Syksyn pilvet täyttävät taivaan uhkuen harmaata ja sinistä. Ne ovat kuin valtavia rakennelmia vasten taivaan lakeutta. Valo on kirkasta, terävää. Ihmisen arki täyttyy työstä ja odotuksesta, niin kuin aina.

Täällä pohjoisessa maassa, jossa vieraat valtakunnat alkavat merien ja metsien takaa, kesästä luopuminen on nopeaa ja syksy tulee juoksevan hevosen vauhtia – samaa vauhtia kuin elämä kuluu. Joskus kaviosta irtoaa kenkä ja osuu jonkun tienvarrella seisoskelevan päähän. Sen sanotaan tuottavan onnea.

En tunne ketään, jolle olisi käynyt niin, mutta lehdet irtoavat puista ja leijailevat maahan kuten aina ennenkin. Köyhien kultaa on maa täynnä. Siitä voi iloita, se hohtaa valoa ja toivoa. Ja lapset, he kylpevät siinä. Heille se ei vielä merkitse aikaa.

Sanotaan, että Jacopo Dondi, kellokoneiston kehittäjä, olisi pidätetty ja pakotettu pyytämään anteeksi, mutta se lienee huhua, sillä kelloja on edelleen kaikkialla: asemilla, konttoreissa, huvipaikoissa, ihmisten kotona. Ne kertovat talven tulosta, ilman armoa. Ne ovat kylmiä ja sydämettömiä. Ensin ihmiset takertuvat kesään, sitten syksyyn. Turhaan.

Päätin tänään, että muutan talveksi suuriin metsiin, kallioluodoille, aavikolle, muutama sata vuotta taaksepäin tai eteenpäin. Muutan luultavasti suuntaa useamman kerran niin, että minuun saattaa olla vaikea saada yhteyttä. Tiedoksi, että kaikki edeltävät paikat ja ajat sijaitsevat talossani.

Viisituhatta kertaa kaksisataa, se tekee miljoona painettua sivua, kirjastomme laajuus keskimäärin. Viisituhatta tuoksuvaa puuta, ikivihreää. Suorissa riveissä. Istutettua metsää, mutta elävää. Pärjään siellä talven.

Tulen taas näkyväksi keväällä. Ilmestyn viimeisen lumikasan sulamisvesiin, ehkä veneellä? Mutta ei puhuta vielä keväästä. Ensin on tämä jo käsillä oleva syksy. Pidän siitä vilpittömästi, olen aina pitänyt. Tästä syksystä ja kaikista menneistä.

Mikael Agricola toi muuten rukouskirjassaan tuon sanan kirjoitettuun kieleemme muodossa ’sykysy’. Pidän siitä paljon, se on jotenkin leikkisä ja lämmin. Sykysy, kuin syli tai syttyä.

Mutta kieli lyhenee aina, sanat pilkkoutuvat kuin halot. Lastuja voi keräillä koko elämänsä ja koettaa tehdä niistä jotakin, vaikka haikuja.

Itsekin aion kirjoittaa jotakin. Lepäillä mustekivelläni ja pyörittää sulkaa vasten pergamenttejä. Aion kirjoittaa ylös mielessäni ajelehtivia joutavanpäiväisiä ajatuksia ja lauselmia. Se lienee hyödytöntä, mutta on varsin viihdyttävää.

Minulla on seitsemän muistikirjaa, joihin kerään tietoa, kaiken maailman tietoa. Siltä varalta, että joku joskus kysyy minulta jotakin. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta varmuudeksi.

Agricola käytti myös sanaa lokakuu, tarkistin asian. Tietenkin. Kumma tyyppi. Aivan kuin olisi omistanut kaikki sanat. Aion hänestä ja hänen mielipiteistään huolimatta pitää kiinni oikeudestani kirjaimiin ja sananmuodostuksiin.

Loppujen lopuksi tämä kultainen valo puissa on yhteistä. Ei kenelläkään ole siihen omistusoikeutta. Aivan kuin ei ajatuksiinkaan, valoon silmäluomien takana, hymyihin tai kyyneleisiin.

Ne ovat ikuisuuden kannalta katsoen kaikkien. Tänään katselin kultaista puuta, ja se pysyi siinä. Se ei vähentynyt, se oli seuraavalle samanlainen.

Olin havainnostani niin iloinen, että juoksin kotiin. Kirjoitin kaiken ylös, ja nyt luen Jules Renardin proosarunoa Kuvien metsästäjä. Hän havaitsi, että kaiken luonnossa olevan voi pyydystää silmillään.

Ja kun sitten haluaa katsella saaliitaan, ne syntyvät tottelevaisesti muistin myötä uudelleen: heilimöivä vilja, tiklin lento, soliseva puro, sade ruohikolla.

Tätä havainnointitekniikkaa aion harjoittaa kuluvana syksynä.

Ja lopuksi, tiedäthän ne syksyn hämärtävät illat juuri ennen pimeää, kun ilmassa leijuu savun tuoksu? Kävelet poppeleiden alta ja maa on märkää ja kiiltävää. Ja kaikki on eheää, kuin maalaus. Kuin menneisyys, joka on ripotellut meihin kaiken, mutta se on keveää ja tuoksuvaa. Savu ja poppelit ja lokakuu.

Kolumni on ilmestynyt Eevan numerossa 10/2020