Talvet ovat opettaneet Hannu-Pekka Björkmanille monta tärkeää asiaa – tärkein niistä liittyy sopeutumiseen

Järvi jäätyi 18. marraskuuta. Siitä alkoi talvi. Oli tyyntä ja äänetöntä. Maa oli huurteessa. Ruohikosta lähti rahiseva ääni, kun sille astui.

Ajattelin kevättä ja valoa. Jotenkin mieli kurkottui kevääseen, vaikka juuri nyt oli kevyttä. Tuntui kummalliselta ajatella kaikkea, mikä pian jäisi lumen alle: tätä pihaa, ympäröiviä metsiä ja talojen kattoja.

Kun talvi tulee, maailma asettuu omalle paikalleen. Ihmisenkin pitäisi, mutta ei se ole helppoa. Toiset lähtevät talvea pakoon Kanarian saarille ja kuka mihinkin. Minunkin tekisi aika ajoin mieli tehdä niin. Mutta vaikka talven välttäisi, ei välttäisi omaa rauhattomuuttaan.

Talven kanssa on parempi tulla toimeen ja koettaa oppia siltä jotain. Ei se turhaan tule, ei sitä turhaan ole luotu. Kasvit, puut ja eläimet lepäävät. Ymmärtävät talven luonteen ja tarkoituksen.

Pohjoisen ihmiseenkin on rakentunut erikoinen tunteiden kerrostuma ja luonnontaju, vaikka moderni maailma koettaa sen kaikin tavoin peittää. Se pakottaa ihmisen toimimaan läpi vuoden, kovalla energialla, suomatta mahdollisuutta hengittää samaa tahtiin ympäröivän todellisuuden kanssa.

Viisas ihminen on karhun mielestä järjetön olento. Lumen alta nousevat höyrynä menneiden aikojen henkäykset, ajatukset.

Kun kävelee vieraassa kaupungissa talvella, ja jostain nousee nenään savun tuoksu, tuntuu, että on ollut siellä aiemmin. Katu ja sitä reunustavat talot tuntuvat tutuilta, vaikka kaiken näkee ensi kertaa.

Savun tuoksussa elävät muistot lapsuuden varhaisista aamuhetkistä puuhellan lämmössä ennen kouluun lähtöä. Ulkona paukkuva pakkanen ja vaaleanpunainen juova taivaanrannassa. Sisällä palavan puun humina ja viileä lattia jalkojen alla. Teki mieli nukahtaa hellan viereen.

Samanlainen olo tulee joskus talvella saunaa lämmittäessä. Silloin jään tuijottamaan liekkejä kiukaan pesässä.

Katse liukuu kauas, iäksi menneisiin aikoihin. Lapsuuden syvään olemassaolon tajuun, jolloin aistimukset olivat samaan aikaan voimakkaita ja hauraita. Ne kiinnittyivät lujasti tietoisuuden kerroksiin ja palasivat tasaisin väliajoin muistuttamaan meitä jostakin olennaisesta minuudessamme.

Yhä vaikeampaa on silti käsittää, miten lapsuuden ohimenevä hetki tammikuisena aamuna muokkautuu mielessä talven kuvaksi. Lämmön ja turvan, tuiskun ja viiman symboliksi.

Ehkä mieli oli lapsena eheämpi ja puhtaampi, ilman kokemusten kuormaa. Silloin mittakaava oli toinen: edessä paljon, takana vähän. Nyt mittakaava on kääntynyt.

Kaikki mitä tapahtuu nyt, peilautuu mielessä menneisyyden kokemuksiin.

Sydäntalven aikaan on joskus vaikea uskoa, että kohta maa on paljas, lätäköt kimmeltävät ja aurinko lämmittää. Ruohon ja puiden vihreys tuntuu unelta. Miten kaikki säilyy elävänä lumen alla?

Lapsena kosketus lumeenkin oli toisenlainen. Sitä heiteltiin, siihen kaivauduttiin, siinä ryömittiin ja sitä maisteltiin. Kylmyys ja märkyys olivat jokapäiväisiä vieraita, joita ei juuri ajatellut tai niistä erityisesti kärsinyt.

Vanhempana lumi on jotain muuta. Se muokkaa maiseman ja mielentilan toiseksi. Se on kaunista, mutta tuottaa myös vaivaa ja työtä.

Siitä huolimatta toivoo, että lunta olisi. Että talvi tuntuisi talvelta. Punertavana talviaamuna hengitys höyryäisi ja lumi narskuisi jalkojen alla. Puut seisoisivat ylväinä valkeaa kuormaansa kantaen. Ikkunalaudalle kertyneet kinokset kimmeltäisivät ja lumen peittämä järvenselkä olisi sinertävä ja hiljainen illan tullen.

Punatulkut hakisivat ruokansa keikkuvalta laudalta ja lämpiävän saunan savu kohoaisi suorana taivaalle. Tuntisi viiman poskillaan, tuntisi elävänsä, verensä lämmittävän.

Elämä kohisisi kuin talvinen koski pohjoisen taivaan alla.

Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 1/2026.