VIIME VUODEN vaihteessa tein päätöksen, että luen vuoden aikana yhden kirjan viikossa. Se päätös on pitänyt, paremmin kuin mitkään aiemmat uudenvuoden ”lupaukseni”. Tosin kuluvaa vuotta on jäljellä parisen kuukautta, saatan vielä menettää otteeni kirjallisesta sitoumuksestani.

Tuo mahdollisesti luetuksi tulevat 52 kirjaa ei ole mitenkään mittava määrä. Mutta jo nyt on palkitsevaa tutkia, mitä kuluvan vuoden aikana on tullut tavailtua. Lukupäiväkirjasta löytyy elämäkertoja, eräkirjallisuutta, romaaneja, runoteoksia, tietokirjallisuutta, matkakirjoja ja pari kappaletta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Huomaan valikoivani luettavani välillä hyvinkin sattumanvaraisesti. Joskus tartun äkillisen innostuksen vallassa tiettyyn aiheeseen, toisinaan poimin käteeni kirjan ajatuksella, että lukaisenpa tuon tuosta.

Harvoin pysyn yhdessä teemassa tai kirjallisuuden lajissa pitempään. Ongelmani siinä suhteessa lienee tapa innostua ja kiinnostua monesta eri asiasta ja ilmiöstä samankin päivän aikana.

Antikvariaatissa käydessäni huomaan käyväni läpi lähes jokaisen aihealueen. Sen tähden minua onkin kehotettu käymään kyseisissä liikkeissä yksin. Tunti tai kaksi vierähtää hyllyjen välissä lähes huomaamatta, ja harvoin poistun tyhjin käsin.

Kirjojen hankkiminen ja niiden suoranainen kerääminen tuo kotiin tilallisia haasteita. Yksi kotimme huoneista toimii kirjastona, mutta on myönnettävä, että se alkaa olla täynnä.

Haaveeni on pitkään ollut iso ja tilava kirjastohuone, jossa kirjat olisivat tarkasti luokiteltuina ja joka toimisi erilaisten kirjallisten kiinnostusten näyttämönä.

BIBLIOFIILI TARKOITTAA kirjojen ystävää. Hän on usein myös kirjojen keräilijä, joka suhtautuu harrastukseensa intohimoisella vakavuudella. Bibliofiilille kirjojen keräily ei yleensä tarkoita mahdollisimman laajan kirjaston kokoamista, vaan tietyn aihe-alueen tai kirjailijan tuotannon keräämistä. Ensipainokset, omistuskirjoitukset ja muut kirjojen kuluttajille ehkä vieraatkin kuriositeetit ovat hänelle tärkeitä.

Kirjoille omistautuneita henkilöitä tunnetaan kautta historian. Kotimaamme kuuluisia bibliofiilejä oli muun muassa kustannus- ja lehtialalla toiminut E. J. Ellilä (1892–1983), joka omisti erään Suomen suurimmista kirjakokoelmista. Ellilän kotikirjastossa oli 32 000 kirjaa, joista hän vielä eläessään lahjoitti valtaosan Helsingin yliopiston kirjastolle.

Toinen kuuluisa bibliofiili oli vuosituhannen alussa kuollut Kalevi Kuitunen, jonka kokoelmiin kuului 48 000 kirjaa. Kuitunen kuten Ellilläkin myös kirjoitti kirja-alaan ja keräilyyn liittyviä kirjoja, ja loi näin pohjaa ja tietämystä kirjaharrastajille.

TARUNHOHTOISIMMAKSI KIRJOJEN rakastajaksi voimme kuitenkin helposti nimetä Isossakyrössä vuonna 1817 syntyneen Matti Pohdon. Perhe oli köyhä, ja lapsena poika tienasi vähäisen leipänsä paimentamalla ja kerjäämällä.

Rippikoulussa Matti sai kuitenkin oppia lukemaan, ja myöhemmin hän ryhtyi kierteleväksi arkkiveisujen ja muiden pienpainatteiden kauppiaaksi ja kirjansitojaksi. Samalla heräsi hänen innostuksensa kirjojen keräilyyn.

Matin maine kirjojen kerääjänä levisi, mutta hänen kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla sitä myös ihmeteltiin. Kulukia ny raavahana miehenä resuusien kirjojen peräs.

Vuonna 1827 Turun palossa tuhoutui myös Turun akatemian kirjaston 40 000 kirjan kokoelma. Akatemian kirjastonhoitaja professori Fredrik Pippingin pyysi Matti Pohtoa keräämään kirjoja menetettyjen tilalle.

TUHANSIA KILOMETREJÄ kävellen ja vesikelkkaa perässään vetäen Matti keräsi noin viisituhatta teosta, joiden pohjalta tehtiin suomenkielisen kirjallisuuden bibliografia.

Matti Pohdon kirjankeräysreissut päättyivät Viipurin Nuoran kylään, kun erään talon renki tappoi hänet mielenhäiriössään kirveellä. Matti Pohto haudattiin Viipurin kaupunkiin, josta hänen kirjanmuotoinen hautakivensä siirrettiin vuonna 1988 Helsinkiin Kansalliskirjaston pihaan.

Matti Pohto teki eläessään valtaisan työn, todellisen kirjojen ystävän teon, josta hän sai lempinimensä Kirja-Matti.

Kolumni on julkaistu Eevassa 11/2022