Tämä oli lapsuuteni jännittävin tv-kokemus 70-luvulla – se vei minut myyttien äärelle

Tv-sarja Odysseus oli lapsuuteni jännittävimpiä katselukokemuksia. Sarja on esitetty Suomen televisiossa kolmeen otteeseen. Omat muistoni sarjasta kumpuavat vuodesta 1977, jolloin olin kahdeksanvuotias.

Muistan edelleen hyvin elävästi monet sarjan kohtaukset: Odysseuksen kammottavan kykloopin luolassa ja laivan mastoon sidottuna seireenien lumoavasta laulusta kärsien. Kirke-noidan, joka muutti Odysseuksen miehistön sioiksi. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt Odysseuksen kotiinpaluu ja näyttelijätär Irene Papas, joka esitti Odysseuksen vaimoa Penelopea.

Sarja lienee ensimmäinen tietoinen kosketukseni antiikin mytologioihin. Ensi vuonna saapuu elokuvateattereihin Christopher Nolanin ohjaama Odysseus. Pelkään sen olevan tyypillinen Hollywood-tuote: paljon toimintaa ja melua ilman ajatusta. Toki myyttiset kertomukset taipuvat moneksi, mutta vaarana on pintaan pysähtyminen.

Teatterikorkeakoulussa antiikin draamat tulivat tutuiksi. Aiskhylos, Sofokles ja Euripides eivät kuitenkaan luettuna tehneet vaikutusta. Liekö iällä ollut osuutta asiaan.

Teatterissa oli toisin. Q-teatterin tulkinta Sofokleen Oidipus Kolonoksessa -näytelmästä oli antiikin tragediaa paljaassa, arkaaisessa muodossa. Muutamaa vuotta myöhemmin näin Tampereen Työväen Teatterissa Veikko Sinisalon tulkitseman Platonin teoksen Sokrateen puolustuspuhe. Tuolloin elettiin 1990-lukua, ja lama runteli Suomea. Antiikin draama puhutteli tekijöitä ja yleisöä. Antiikin kirjallisuuden tutkijan Kirsti Simonsuuren mukaan myytit toimivat rakennetta ja jatkuvuutta luovana elementtinä. Sitä elementtiä lama-aikana tarvittiin.

Työpöydälleni on viime vuoden aikana kasaantunut pino antiikin kirjallisuutta. Tuijottelen sitä syrjäkarein ja odotan hetkeä, jolloin syöksyn sen kimppuun. Ahmaisen kitaani Ovidiuksen Muodonmuutokset, Homeroksen Troijan sodan ja Odysseuksen harharetket ja Paavo Castrénin Antiikin myytit.

Syypäänä antiikin innostukseen pidän Kirsti Simonsuuren teosta Ihmiset ja jumalat. Se on selvin ja innostavin teos, jonka olen lukenut myyteistä, mytologioista ja niiden tulkinnasta. Luin teoksen hitaasti nautiskellen, kun matkustin junalla pitkin Keski-Eurooppaa.

Muutamaa kuukautta aiemmin olin tankannut Kalevalaa ja ilokseni huomasin maailman syntymyyttejä käsittelevän luvun syventävän myös oman kansalliseepoksemme kertomaa.

Myytit eivät kuitenkaan ole ainoastaan kertomuksia menneisyydestä. Ne elävät ja muokkaantuvat aikojen ja ihmisten mukaan. Myyttien ymmärtäminen ja tunnistaminen on toinen asia. Historia ja myytit elävät sisäkkäin, vaikka ovatkin eri asioita.

Simonsuuren mukaan länsimainen kulttuuri on pitkästä historiastaan ja dynaamisuudestaan huolimatta ristiriitainen kulttuuri. Ristiriita kärjistyy hänen mukaansa mielikuvituksen ja rationalismin välillä ja näkyy siinä, miten länsimainen kulttuuri on eri aikoina suhtautunut myytteihin.

Mielikuvituksen avulla luotu historian tulkinta on eri asia kuin ideologian palvelukseen valjastettu historian tulkinta, jossa tapahtumia vääristellään aatteen vuoksi. Niitä ei voi tulkita samoin kriteerein. Myytti on ajaton, mutta historia on aikaan tiukasti kahlittu.

Ajattelen, että emme länsimaissa kykene tällä hetkellä ymmärtämään myyttejä niiden vaatimalla tavalla.

Simonsuuren mukaan myytitön aika on pelottava. Sellaisena aikana myytit tulevat esiin toisessa olomuodossa, ideologioina, poliittisina valheina ja ihmisen hyväksikäytön mekanismeina. Ne vaikuttavat ihmisen mielissä voimakkaasti juuri siksi, että ne ovat tiedostamattomia: ”Tällaista tilannetta tulisi jokaisen ajattelevan ihmisen kaikin älynsä voimin vastustaa”, Simonsuuri kirjoittaa.

Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 3/25.