Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Todellisuudesta toiseen – ”Mielessäni väikkyy alati toinen kaipaukseni kohde”

Hannu-Pekka Björkman: Todellisuudesta toiseen – ”Mielessäni väikkyy alati toinen kaipaukseni kohde”
Millaisessa todellisuudessa sinä elät? Vierailu Cannesin elokuvajuhlilla sai näyttelijä ja kolumnisti Hannu-Pekka Björkmanin pohtimaan eri todellisuuksia ja taiteilijan työtä. ”Itselleni tuntematon todellisuus näyttäytyi kuin teatterissa, johon kesken esityksen syttyvät työvalot.”
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 22.7.2022

Elämässä sattuu aina toisinaan tilanteita, joista aukenee näköala toisiin todellisuuksiin. Nuo hetket saavat meidät tarkastelemaan sitä todellisuutta, jonka koemme omaksemme.

Kysymys on enemmän tai vähemmän viihtyvyydestä. Koemmeko toisen todellisuuden kotoisana vai vieraana? Risteääkö se millään tavalla oman elämämme kanssa, vai näyttäytyykö se ainoastaan kaukaisena ja outona? Tai ehkä sellaisena, jota voimme tarkastella mielenkiinnolla, mutta johon emme halua tai voi kiinnittyä.

Kysymys ei kuitenkaan ole todellisuuksien arvojärjestyksestä tai paremmuudesta vaan ainoastaan sisäisestä kokemuksesta, joka saa meidät joko lähestymään kohdetta tai loittonemaan siitä.

Usein kuulee sanottavan, miten joku on matkustaessaan vieraaseen maahan tai kulttuuriin kokenut saapuneensa kotiin. On vaikea määritellä tarkasti, mitä tuolloin tapahtuu, koska tunne lienee kiistaton. Matkaajan sisäinen todellisuus liukuu päällekkäin ulkoisen todellisuuden kanssa. Alkaa muodostua suhde, jolla voi olla kauaskantoisiakin seurauksia.

Mielenkiintoisia ovat tuolloin samaistumispisteet, ne yhtäläisyysalueet, joissa tunnistaminen tapahtuu. Samoin kuin päinvastaisessa tilanteessa, missä vieraantuminen tapahtuu.

Usein kuulee sanottavan, miten joku on matkustaessaan vieraaseen maahan tai kulttuuriin kokenut saapuneensa kotiin. On vaikea määritellä tarkasti, mitä tuolloin tapahtuu, koska tunne lienee kiistaton.

Toukokuussa 2022 vierailin Cannesin elokuvajuhlilla. Ystäväni kutsui sitä suureksi leikiksi, johon kannattaa suhtautua määritelmän vaativalla tavalla. Ja toden totta se lienee ainoa suhtautumistapa, jonka avulla voi etäännyttää itsensä cocktail-tilaisuuksien ”todellisuudesta”.

Samalla tavoin kuin lapsena, kun osallistuin jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta leikkeihin, jotka oli määritelty ulkoapäin ja joissa pätivät tietyt säännöt ja lainalaisuudet, samoin koin festivaalien tilaisuudet.

Ystävät ja tutut toimivat kiinnekohtana, mutta välittömästi sen ulkopuolella koin voimakkaan vieraantumisen tunteen ja myös tarpeen. Sen voi toki luokitella sosiaalisuuden kammoksi tai kokemattomuudeksi. Mutta molemmat syyt ovat liian yksinkertaisia.

Luulen, että omalla kohdallani syy on siinä, että pidin Cannesin kulisseja liian suurina ja turhamaisina. Niiden edessä ja sisällä leikki oli turhan vakavaa ja itseään tärkeänä pitävää.

Kokemus oli hyvä ja tervehdyttävä. Itselleni tuntematon todellisuus näyttäytyi kuin teatterissa, johon kesken esityksen syttyvät työvalot. Äsken vielä lumoava metsä onkin kaksiulotteinen kangas, ja kultaisena sädehtivä omena kopsahtaa muovisena maahan. Jotta leikki olisi hyvä ja totta, siihen täytyy uskoa. Muuten sitä ainoastaan sietää.

Jotta leikki olisi hyvä ja totta, siihen täytyy uskoa. Muuten sitä ainoastaan sietää.

Mihin minä sitten kaipasin Cannesin rantabulevardilla? Taiteessa on vähintään kolme aikatasoa ja tapahtumaa. Ensimmäinen on ideoiden taso. Hetki, jolloin tuleva teos alkaa muotoutua mielessä. Toinen on toteutumisen vaihe. Se hetki, kun kamera käy tai kun astuu näyttämölle.

Kolmas taso on luomisen jälkeinen jakso. Kun kaikki minkä voi tehdä, on tehty.

Teatterikoulussa yritin kertoa opiskelijoille, että tärkeintä taiteilijan työssä on se hetki, kun astuu näyttämölle tai kameran eteen. Siinä on suurin palkinto ja päämäärä. Kaikki sen jälkeen tuleva on ylimääräistä. Ei niin tärkeää tai tarpeellista.

Luomisen hetki kaipauksen kohteena varmistaa liikkeen. Taiteilijan tehtävä on luoda toisia todellisuuksia. Viedä kokija todellisuudesta toiseen. Taiteen tehtävä on tarjota koti vieraantumisen sijaan. Taiteilija ei voi määrittää kenelle hän kotia valmistaa, asukkaat valikoituvat itsestään ja vaihtuvat aikojen kuluessa.

Mielessäni väikkyy alati toinen kaipaukseni kohde. Kannan sitä mukanani kuin suojana maailmaa vastaan. Voin palauttaa sen mieleeni, missä tahansa olenkin.

Kuovien huudot pelloilla ja pääskyjen lennon. Tuulen huminan puissa ja valon heijastukset veden pinnalla. Yön hiljaisuuden ja aamun varhaisen koiton. Todellisuus, jonka koen kodikseni.

Kommentoi +