Kerromme matkoiltamme yhden tarinan ja puhumme säästä – lopulta hienoinkin kokemus kertoo enemmän meistä kuin kohteesta
Tarinankertoja meissä ymmärtää koomisen ja kauhistuttavan arvon, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Matkustamisen syvin olemus lienee uusien vaikutelmien ja näkymien sijaan tuntemuksissa, joita matkalla kohtaamamme asiat meissä herättävät.
Matkalla havaintokenttämme on laaja ja ulospäin suuntautunut, ja siksi sisäiset vaikutelmat tarkentuvat vasta ajan kuluessa. Matkustaminen on aina matkustamista ulos- ja sisäänpäin.
Runsaatkin yksityiskohdat, joita matkasta kotiin palattuamme kerromme, tiivistyvät vuosien myötä muutamaan ydinmuistoon tai näkyyn. Huomaamme kertovamme kustakin matkasta vain yhtä tai kahta sattumusta tai tarinaa.
Monesti ne ovat kommelluksia, vaikeuksia, vaarallisia tilanteita ja omituisina pitämiämme asioita.
Tarinankertoja meissä ymmärtää koomisen ja kauhistuttavan arvon.
Kauneuden kokemukset sen sijaan ovat usein niin sisäisiä, että niitä on vaikea kuvailla ja jakaa.
Matkustamisen kokemukseen vaikuttavat monet ulkoiset ja sisäiset tekijät: vireystila, mieliala, terveys.
Säätila kiinnostaa matkoilla alituiseen ja värittää koko matkan tunnelman. Sää antaa matkoillemme olosuhteen, jonka vaikutuspiirissä kaikki tapahtuu. Se voi johtaa myös äärimmäisen vaarallisiin tilanteisiin, kuten välillä uutisista saamme lukea.
Kun ajattelen Pariisia, muistan sen parhaiten talvisena vaikka olen vieraillut siellä kaikkina vuodenaikoina. Samoin joulukuinen Venetsia on jäänyt mieleeni tarkimmin, vaikka olen vieraillut siellä enimmäkseen kesäisin. Miksi näin?
Kysymys on ainakin osittain yksityiskohdista. Pariisissa tuo yksityiskohta oli elämäni ensimmäinen lasillinen lämmitettyä viiniä, vin chaud’ta. Brasserien ikkunat olivat huurussa, ulkona satoi. Siinä kaikki mitä muistan tuosta hetkestä, ja kuitenkin se ensimmäisenä välähtää tajuntaani, kun kuulen sanan Pariisi.
Venetsiassa mieleenpainunut yksityiskohta on kadun yllä roikkuva, valaistu joulutähti jossain päin Cannareggiota. Taivaalla loisti kuunsirppi. Kadut olivat hiljaiset, melkein tyhjät. Kanaalit lainehtivat mustina.
Ihminen ei valikoi muistikuviaan, ne annetaan. Niitä värittää jokin salaperäinen, joka on lähellä ydintämme, hiljaista sisintämme.
”Pystyn kertomaan oman versioni kaupunkien elämästä, tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä niiden asukkaista.”
Lapsuutemme maisemat ja asuinsijat muodostavat muistiimme lukuisia kerroksia. Niistä kertominen on varsin rikasta verrattuna niihin pikakuviin, joita kerran nähdyt matkakohteet pinnallisimmillaan tuottavat. Aika on suhteessa kokemuksen syvyyteen.
Kaupungit, joissa olen viettänyt eniten aikaa työmatkoillani ovat Bryssel ja München. Kun ajattelen niitä, minut valtaa mielentila, jota on hankalaa sanallistaa. Niiden atmosfääri valtaa koko mieleni ja ruumiini.
Kaupungit ovat ruumiissani kaikissa muodoissaan: kauneutta ja kuvotusta, uupumusta ja iloa. Aika on ehtinyt luoda kerroksia, jotka muodostuvat valosta, ilmasta, tuoksuista, mauista, ihmisistä, rakennuksista, näyistä ja unista.
Pystyn kertomaan oman versioni kaupunkien elämästä, tekemään tulkintoja ja johtopäätöksiä niiden asukkaista.
Totuus on tulkinnanvarainen. Mieleni kartat ovat hatarat ja eksyttävät. Silti koen, että tunnen kaupungit. Omistan niistä osan.
Tätä kolumnia kirjoitan Tärendössä, Norrbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Räystäspääskyt lentelevät joen yllä. Ilma on lempeän lämmin ja kirkas. Vieno tuuli karkottaa hyttyset.
Jonkin matkan päässä kohisee koski. Ylävirralla kosken partaalla erottuu Pänninsaaren mylly, joka oli aikoinaan tunnettu siitä, että sieltä tuleva jauho oli erityisen valkoista. Tarinan mukaan myllyssä kummittelee.
Voisin kävellä sinne joen vartta pitkin, mutta pysyn paikallani ja katselen virran uomaa.
Mietin, mitä muistan tästä hetkestä aikojen kuluttua. Luulen, että pääskyset.
Juttu on julkaistu Eevassa 8/2024.
