdun tunne, jota tunsin Vanhojen mestareitten yhteydessä, oli aavistus siitä, että toinen maailma oli läsnä juuri tuona hetkenä.

Näyttämön hiljaisuudessa oli läsnä toinen hiljaisuus. Se on sisällämme oleva suuri avaruus, joka äkisti näyttäytyi. Siihen kaikki ovat kutsutut eikä sitä kukaan yksin omista. Siinä ihmisillä on mahdollisuus ymmärtää toisiaan syvimmällä mahdollisimmalla tavalla.

Suuri lohtu on ihmisten yhteinen hengitys, jossa kaikki hetken aikaa jakavat saman todellisuuden.

Toiset maailmat elävät meissä alati ja ikuisesti.

Kolumni on julkaistu Eevassa 4/24.