Hannu-Pekka Björkmanin kolumni: Riikka Purra väitti, että kulttuuri on luksusta – historia osoittaa väitteen vääräksi
Suomalaiset ovat puolustaneet kulttuuriaan sodassakin, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman.
Vuonna 1937 Asikkalan pitäjässä allekirjoitettiin paperi, jonka voisi käydä nykyisinkin naulaamassa eduskunnan istuntosalin oveen kuin Martti Lutherin teesit aikoinaan Wittembergin linnankirkon oveen.
Silloin maanviljelijän leski Helmi Nuuttila Asikkalan pitäjästä lahjoitti puoli miljoonaa markkaa vasta perustetulle Suomen kulttuurirahastolle.
Myöhemmin Helmi muisteli Suomen Kuvalehdelle keskustelujaan vähän aikaa aiemmin edesmenneen miehensä Walfridin kanssa. Suomalaisen sivistyksen asia oli lähellä molempien sydäntä, ja he olivat päättäneet, että tuota sivistystyötä oli heidänkin varoillaan edistettävä. Nyt siihen oli viimein tullut tilaisuus, ja kansalaiskeräyksen ensimmäinen suurlahjoitus vahvistettu.
Seuraavana vuonna 30 000 koululaista kierteli kotipitäjiään kansalaiskeräystä suorittamassa. Jo samana vuonna kasassa oli 170 000 lahjoittajaa ja 10 miljoonaa markkaa. Seuraavana vuonna summa oli jo 20 miljoonaa.
Lahjoittajat olivat läpileikkaus Suomen kansasta, eri yhteiskuntaluokista ja ammateista. Yleisin lahjoitussumma oli 10 markkaa.
Kaikkien lahjoittajien nimet löytyvät alkuperäisistä keräyslistoista, nykyään myös digitaalisena netistä. Sieltä löytyi muun muassa oman kotikyläni pienviljelijät, myöhemmät sotaveteraanit, suutarit, räätälit, opettajat, ompelijat ja kotiäidit.
En usko, että kivijärveläinen pienviljelijä tai ison talon isäntä Ilmajoelta olisivat lahjoittaneet markkaakaan Kulttuurirahaston perustamiskeräykseen, jos olisivat ajatelleet kulttuurin olevan luksuspalvelu, kuten istuva valtiovarainministerimme taannoin sitä nimitti.
Sen sijaan joissakin piireissä oltiin tietoisia siitä, että ruotsinkielisen kulttuurin asema Suomessa oli huomattavasti vahvempi kuin suomenkielisen. Radion ja gramofonin ansiosta kuunnelmat ja musiikki tulivat yhä useamman kansalaisen ulottuville.
Ensimmäiset kotimaiset äänielokuvat tulivat teattereihin. Ja elokuvia todella katsottiin. Risto Orkon ohjaamaa Siltalan pehtooria kävi katsomassa 950 000 katsojaa, Valentin Vaalan Juurakon Huldaa 700 000 tuhatta.
Pieni maa ryhtyi puolustamaan kulttuuriaan, jota rakasti ja jonka oli synnyttänyt.
Vuonna 1939 Suomessa oli jo 388 elokuvateatteria. Katsojat olivat suurimmaksi osaksi maalaisväestöä. Oman äidinkielen kuuleminen oli yleisölle tärkeää.
Vuonna 1938 Suomessa julkaistiin 1 500 kirjaa, joista 1 300 oli kotimaista kirjallisuutta. Vuonna 1928 kansankirjastolain myötä kirjastoista tuli maksuttomia. Ennen sitä oli lainauksesta saanut pulittaa viisi penniä.
Kirjastot tosin olivat vielä harvassa. Sellaisena saattoi toimia vaikkapa maatalon ulkokuisti, kuten eräässä talossa Menkijärvellä. Ensimmäiset itsenäisyyden ajan kirjastokäyttöön rakennetut maaseutukirjastot nousivat Laitilaan vuonna 1937 ja Nurmekseen vuonna 1938.
Vuonna 1939 Frans Emil Sillanpää voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä ja tähän asti ainoana suomalaisena.
Kun Sillanpää nouti palkintoaan, talvisota oli ehtinyt syttyä. Pieni maa ryhtyi puolustamaan kulttuuriaan, jota rakasti ja jonka oli synnyttänyt.
Peter von Baghin ohjaamassa Sininen laulu – Suomen taiteiden tarina sarjassa Esa Pakarinen kertoo liikuttuneena, miten elämänsä tärkeimmällä keikalla soitti sotilaille haitaria eturintaman takana olevassa ladossa: ”Soitinpa mitä vain, niin pojat olivat kiitollisia.”
Helmi Nuuttilaa kuvaillaan Suomen Kuvalehdessä näin:
”Vaatimattomana hämäläisenä talonemäntänä hän tiedustelee, voitaisiinko lahjoitus pitää tuntemattomana, ja vasta kuultuaan, että hän voi hyödyttää suurta asiaa suostumalla nimensä julkaisuun, hän taipuu. Ja nyt tämä hänen suurtekonsa on koko suomalaisen kansan huulilla. Kunniaa näille uurastajille ja valistuneille suomalaisille talonpoikaiskansan edustajille.”
Tämän kuvauksen alle puumerkkinsä piirtänevät kansalaiset Arkadianmäeltä Utsjoelle.
Kolumni on julkaistu Eevassa 10/24.
