Lähes jokainen meistä on aloittanut maallisen vaelluksensa sairaalan synnytysosastolla, ja suurella todennäköisyydellä valtaosa meistä päättää päivänsä sairaalan seinien sisäpuolella. Sairaala on paikka, jossa runoilijan sanoin ”suuria portteja avataan ja suuria portteja suljetaan”.

Tuo porttien edestakainen liike on käynnissä yötä päivää, pohjoisen maamme tuulisilla selkosilla, joissa arkkitehtuuriltaan melko koruttomat sairaalamme seisovat. Elämämme ensimmäisiä ja viimeisiä hetkiä todistavat meille vieraat ihmiset. He auttavat meidät maailmaan ja saattavat pois täältä.

Syntymäämme emme muista, emmekä todennäköisesti tule muistamaan kuolemaammekaan. Mutta lastemme syntymän ja läheistemme poismenon muistamme. Suurella hellyydellä ja suurella surulla.

Niissäkin ovat läsnä meille tuntemattomat ihmiset, joiden puoleen kurottaudumme öin ja päivin saadaksemme apua ja lohtua. Ja jos itse sairastumme, ovat he sielläkin läsnä.

Oman vaatimattoman kokemukseni nojalla olen havainnut, että syntymän, kuoleman ja sairauden hetket ovat elämämme hauraimpia kohtia. Niissä tiivistyy olemassaolomme ydin.

Arvostammeko ihmisiä, jotka ovat kanssamme noina hetkinä? Jotka jakavat nuo minuutit, tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet. Kun sairaalan ikkunan takana on jo kevät, ja voit kuvitella auringon lämmön ja sulavan maan tuoksun.

Noin kaksi vuotta sitten pääsin sairaalaan muutamaan otteeseen, aina teho-osastoa myöten. Koska elämme pohjoisessa hyvinvointivaltiossa, korostan, että nimenomaan ”pääsin” sairaalaan, en joutunut. On hyvä tiedostaa, että kaikkialla maailmassa sekään ei ole itsestäänselvyys.

Hoito oli hyvää, maailman huippuluokkaa. Paranin. Sairaalajaksojen aikana tutustuin hoitajiin ja potilaisiin. Potilashuoneissa jutellaan kaikenlaista, puhutaan ruumiintoiminnoista, kerrotaan elämäntarinoita ja sairaushistoriaa. Kärsitään hiljaa, siedetään ja ollaan sietämättä. Kukin luonteensa mukaan.

Sairaalassa asiat tiivistyvät perustarpeisiin. Siihen, että kehoon tulevat ja sieltä poistuvat tarpeelliset asiat. Sen lisäksi on lepo, uni, hygienia ja kunkin oma keino kuluttaa aikaa. Täyttää jollain konstilla pitkät joutilaat päivät, jos siihen on voimia.

Mutta sairaala on myös ajatteluvyöhyke. Mahdollisuus katsoa maailmaa uudesta kulmasta.

Teho-osastolla ymmärsin, miten onnekas olin. Maailmassa on paikka, jossa ihmisestä huolehditaan ennen kokemattomalla intensiteetillä. Kaiken keskiössä sairaanhoitajat, jotka olivat läsnä läpi vuorokauden, aina kun avasin silmäni ja havahduin todellisuuteen, kun palasin jostain tuntemattomasta.

Sairaus on vieras maa, johon voi eksyä ja kadota. Teho-osastolla sairaanhoitajat olivat kuin lempeitä oppaita, jotka olivat nähneet nuo oudot maisemat ennenkin. He tunsivat vaarat ja koettelemukset ja auttoivat niiden läpi takaisin elämään.

Olin sairas mutta onnellinen. Hieman toivuttuani seurasin hoitajien työtä, ihastelin heidän sinnikkyyttään, taitoa, huumorintajua, lämpöä, läsnäolon kykyä ja ennen kaikkea vastuunkantoa. Muistan miettineeni, että nämä ihmiset ansaitsisivat kultaa ja mirhamia.

Kiitos tuntui laimealta sanalta, kun viimein poistuin osastolta.

Välillä on vaikea ymmärtää, miten raha ja arvostus jakautuvat yhteiskunnassamme. Hoivatyötä ympäröi edelleen kutsumusammatin ja laupeudentyön leima. Raha ei ikään kuin kuulu työn kuvaan.

Tuntuu, että sairaanhoitajien palkankorotusta vastustavat eivät koskaan ole olleet sairaalassa. Jos ovat, niin todennäköisesti ummetuksen takia, joka on Sigmund Freudin mukaan pihin ihmisen perussairaus. Tai ehkä on, kuten kirjailija Samuli Paronen totesi, että huonoimmissa talousohjelmissa otetaan huomioon vain taloudelliset näkökohdat.

Hoivatyön palkkauksessa on kyse etiikasta, siitä mitä yhteiskunta arvostaa. Mikä on elämämme alun ja lopun ja hauraimpien hetkiemme jakavien ihmisten työn hinta?

Lue kaikki Hannu-Pekka Björkmanin kolumnit täältä.