Miksi ihmiset eivät enää osaa pyytää anteeksi? Anteeksipyyntöön kätkeytyy suuri viisaus
Seremoniallinen anteeksipyyntö muistuttaa meitä siitä, miten asioiden tulisi olla ihmisten kesken, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Maaliskuun toisena päivänä vietettiin ortodoksisessa kirkossa niin sanottua sovintosunnuntaita.
Päivä on sama kuin laskiaissunnuntai, ja onpa sillä kolmaskin nimi, maitopyhälasku.
Sovintosunnuntain ehtoopalvelus aloittaa pääsiäistä edeltävän Suuren Paaston, joka kestää 40 päivää. Luterilaisessa ja katolisessa kirkossa paasto alkaa laskiaistiistaita seuraavana päivänä, niin sanottuna tuhkakeskiviikkona.
Paastoa edeltävät karnevaalit tuovat eteläisessä ja keskisessä Euroopassa edelleen ihmiset koolle. Joitakin vuosia sitten kävin karnevaalin aikoihin Maastrichissa, ja siellä tapahtumaan valmistauduttiin peittämällä kauppaliikkeiden ikkunat vanerilevyillä. Näytti olevan alkamassa riehakas juhla.
Karnevaali-sana juontaa juurensa latinan sanoista carne vale eli jäähyväiset lihalle. Pohjoismaissa karnevaaliperinne ei saanut jalansijaa. Uskonpuhdistajat pitivät karnevaalia katolisen perinteen jatkumona.
Suomessa karnevaaleja vastaa lähinnä laskiaisrieha. Mäenlaskuineen, hernekeittoineen ja pullineen se on kuitenkin melko kesy juhla verrattuna katolisten maiden monipäiväisiin höyrynpäästäjäisiin.
Kun vuosituhannen alussa liityin ortodoksiseen kirkkoon, nyt jo edesmennyt risti-isäni kehotti minua osallistumaan sovintosunnuntain ehtoopalvelukseen mieluiten joka vuosi. Ehtoopalvelus oli hänen mielestään yksi kirkkomme kauneimmista palveluksista.
Tänä vuonna osallistun palvelukseen Espoon Tapiolassa sijaitsevassa Pyhän Herman Alaskalaisen kirkossa. Kirkkosali on maalattu bysanttilaisen kulttuurin tyylisesti lattiasta kattoon pyhien kuvilla ja Raamatun kohtauksilla.
Kun mieli harhailee, silmät kohdistuvat pohjaltaan tummansinisiin al secco -maalauksiin. Näky tyynnyttää mielen.
Mieleen ja sieluun jää muistutus siitä, mitä kohti ollaan menossa. Paaston kirkas murhe alkaa.
Sovintosunnuntain ehtoopalvelus keskittyy anteeksiannon ja anteeksisaamisen tematiikkaan. Pappi pyytää anteeksi seurakuntalaisilta ja kehottaa kaikkia pyytämään anteeksi toisiltaan. Palveluksen lopuksi kaikki kirkossa olijat, papit, diakonit, laulajat, seurakunnan jäsenet pyytävät toisiltaan anteeksi. Seremoniallinen dialogi tapahtuu seuraavin sanoin:
”Anna minulle anteeksi.”
”Anna sinäkin minulle anteeksi.”
”Jumala antaa meille anteeksi.”
Tutut ja tuntemattomat tarttuvat toistensa käsiin ja kristottavat eli koskettavat kolme kertaa toistaan, poski poskea vasten. Ele ja kosketus ovat konkreettisia. Katseet kohtaavat. Toivotetaan hyvää paastoa. Kirkon sisälle muodostuu pitkä rivi, jossa ihmiset kulkevat pyytäen kaikilta anteeksiantoa. Samaan aikaan kirkossa lauletaan pääsiäiskanonia, joka lauletaan seuraavan kerran paaston jälkeen pääsiäisyönä.
Näin mieleen ja sieluun jää muistutus siitä, mitä kohti ollaan menossa. Paaston kirkas murhe alkaa. Anteeksiannon ja -pyytämisen hengen olisi tarkoitus jatkua myös ehtoopalveluksen jälkeen.
Seremoniallinen anteeksipyyntö muistuttaa meitä siitä, miten asioiden tulisi olla ihmisten kesken.
Ennen vanhaan oli tapana mennä ystävien ja tuttavien luo ja pyytää anteeksi väärinymmärryksiä tai pahoja tekoja. Jopa vierailta ihmisiltä pyydettiin kadulla anteeksi.
Tapa saattaa nykyihmisestä tuntua hullulta tai turhalta, mutta siihen kätkeytyy suuri viisaus.
Munkki Serafim kirjoittaa: ”Ilman rakkautta ei voi olla uskontoakaan. Hengellinen elämä itsessään ylittää yksilön. Se on yhteistä elämää, joka virtaa syvällä sisällämme. Edes aito uskonnollinen kokemus ei ole vain yksilön sisäistä kirkastumista, vaan jotain, joka avautuu yksilön ulkopuolelle ja johon siksi kuuluu yhteisöllinen ulottuvuus.”
Muistakaamme matkalla kohti pääsiäistä, että elämä itsessään on yhteistä. Ihmisyyden juuret ovat yhteiset. Niiden ansiosta ymmärrämme toistemme kärsimyksen ja ilon.
Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 4/2025.
