Kärsitkö sinäkin aamuisin masentuneesta mielialasta? Hannu-Pekka Björkmanin viisas kolumni antaa lohtua ja kertoo, miten tilanteesta selviää
Nuorena päiviin ryhtyi äkisti ja kiireellä. Iän karttuessa kaikki alkaa olla tuttua, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Joskus aamuisin, kun istun sängyn laidalla joten kuten heränneenä, tuntuu, että kaikki maailmassa on turhaa. Etenkin omat tekemiseni. Mikään ei ole erityisen kiinnostavaa. On vain edessä oleva päivä mahdollisine velvollisuuksineen ja hankaluuksineen.
Siitä asetelmasta täytyy lähteä liikkeelle. Keittää kahvi, pukeutua, jotenkin ähistä itsensä ulos.
Parhaiten herää pihakeinussa, jos aurinko vielä lämmittää ja on kirkasta. Kun katselee västäräkkejä pihanurmella, kuulee tikan koputukset ja vihervarpusten parvi tiukuu pensaissa, suonissa alkaa taas virrata veri ja mieleen nousee hyviä ja keveitä asioita.
Niin päivä alkaa, kaikesta huolimatta.
Vaikka maailmassa on niin pohjattomasti murhetta, on myös määrättömästi kauneutta. Aamuisin täytyy palauttaa usko siihen seikkaan olemalla vaiti. Ihmisen puhe täyttää kaikki kivien ja kantojen kolot, vaikka niissä on ihan toiset asukkaat.
Ehkä juuri puhe tekeekin aamuista niin hankalia. On toistuvasti todettava luomakunnan kruunun toivoton typeryys.
Jossakin vaiheessa aamua asiat alkavat taas kiinnostaa. Maailma avautuu hitaasti mutta vääjäämättömästi. Tämä maailma on sillä tavalla rakennettu, että se tulee kyllä kohti, jos sen sallii.
Nuorena päiviin ryhtyi äkisti ja kiireellä. Iän karttuessa kaikki alkaa olla tuttua: kirja ja vaatemuodit, aatteet ja politiikka, sodat ja muut kauheudet.
Jonkinlainen suojaus on kuitenkin tarpeen. Maailmaa täytyy annostella kuin lääkettä. Usein pipetillä, harvemmin kauhalla. Päivän alkuun on hyvä lukea runo, kuunnella tuulta tai katsella metsän reunaa. Tärkeintä on tehdä jotain lohduttavaa. Sellaista, joka tekee ihmisen eläväksi.
Nuorena päiviin ryhtyi äkisti ja kiireellä. Iän karttuessa kaikki alkaa olla tuttua: kirja ja vaatemuodit, aatteet ja politiikka, sodat ja muut kauheudet. Moneen kertaan toistuneet ja aina samaksi muuntuneet.
Siksikin on parempi säännöstellä. Istua hiljaa ja katsella moneen kertaan nähtyä ja koettaa tuumia, että tämmöinenhän tämä maailma ja sen asukkaat ovat.
Raamatussa usein todetaan, että joku kuoli elämästä kylliksi saaneena. Ajatus alkaa olla ymmärrettävä.
Äkisti kaikki kääntyy. Jokin asia kiinnittää huomion. Mielessä alkaa kuplia ideoita ja ajatuksia. Ihmisluonnon vääjäämätön luomisentarve puhkeaa. Se, mikä äsken tuntui pelkästään epäkiinnostavalta ja harmaalta, alkaa saada värejä. Elämänvoima, sen hypnoottinen poljento, ottaa valtaansa.
Tuntuu kuin luonnon vuodenaikojen vaihtelu, kuihtuminen ja kukoistaminen, tapahtuisi meissä vain yhden vuorokauden aikana. Aamun harmaus muuttuu päivän kirkkaudeksi. Illan hauras valo, yön suojaavaksi pimeydeksi. Tuossa lyhyessä ajassa, käymme läpi kaiken elämämme.
Runous on elämän perusta, sen salainen elävä kivijalka.
Tiedostaen tai tiedostamatta kertaamme kaiken kokemamme. Muistin kerrostumista purkautuvat välähdykset lävistävät olemuksemme. Olemme historiamme kerrokset. Yhä uudelleen ja uudelleen kaikki toistuu.
Elämä on toiston taidetta. Se tapahtuu maailmassa ja mielemme teatterissa. Paavo Haavikkoa lainaten: ”Ihmistä on näyteltävä, ei sitä muuten ole. Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”
Jotenkin tuo ajatus lohduttaa ja purkaa vakavuutta.
Runoilija kirjoittaa säkeen, jolla tavoittaa taiteen ja totuuden. Siitä syntyy elämän lumous, sen voima. Voima ottaa ihmisen joka päivä valtaansa maailmasta huolimatta.
Runous ei ole ainoastaan kirjallisuuden laji. Se on elämän perusta, sen salainen elävä kivijalka. Jokaisen ihmisen sisään on kirjoitettu runouden salainen kaava. Tavalliset, samanlaiset päivät ovat sen ilmentymiä.
Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 10/2025.
