Eeva

Hannu-Pekka Björkman: Sen minkä elämä ottaa, antaa luonto takaisin

Hannu-Pekka Björkman: Sen minkä elämä ottaa, antaa luonto takaisin
Hannu-Pekka Björkman pohtii kolumnissaan luonnontajua, sää- ja paikkaherkkyyttä. ”Samoin kuin ihmisellä, myös luonnolla on muisti. Puut muistavat historiansa ja puhuvat siitä omalla kielellään. Niiden muisti ulottuu kauemmas kuin ihmisen ikä.”
Teksti |
Julkaistu: 22.6.2022

Talvella kesä on vain kuukausi kalenterissa. Paksujen hankien peittäessä maan on lähes mahdoton uskoa, että lumi joskus katoaa. Vaikeaa on myös kuvitella järvenselkää vapaaksi jään kahleista.

Ja sitten niin kovin äkkiä, kuten aina täällä pohjolassa, kevät saapuu. Elämä palaa voimakkaana ja yltäkylläisenä.

Usein olen ollut keväällä kuin kontrasti luonnon voimalle. Tyhjiin ammennettu ja voimaton.

Mutta sen minkä elämä ottaa, antaa luonto takaisin. Virolainen esseisti Valdur Mikita kirjoittaa kirjassaan Kantarellin kuuntelun taito, miten itämeren-suomalaiseen maailmaan kuuluu voimakas yhteys ”ei-ihmiseen”, luontoon.

Voimakas luontoelämys on hänen mukaansa silta kahden maailman välillä. Se johdattaa meidät aivan erityiseen mielentilaan herkistäen aistimme ottamaan vastaan ja ymmärtämään luonnon kätketyn kielen.

Ei ymmärtämään järjellä, erotuksena luonnontieteestä, vaan saavuttamaan hengentilan, luonnon tajun. Se on taitoa huomata elämää ympärillään, ymmärrystä sen syvyydestä ja kauneudesta.

Luonnontaju on taitoa huomata elämää ympärillään, ymmärrystä sen syvyydestä ja kauneudesta.

Valdur Mikita kirjoittaa myös itämerensuomalaiseen kulttuuriin kuuluvasta paikka- ja sääherkkyydestä. Sään mukaan vaihteleva mieliala on tunnistettava sielullinen ilmiö. Mieli virittyy lämpötilan, pilvien, tuulen ja valon mukaan tiettyyn atmosfääriin, joka vaikuttaa vireystilaamme ja siihen, miten toimimme.

Paikkaherkkyys ilmenee yksittäisissä maisemissa ja luonnonkohdissa, joiden äärelle hakeudumme yhä uudelleen. Usein nuo paikat ovat kotimme tai kesämökkimme lähettyvillä. Niissä voi aistia ikiaikaisen luonnon läsnäolon, joka on kuin elävä olento itsessään.

Maisema tai paikka sielullistuu. ”Ikiaikaisiin tiloihin kätkeytyy hiljainen luottamus siihen, että kun nuo paikat ovat kerran mahdollistaneet vanhan maailman säilymisen, niiden kautta voi koittaa myös uusi tulevaisuus.”

Samoin kuin ihmisellä, myös luonnolla on muisti. Puut muistavat historiansa ja puhuvat siitä omalla kielellään. Niiden muisti ulottuu kauemmas kuin ihmisen ikä, ja ehkä juuri siksi erityisen suuren puun kohdatessamme hiljennymme kunnioituksesta.

Luonnontajumme kertoo, että kyseessä on erityinen yksilö. Sekin on vaistonvaraista, eikä liene sattumaa, että käymme tervehtimässä puuvanhuksia tietoa ja turvaa hakien. Ja kun puu kaatuu tai kaadetaan, sen vuosirenkaat kertovat osaavalle paljon. Vaikkapa sen, että vuosi 1709 oli poikkeuksellisen kylmä. Tai minkälainen sää vallitsi syntymävuotenamme. Ihmisen historia kulkee rinnakkain ja limittäin kaiken elävän ja elottoman kanssa.

Ei liene sattumaa, että käymme tervehtimässä puuvanhuksia tietoa ja turvaa hakien.

Oma historiamme on koodattu luontoon ja luomaamme kulttuuriin. Siksi pysähdymme, kun kohtaamme luonnossa jotain poikkeuksellista. Suuren kiven, ehkä siirtolohkareen, metsälammen tai jotain rakennettua ja unohdettua, autiotalon, sammaltuneen kiviaidan tai uittorännin.

Ne virittävät meidät tiettyyn hengentilaan, joka käynnistää mielikuvituksemme. Astumme kertomusten, tarinoiden ja runouden maailmaan. Mielemme aktivoituu kuin huomaamatta. Haemme merkityksiä ja käännämme katseemme kohti menneisyyttä. Ymmärrämme sanattomasti paljon enemmän kuin pystymme kertomaan.

Luonnon kieli on kulttuurimme kieli. Se ympäröi meitä ja ajattelee meissä. Meidän tehtävämme on tulla tietoiseksi tuosta kielestä ja selvittää sen maaginen rakenne. Luulen, että kulttuurimme kaikissa muodoissaan on yritystä ymmärtää luonnon kielioppia ja sen henkisiä rakenteita.

Uskon, että vastaukset ovat lähempänä kuin arvaammekaan. Ne ovat läsnä muodoissa, rakenteissa, elämän verkostoissa. Kaikessa siinä, mitä kohti taide ja tiede hapuilevat. Lähimmäksi ydintä, ymmärrystä, pääsee runous. Ihmisolennon poeettinen taju olemuksestaan ja luonnon kieliopista.

Luonnontajun äänet kuuluvat kansanrunoudessa, tarinoissa ja myyteissä. Ne kuuluvat loitsuissa ja ikivanhoissa kertomuksissa maailman synnystä. Ne kertovat siitä, miten olemme aina kurkottaneet kohti täällä olomme tarkoitusta.

Toivotan lukijoille valoisaa keskikesän juhlaa 2022.

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Kommentoi +