Kun Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa, hän kuuntelee aina samaa säveltäjän musiikkia – näin sävellykset vaikuttavat hänen mieleensä

Eestin Paidessa 1935 syntynyt Arvo Pärt on aikamme rakastetuimpia säveltäjiä. Hänen musiikkinsa vie kuulijan ajan ulkopuolelle. Olen kuunnellut Pärtia kymmeniä vuosia, lähes aina kun kirjoitan tai kun haluan päästä olotilaan, jota en osaa tyhjentävästi selittää.

Kuvailen kuuntelukokemusta aktiiviseksi unennäöksi, jossa aistit ovat täysin valppaat.

Pärt kertoo Te Deum -sävellyksensä synnystä näin:

”Te Deumin teksti koostuu ikuisista totuuksista. Minut se saa muistamaan sen äärettömän tyyneyden, jonka vuoristomaisema välittää katsojalleen. Sveitsiläinen taiteliija Martin Ruf kertoi, että sään ollessa selkeä hän voi erottaa vuorilla yli kaksikymmentä sinisen sävyä. Hänen sanansa kääntyivät mielessäni välittömästi ääniksi. Kuulin nuo siniset vuoret. Toivoin voivani välittää tunnelman, tunnelman, joka voi olla ajassa ääretön. Minun oli vedettävä tämä musiikki hellästi ulos hiljaisuudesta ja tyhjyydestä.”

Arvo Pärtin sävellykset ja ajatukset ovat kuin vastakohta vellovalle ajallemme. Pärtin mukaan äänellä voi tappaa mutta sillä voi myös parantaa. Vaikka taiteelta on turhaa väistämättä odottaa terapeuttisia ominaisuuksia, ne ovat kuitenkin usein taiteessa läsnä.

Taiteen kokeminen on aina subjektiivista, puhtaasti henkilökohtaista eläytymistä tai torjuntaa. Sveitsiläinen filosofi Henri Frédéric Amiel on todennut: ”Maisema on aina mielentila.”

Pärtin sävellyksiä voikin hyvin verrata maisemaan. Runoilija Willy Kyrklund puolestaan kirjoitti, että hyveen näkökulmasta ei mikään ole yksinkertaisen luonnonnäkymän veroinen.

Pysähdytään miettimään hyveitä. Antiikin moraalifilosofia eli etiikka käsittää neljä hyvettä: rohkeus, oikeamielisyys, rakkaus ja ystävyys. Teologisia hyveitä ovat usko, toivo ja rakkaus. Hyveiksi luetaan myös lempeys, nöyryys, kuuliaisuus, kestävyys ja yksimielisyys.

Hyveitä ei kutenkaan ole koskaan nähty yhtä kiehtovana kuin paheita. Danten Jumalaisen näytelmän Helvetti-osuus lienee paljon luetumpi kuin Paratiisi.

Arvo Pärt on todennut, että jopa Danten Helvetissä on heikkoa valoa, rakkautta ja sympatiaa ankaran tuomion sijaan. Tämä näkökulma luultavasti aukeaa vain Jumalaisen näytelmän tarkoille lukijoille.

Samaan aikaan kommentti kertoo sielullisesta maisemasta, josta Pärt ammentaa musiikkinsa. Se maisema on hiljainen ja tyhjä, ajallinen ja samaan aikaan ääretön. Sellainen maisema mahdollistaa armon ilmaantumisen horisonttiin. Se tekee mahdollisiksi harmoniat, jotka syleilevät epäilevää. Sfäärien musiikin, jossa enkelit lepäävät.

Arvo Pärtin musiikki on ajattelua. Filosofiaa. Rakkautta viisauteen tai ehkä pikemminkin filokaliaa eli rakkautta kauneuteen. Aineetonta ja kuitenkin olemassa olevaa lohdun ja armon rukoilua rikkinäisessä maailmassa. Kutsua hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Johonkin sellaiseen olemiseen ja elämisen tapaan, joka on ajassamme lähes kadonnut.

Arvo Pärt jatkaa kuvaustaan Te Deum -sävellyksen synnystä:

”Te Deum oli tutkimusmatka kohti jotain pakenevaa, kadoksissa ollutta tai ei vielä löydettyä. Matka kohti jotain, jonka ei uskota olevan olemassa, mutta joka on samalla niin todellista, että se ei ole olemassa vain meidän keskuudessamme vaan myös meidän olemuksemme tuolla puolen.”

Uskon, että musiikki samoin kuin kirjallisuus tai mikä tahansa muu taide voivat toimia sisäisen muutoksen välineenä. Se on taiteen ydintehtävä, sen luonnollinen ja vääjäämätön ominaisuus.

Se kuljettaa meitä kohti ydinolemuksemme hiljaisuutta.

Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 1/25.